Kirjallisuusseminaarissa on yksi tuttu viime keväältä. Ensimmäisen kerran jälkeen olimme molemmat toisistamme tietämättä ajatelleet, onkohan tämä seminaari sittenkään minun juttuni. Toisen kerran jälkeen kysäisin mielijohteesta: mennäänkö kahville? Puikahdettiin siitä Bulevardin kahvisalonkiin.
Ensimmäinen kahvikeskustelumme lähti liikkeelle seminaarituntemuksista. Hänelle kirjallisuus oli kakkosvaihtoehto, kun elämäntarinaseminaarin jatko oli peruuntunut. Minä taas olin horjunut teatterin ja kirjallisuuden välillä. Yhteisesti todettiin seminaariohjaajamme tosi mukavaksi, joten eiköhän se siitä etene.
Sitten keskustelu jatkui äitikokemuksilla. Muistin hänen maininneen viime keväänä vaikeasta äitisuhteestaan. Ajattelin silloin, kas, en olekaan ainoa. Hänen äitinsä on jo poissa, minun 93. Saatoimme nyt jakaa varsin samansuuntaisia kokemuksia suhteesta äitiin ja miten se kaikki on vaikuttanut meihin itse äidiksi tultuamme.
Seuraavalla kerralla vein hänet lempikahvilaani, johon hän ei ollut aiemmin osunutkaan. Totesimme, että olen poikennut useampiin pääkaupungin kahviloihin kuin hän, stadilaisellahan on lyhyt matka kotiinsa. Minä taas olen asunut kohta 30 vuotta junamatkan päässä citystä. Keskustan kahvilat ovat käyneet tutuiksi.
Olimme jo todenneet olevamme saman ikäisiä. Stadilainen tuttavani on ollut leskenä jo toistakymmentä vuotta. Tämä teema nousi kahvikeskusteluumme. Hän kertoi miehensä kuolemasta ja surun vaikutuksesta perheessä. Nyt hänestä on alkanut vähitellen tuntua, että elämä voisi jatkua toisinkin.
Huomasin hänen pitävän edelleen sormusta. Siitä keskustelu jatkui surusta luopumiseen ja uuteen suuntautumiseen. Mitä tarkoittaa ’kunnes kuolema meidät erottaa’? Voiko eletyn ajan jättää historiaan ja antaa tilaa uudelle vaiheelle, mahdollisesti uudelle ihmissuhteellekin?
Tajusin, että olen kaivannut tällaisia keskusteluja, ajatusten ja kokemusten avointa virtaa kunnioituksen ilmapiirissä. Tällaistako on flow? Ei tarvitse ottaa kantaa eikä tuntea toistensa koko historioita. Ei tarvitse odottaa mitään erityistä, vaatimuksia ei ole. Keskustelussa syntyvät oivallukset ovat lahja ihmiseltä ihmiselle.
Miten ajattelet, jos sukuperimänä on isien syyllisyys? Ei huono isyys, ei edes huono puoliso. Vain se ettei isä kyennyt siihen, mitä lupasi, turvalliseen elämään. ”Voiko eletyn ajan jättää historiaan?” Pitäisi, mutta miten. Äitikö sittenkin näin ajatteli?
Kommentin jätti anonyymi · keskiviikkona 17. lokakuuta @ 17:42
Niin, ajattelen, että kannettavanamme saattaa olla sekä salaisia että tiedostettuja ’perintöjä’. Salaisina (torjuttuina) ne vaikuttavat elämäämme – tiedostettuina ja auki puhuttuina niiden vaikutus tulee jollakin tasolla omaan hallintaan. Kyselet voiko eletyn jättää historiaan. Kyllä voi, sanoisin kokemuksenani. Tavalla tai toisella on kuitenkin mentävä uudelleen historiansa läpi, että sen voisi jättää. Vanhemmat saattavat jättää perinnöksi lapsilleen omia käsityksiään toisistaan. Nekin voi palauttaa heille omassa mielessään läpi menemällä. Yritän itse aina palata siihen, ettei syyllisiä tarvitse etsiä ja siinä mielessä kaivella menneisyyttään. Vain sitä, mikä menneestä nousee vaivaamaan, kannattaa katsoa tarkemmin voidakseen jättää sen taakseen ja jatkaa matkaa.
Kommentin jätti Ellinoora · keskiviikkona 17. lokakuuta @ 20:08
Kiitos sanoistasi. En oikestaan tiedä, mistä tuo kysymys nousi. Mutta tänään näytetään keskustelevan sodan jäljistä. Luulen, että siitä minäkin puhun. Rakkaimpien miesten historiasta, josta he eivät puhuneet.
Kommentin jätti anonyymi · torstaina 18. lokakuuta @ 03:41
Tv-kakkosen ’Inhimillisessä tekijässä’ oli eilen illalla yllättäen aiheeseen osittain liittynyt hyvä keskustelu, joka uusitaan ensi tiistaina päivällä, jos et sattunut katsomaan. Nuo ’perinnöt’ näyttävät joskus tulevan tosi kaukaa, ajasta, jota meidän on vaikea ymmärtää, niin paljon maailma on muuttunut.
Kommentin jätti Ellinoora · torstaina 18. lokakuuta @ 15:47
Tämäkin oli mielenkiintoinen ”postaus”. Hyvä että tulee uusintana, en ehtinyt katsomaan. Yleensähän Inhimillinen tekijä tuleekin! Tuo on näet mielenkiintoinen aihe.
Minäkin olen nyt paljon kuunnellut vapaaehtoistyöasiakkaiden tarinoita: miten monenlaista kohtaloa, vaikeuksia, raskaita kokemuksia. Silti monet elävät hyvää elämää nyt vanhanakin. On tietysti muitakin kohtaloita. Mutta ne kaikki kiinnostavat.
Minua kiinnostavat nämä evakko-ja sotakokemukset muutenkin. Nythän lehdissä onkin puhuttu että ei ole tarpeeksi tutkimusta aiheesta. Evakkojen kertomuksia on kyllä mielenkiintoista kuunnella. Eräskin vanha nainen joka oli joutunut evakossa eroon äidistään ja etsinyt häntä kuukausia, sanoi, että se tuntui enemmänkin seikkailulta silloin lapsena; kun kysyin, oliko se pelottavaa; joutua eroon äidistä. Niin paljon erilaisia kertomuksia!
Kommentin jätti SusannaR · perjantaina 19. lokakuuta @ 09:15
Yksi pointti siinä vanhusprojektissa, jossa nyt olen mukana, on juuri tuo mahdollisuus avata (sanoisin tuulettaa) muistoja. Esimerkiksi sillä tavoin kukin voi käsitellä tapahtuma-ajasta jo karttuneella viisaudellaan menneisyyttään.
Kommentin jätti Ellinoora · perjantaina 19. lokakuuta @ 11:57