Eräs nuoruusaikojeni opetuksista on jäänyt väkevästi mieleen. Sen antoi nyt jo poissa tästä elämästä oleva teologi ja filosofi, runoilija ja pappi pohtiessaan jollain luennolla kanssamme vastakohtaisuuksia. – Ei ilon vastakohta ole suru, niin kuin on tapana sanoa, vaan ilottomuus, hän totesi ja sai kuulijansa jatkamaan ajatusta.

Ilottomuus ilon vastakohtana, levottomuus levon, suruttomuus surun – vastakohdat eivät sulje pois toisiaan? Nämähän tuntuvat sulkevan. Kielemme on niin sävykäs, että levottomuus tuntuu olevan enemmän kuin vain levon puuttuminen ja suruttomuus asenteellisemmalta kuin pelkkä surun puuttuminen elämästä.

Rakkaudettomuuden voi ajatella sekä tilana että toiminnan laatuna. Onnettomuus voi olla onneton tapahtuma muuten onnellisen ihmisen elämässä. Miten niin vastakohdat kumoaisivat toisensa, nehän tuntuvat täydentävän? Elämäkin on sävykäs, se sisältää usein vastakohtaisuuksia positiivisine tai negatiivisine jatkumoineen.

”En ilosta itke, en surusta itke, jos itken, niin itken muuten vaan..”