Kaiken kesäisen puuhaamisen, reissaamisen, kokemisen ja tuntemisen jälkeen on nyt menossa semmoinen puolipilvinen, pensaikkoinen tasamaa. Polun varressa on muutama kääntämätön kivi ja saa olla; kauempana raivaamatonta risukkoakin, johon ei jaksa. Horisonttia ei näy pitkälle, mutta tarkemmin katsoessa siellä jo häämöttää maiseman muutos. Askellan polkuani hiukan hämmästyneenä maiseman tasaisuudesta ja siitä, etten ollenkaan murehdi enkä märehdi mennyttä, tulevaa enkä olevaa.
Ensimmäinen on takana, toinen alkanut. Eläkevuosissako aikaa nyt lasketaan?
Lasten mahdollisuus saada ehtoollista yhdessä vanhempansa kanssa on ollut kirkkojärjestyksessä vuodesta 1979. Teologiset perusteet haettiin aikoinaan ja siltä pohjalta päätös tehtiin. Aika tosin oli toinen. Tällä kertaa asian otti keskusteluun Kotimaa-lehdessä A-klinikkasäätiön päihdelääkäri. Hänellä on ammatillinen näkökulma kielteiseen kantaansa: viiniä ei pidä antaa lapsille. Kannanotto hätkähdyttää, vaikka ehtoollisviinin alkoholipitoisuudesta on keskusteltu iät ja ajat.
Lapsemme olivat neljä- ja kaksivuotiaat ehtoollismahdollisuuden tullessa voimaan. En vienyt heitä ehtoollispöytään ennen rippikoulua. Konfirmaatiossa he ovat saaneet ensimmäisen ehtoollisensa. Pienelle lapselle sopii hyvin siunaus alttarilla, kun vanhemmat osallistuvat ehtoolliseen. Ehtoollisen merkitys uskon vahvistajana on mielestäni hyvä jollain tasolla ymmärtää, että osallistuminen olisi perusteltu. Rippikouluopetus antaa pohjan ymmärtämiseen. Kirkkomme opin mukaan kristitty ei tarvitse ehtoollista pelastukseen, usko riittää. Lapsen uskokin.
*
Radio pyöritteli jumalauskon teemaa koko heinäkuun. Kommenteista päätellen kirkolliset tahot ovat olleet erityisen tyytyväisiä aiheen valintaan. Ne ohjelmat, jotka olen sattunut kuulemaan, ovat kyllä antaneet uutta ajateltavaa, eivätkä ole olleet mitään hartausmössöä. Silti mietin niitä, joille radio on tärkeä ja aina auki, alkoivatko jo kyllästyä aiheeseen. Onkohan koko kuukauden mittainen teema ihan hyvä ajatus, siihen alkaa tulla tuputuksen makua. Toisaalta ehtiipä ainakin käsitellä aihetta monipuolisesti.
*
Kirkkojen auki olo on jokakesäinen ikuisuusaihe. Suomessa asia kääntyy usein jostain syystä työvoimakysymykseksi. Vaikka opiskelijoilla olisi pulaa kesätyöpaikoista, ei seurakunnilla tunnu riittävän varaa palkata heitä kirkkoon oppaaksi. Tiekirkot ovat hyvä idea ja palvelevat osaa kesäisistä lomamatkaajista. Palvelujen taso on tosin aika kirjava. Joissakin löytyy kahvia ja pullaa, esitteitä, opastusta, wc, jopa kirkkoon sopivaa taidetta, joissakin pelkkä avoin ovi. Useimmissa katolisissa maissa kirkot ovat auki kaiken päivää, mistä ihmeestä aina löytyy joku, joka avaa ja sulkee ovet ja vahtii kynttilöitä, jopa maksutta.
Kannatan messujen ja kirkkotilaisuuksien järjestämistä myös vaihtoehtoisiin aikoihin. Kaupunkiseurakuntiin ovat yömessut tulleet jäädäkseen, ainakin suurina kirkollisina juhlapyhinä niitä on. Monin paikoin järjestetään syys- ja kevättoimintakaudella myös lyhyitä rukoushetkiä arkipäivinä tai -iltoina. Urbaanissa yhteiskunnassa työ- ja vapaa-aika on hajautunut; työajat vaihtelevat, sunnuntaityöläisiä on paljon. Moni ei voi itse vaikuttaa siihen, milloin on vapaalla.
Jos kirkko tarjoaa seurakuntayhteyttä vain sunnuntaiaamuisin messussa, se on pian kuoleva kirkko.
Kun kaupunkiseurakunnissa pappien työaikaongelmiin on tullut parannuksia, siitä on seurannut, että väkeä on pitänyt palkata lisää ja alkuviikosta työssä on silti vain päivystävä pappi. Työntekijäin ja seurakuntalaisten tarpeet eivät aina kohtaa. Vapaaehtoisia kyllä rohkaistaan osallistumaan eri tehtäviin, paikoin se onnistuukin. Jumalalla on monenlaisissa elämäntilanteissa oleville ihmisille annettavaa seurakunnassa: musiikin, esirukouksen, pyhyyden kokemisen kautta. On tilaa olla hiljaa, pohtia elämän ja uskon kysymyksiä toisen kanssa, huojentaa kuormaansa kuuntelijalle, laulaa yhdessä…
*
Minulla ei ole mitään homoja tai lesboja vastaan. Sen kuitenkin ymmärrän miksi on niin kuin nyt on, että samoin kristillisin perustein millä kirkolliseen avioliittoon vihitään, ei voida vihkiä homo- tai lesbopareja. Sen sijaan parisuhteiden siunaaminen määrittyy yksilöllisemmin perustein. Rekisteröidyt parisuhteet pitäisi mielestäni kirkossa siunata kuten maistraatissa vihitytkin eli jos vähintään toinen kuuluu kirkkoon ja molemmat siunausta tahtovat. Miksi asia on jätetty papiston satunnaisten tulkintojen varaan?
*
Luterilaisen kirkon työntekijäjoukko naisistuu. Tasa-arvon kannalta naisenemmistö ei ole sen parempi kuin miesenemmistökään. Työntekijöiden vino sukupuolijakauma saattaa vinouttaa ajan mittaan myös seurakunnan toimintaa. Diakoniatyössä esimerkiksi on perinteisesti ollut vahva naisenemmistö. Onko siitä jokin erityissiunaus työlle tullut? Alalla olisi hyvä olla enemmän miehiä, kun asiakaskunnassakin heitä on. Monesti uskon asiat mielletään naisten asioiksi, mies loistaa poissaolollaan niin veronmaksajana, sanankuulijana kuin papillisten toimitusten hoitajanakin.
Ratkaisun avain tuskin lienee työntekijäjoukon sukupuolikiintiöissä tai tehtävien eriyttämisessä sukupuolen mukaan. Työtehtävien oikeudenmukaisessa jakaantumisessa ja työsuhde-ehtojen sekä palkkauksen kohentamisessa olisi seurakunnissa työtä ja vielä tällä hetkellä varaakin. Luterilainen kirkko seurakuntineen ja hallintorakenteineen on niin iso laitos, että sellainen mutkattomuus ja kodinomaisuus kuin vapaakirkoissa ja -seurakunnissa, ei toimi eikä tällä byrokratiamäärällä onnistukaan.
Olen tässä miettinyt naisellisuuden käsitteen muuttumista aikojen saatossa. Ensimmäinen kimmoke tuli taannoisesta sunnuntaihesarin jutusta, jossa kerrottiin Lolitabuumista. Tapasin myös pitkästä aikaa ystävättären, joka tuli lausahtaneeksi: olet niin naisellinen.
Olen luullut, että naisellisuus on nykyään passé. Sanaakaan ei näe eikä kuule missään. Vaikka en liiemmin lue naistenlehtiä, olen seurannut naiskeskustelua ja trendien vilinää. Suomessa yleinen trendi näyttää olevan, että kaikenikäiset ja -kokoiset naiset ahtautuvat tiukkoihin farkkuihin, t-paitoihin ja liian pieniin pusakoihin. Onneksi lököttävä tuulipuku yleisvaatteena on mennyttä aikaa. Uranaisia näkee kalliissa housupuvussa ja silkkipuserossa, kravatti vain puuttuu.
Ei kai naisellisuus voi olla vain vaatteita ja ulkonäköseikkoja? Lolitatytöt eivät ehkä tajua, miten epätoivoinen klisee korkkiruuvikiharat, vaaleanpunaiset pitsit, rusetit ja röyhelöt ovat? Onko kyse jonkinlaisesta vastaiskusta sukupuolettomalle farkkumuodille, halusta palata lapsuuden viattomuuteen vai viettelynhaluisesta prinsessaleikistä? Onhan ihan eri asia, jos prinsessaa leikkii viaton viisivuotias tyttönen tai 15-20-vuotias melkein aikuinen. Onko pönkkähameinen 50-luku taas täällä ?
Hoitajat ovat kautta aikojen olleet jonkinlaisia naisellisuuden symboleja. Vieläkin puhutaan ’sisarhentovalkoisesta’, vaikka miehiäkin alalla on eikä puku ole välttämättä valkoinen, housuasut naisten työpukuna ja monen ikääntyvän hoitajan hentouskin on muisto vain. Kuuluuko naisellisuuteen siis hoivavietti? Ja mitä tarkoittavat itänaapurin siskot, kun ne ylpeilevät naisellisuudellaan? Kiharoita, meikkiä, koruja, korkokenkiä ja kukkahuiveja vai?
Olisiko naisellisuus sittenkin jotain sisäistä, yksilöllisyyttä ilmentävää; oman sukupuolensa ja ominaislaatunsa hyväksymistä niin, ettei sitä tarvitse ulkoisesti korostaa eikä kätkeä? Yksinkertaista, vastakkaisesta sukupuolesta riippumatonta iloa siitä, että on nainen?
Luen kirjaa Toisten lapset. Sain sen Esikoisen ja Nuorikon ammattikirjastosta lainaan. Kiinnostuin kirjasta Nuorikon kuvailtua erityiskasvatuksen piirissä työtä tekevän kirjoittajan ajatuksia. Kirjan suomalainen nimi antaa hyvän viestin, täällähän on tapana sanoa ’meidän lapset ja muiden kakarat’.
Media on välittänyt tuon tuostakin huolestuneita raportteja lasten ja nuorten tilanteesta. Eri tahoilta on yritetty tuoda vanhemmille tietoa, herätellä kasvatusvastuuseen ja antaa punnittuja, viisaita ohjeita pulmatilanteisiin. Yleistynyt elämisentyyli ei näytä tukevan lasten kehitystä ja kasvua riittävästi.
Monissa läntisissä maissa asiat ovat paremmin yhdeltä kannalta, mutta arveluttavat joltain toiselta. Maailman muuttuminen koskettaa kaikkialla lapsia rankimmin. Sanotaan lasten olevan sopeutuvia. Jos aikuiset elävät arvotyhjiössä rahan ja itsekkäiden nautintojen ehdoilla, mihin lapset joutuvat sopeutumaan?
Lapsi tarvitsee rakkautta ja rajoja; syliä, turvaa ja ohjausta. Mitä ei tarvita: kuritusta, moittimista, nujertamista, heitteille jättämistä, hyväksikäyttämistä. Lapsi kasvaa kyllä fyysisesti pelkällä ruuallakin, mutta ilman rakastavaa ohjausta ja hyviä malleja hänestä ei kasva ihmistä, joka iloitsee elämästään ja luo tulevaisuuttaan rohkeasti.
Sanotaan, että vanhemmuus on hukassa. Jäljet pelottavat. Länsimaissa on parin viimeisimmän aikuispolven aikana maailmankuva muuttunut totaalisesti ja sen mukana kasvatuksellisia arvoja hukattu. On mahdollista, että murros seuraa toistaan, kriisi jää pysyväksi.
Toivoisi nuorten aikuisten, joilla on edellytyksiä kasvattajiksi, näkevän uuden sukupolven vastaanottamisen, hoivan ja ohjauksen tärkeänä ja antoisana osana elämää. Toivoisi yhteiskunnan tukevan vanhempia ja kasvattajia ja tulevan hädässä olevien lasten avuksi ajoissa. Toivoisi kärsivällisyyttä ja rohkaisevaa välittämistä meiltä kaikilta lasten ja nuorten suhteen.
Nyt on aika tajuta, että tulevaisuus on lasten, toisten ja omien.
Arkinen keskipäivä, Lahden rautatieasemalla. Odotustilan nurkkapenkillä nukkuu tukeva nainen istuallaan, pää takakenossa, suu auki. Kädet ovat ristissä mahan päällä, laukku käsivarrella, ei matkatavaroita, asu tavallinen, siisti. Odotan siinä junaa varttitunnin. Nainen ei reagoi kuulutuksiin mitenkään, hengittää tasaisesti.
Lauantai, iltapäivä, ison rautakaupan ankea kahvio kolmoskehällä. Taustakohinaa. Iäkkäänpuoleinen mies on juonut kahvin, muki edessä tyhjänä. Mies nojaa päätä kämmeneen, silmät painuvat kiinni. Juon kahvia vinosti vastapäätä, kymmenisen minuuttia. Koko ajan mies pilkkii hartaasti, pää putoamaisillaan kämmeneltä.
Ihmiset nukahtelevat junissa, busseissa, lentokoneissa, puistonpenkeillä, nurmikoilla, autojen ratissa, rantahiekoilla, teattereissa, konserteissa, kirkonpenkeissä. Äisin ihmiset valvovat yksin tai meluavat keskenään, eivät saa tai eivät salli itselleen unta.
Lomalle lähtijöitä väsyttää arki, pitkät ja raskaat työrupeamat, vastuun paino, tulemiset ja menemiset. Lomalta palaajat ovat väsyneitä reissaamiseen, ryyppäämiseen, riitelyyn, yksitoikkoiseen mökkielämään, sateeseen, sukulaisvierailuihin.
Kunhan koulut alkavat, kerrotaan kohta, että oppilaat eivät jaksa pysyä hereillä, opettajat ovat loppuunpalamisen partaalla. Syyksi tarjotaan milloin mitäkin, ratkaisua ei löydy. Yllättäen uutinen kertoo, että suomalaiset ovat yleisesti ottaen onnellisia. Jokin tässä ei täsmää?
– No niin, äidillenne olisi nyt sitten paikka vanhusten palvelutalossa, päätimme juuri. Ei, ei vanhainkotiin, hän on aivan liian hyväkuntoinen sinne. Ratkaisulla ei ole kiire, voitte harkita rauhassa, äitinne ehtii tottua ajatukseen. Kävin keskustelemassa hänen kanssaan päiväkeskuksessa, ei hän nyt enää niin vastaan ole kuin aluksi.
Joustovara loppuu vanhainkodin parempikuntoisten osaston ja palvelutalon väliin. Pelottaa, jos äiti ei pärjääkään palvelutalossa, mitä sitten tapahtuu. Jos levy unohtuu päälle, jos sekavuus yllättää ja äiti lähtee harhailemaan, jos ottaa yöllä sydämestä. Se kaikki on jo tapahtunut kotona. Liian hyväkuntoinen?
Veli kertoo puhelimessa, että äiti ei jaksanut lähteä aamulla päiväkeskukseen. Ei löytänyt vaatteita. -?- Äiti itse kuulostaa apealta. – Minnuu niin väsyttää, mie oon ihan liikaa täälä maailmassa, eivät ota minnuu vanhainkottiikaa.. jos miun sitte pittää sinne palvelutalloo muuttaa, mites mie sielä..tuutkos sie minnuu auttamaa..
Tuttu ääni vastaa palvelutalon numerosta, hän tuntee äidin tilanteen. Voin vapaasti kysellä hoitohenkilöstön läsnäolosta, ruokailujen järjestämisestä, lääkkeiden huolehtimisesta, pyykistä, saunasta, siivouksesta. Niinpä niin, yöpartio hoitaa turvarannekkeen hälytykset. Jos vanhus osaa hälyttää.
– Äitinnehän ei ole koskaan elämässään muuttanut, paitsi naimisiin mennessään tietysti. Joskus käy niin, että vanhus ei sopeudukaan elämänmuutokseen, vaan kunnossa voi tapahtua romahdus. No, emmehän me nyt rupea ennakoimaan, mitä sitten tehdään, pitää olla optimisti ja toivoa, että kaikki menee hyvin. Miettikää nyt ja palataan asiaan sitten.
Mietitty on, sydän syrjällään on totisesti mietitty. Tehdään niin tai näin, joku osapuoli kärsii. Se on kestettävä, mentävä tämän kipukynnyksen yli. Ehkä huomenna seestyy.
En ole erityisen sukurakas ihminen omasta mielestäni. Sukua kyllä riittää: pelkästään isän suvun puoleisia serkkuja on pitkälti toistakymmentä ja äidin vieläkin enemmän. Isän, setien, enojen ja tätien hautajaisissa olen joitakin serkuksia tavannut sitten lapsuuspäivien, mutta osa on hajonnut niin ympäri maata, jopa maailmaa, ettei ole tavattu kuin kerran tai ollenkaan.
Joskus olen miettinyt, miksi isän suku on niin paljon läheisempi. Looginen selitys lienee eteläkarjalaisessa suurperheessä eletyt varhaislapsuuden vuodet. Äiti tuli miniäksi isän kotitaloon, yhteyden pito hänen sukulaisiinsa sodan jälkeisissä matkustusolosuhteissa on ollut ymmärrettävästi niukempaa. Monet isän puolen serkuista ovat olleet leikkitovereitani ja alkukotimme yhdistää meitä.
Veljeni ja edesmennyt isämme ovat olleet perustamassa sukuseuraa, johon jonkinlaisesta velvollisuudentunnosta olen liittynyt myöhemmin. En ole vieläkään ihmeemmin kiinnostunut sukuseurustelusta, mutta tulin lähteneeksi porukan mukaan Viipurin matkalle veljen innostamana. Mukavahan joukon jatkona oli kelluskella Toisen kanssa ilman velvollisuuksia.
Yhdistääkö sukuseura toisilleen tuntemattomia, kantasuvun eri haaroihin lukeutuvia ihmisiä? Olin kyllä lievästi sanottuna skeptinen. Mutta kas kummaa, se karjalaisuus, sehän se oli niin suussa sulavan tuttua, vaikka ei mitään toisten henkilöhistorioista tiennyt. Ja ne ’sukuun naidutkin’ olivat ihan samaa lupsakkaa laatua! Mie ja sie -kansaa oltiin koolla ollessa, missä kotimaan kolkilla muuten asutaankin.
On minulla kokemus siitäkin, mitä on olla ’sukuun naidun’ ominaisuudessa sukuseuran retkellä. Hyvinkin parikymmentä vuotta sitten Toinen oli sukututkimusinnostuksensa huipulla ja sai suostuteltua oman sukuseuransa kesätapaamiseen Kolin jylhiin maisemiin. Hauskaa ja tutunoloista oli sielläkin, ei tarvinnut tekeytyä.
Kaikki karjalaisetkaan eivät ole iloisia ja seurallisia. Kullakin yksilöllä on ikioma synnynnäinen temperamenttinsa. Silti jotain yhteistä olemisessa pilkahtelee, kun saman sielunmaiseman kasvatteja on runsaasti koolla. Tuttuuskokemusko lienee sukuseuratoiminnan käyttövoima?
Katson elokuvia eniten televisiosta, tallenteina tai dvd:ltä, koska kotonaan voi vapaimmin eläytyä tarinaan, voi myös säädellä tunnekuormaa tauotuksilla tai jos ennakkoarvio onkin pettänyt, vaihtaa kanavaa. Elokuvateatteriin lähden, kun on kyse filmistä, jossa luonnonmaisemat tai musiikki ovat merkittävä osa tarinaa tai tapahtumahorisontti erityisen laaja, kuten esimerkiksi Sormuksen herra-trilogiassa.
Joskus olen harmissani nähtyäni elokuvan, jonka pinnanalaiset tasot aukenevat antoisina – eikä satu olemaan kenen kanssa siitä puhuisi. Elokuva on mielestäni sellainen taidemuoto, josta ei oikeastaan pitäisi nauttia yksin vaan sellaisten kanssa, jotka ovat kiinnostuneita ja avoimia tarinan tulkintamahdollisuuksille. Oivallusten jakaminen kruunaa elämyksen.
Viimeksi tällaisen harmituksen koin eilisiltaisen Kalifornian jälkeen. Mietin itsekseni hyvän ja pahan taistelua maailmassa ja ihmisessä. Miten sattumanvaraiselta kaikki saattaa näyttää ja ehkä onkin ja kuitenkin juuri siksi tapahtuminen on merkittävää yksilön kannalta. Hyvällä ja pahalla näyttää olevan erilaiset kasvot, ne eriytetään helposti (hyvis-pahis-ajattelu), mutta varsinainen taistelu käydäänkin pohjimmiltaan jokaisen yksilön sisäisessä maailmassa.
Elokuvan mahdollisuudet kuvata ihmisen elämää ovat lähes rajattomat. Lajityyppi määritellään usein myyntinäkökulmasta, sisältö voi elää moneen suuntaan fakkia laajemmallekin. Komediat eivät naurata kaikkia, tragedia voi kääntyä koomiseksi, jännitysfilmi osoittautua banaaliksi. Kuten taiteessa yleisemminkin, kauneus on katsojan korvien välissä. Murhaajankin silmissä viaton voi nähdä enkelin katseen.
Ajanvietelehdistössä näyttää olevan tapana määritellä ikääntyvän naisen elämänvaiheita ilmaisuilla: täyttä elämää tai elämän parasta aikaa. Tämä saa mietteliääksi. Tulee mieleen rypytön, värikäs, kevyt ja hauska, ehdottoman trendikäs ja esittelykelpoinen – siis eräänlainen ilmapalloelämä.
Täyttä elämää on jatkaa kerran valittua menemisen, näkymisen, kuulumisen ja aikaansaamisen linjaa. Täyttä elämää on harrastaa trendikkäitä asioita, kuten pysytellä hoikkana, syödä oikein, liikkua sopivasti ja hoitaa itseään. Kulttuuria, erityisesti festivaaleilla näyttäytymistä, on hyvä harrastaa sopivasti.
Elämän parasta aikaa on kun voi matkustella mielin määrin, toteuttaa itseään ja nauttia vaatimuksettomasta joutilaisuudesta, jossa mielellään on ripaus luksusta. Vihdoin voi antaa laatuaikaa lapsenlapselle, tavata trendiystäviä ja toteuttaa sen kauan uneksitun salaisen haaveen, joka sitten julkistetaan ajanvietelehdessä.
Täyden elämän vastakohta on tyhjä, tylsä ja rupsahtanut elämä. Sitähän kukaan ei halua, eihän. Elämän parasta aikaa on luuserimaista hukata nurkissaan nyhjäämällä. On siis ponnisteltava täyttääkseen joidenkin jossain laatiman elämän mitat, että ikääntyisi kelpoisasti ja muiden mieleen.
Voi meitä, jotka nautimme elämästä sellaisenaan! En ehkä ole ainoa.
Viron ja Venäjän konflikti huolettaa. Sympatiaa tuntee naapurimaan itsenäistymistä ja nopeaa kehitystä seuratessaan. Joskus käy mielessä, että käänteet ovat ehkä liiankin vikkeliä. Itsenäisyyshuumassa tuppaa unohtumaan diplomatia, toisten tunteiden huomioonottaminen ja realismi.
On asioita, jotka muuttuvat nopeasti ja asioita joiden muuttuminen on niin hidasta, että reipasotteisempi hermostuu. Viron yhteiskuntamuutos on käynyt vauhdikkaasti, osin vanhan pohjan ansiosta. Venäjän demokratiakehitys taas on hidasta, takapakkien kautta jähmeästi etenevää. Historian paino jarruttaa.
Hämmentävää on ollut todeta, miten vähän kunnioitusta löytyy puolin jos toisinkin. Naapurin herkkiä kohtia ei haluta ymmärtää. Venäläisille sodan uhrien muistomerkit ovat kaikkialla olleet pyhä asia ja Virossa on paljon venäläisiä. Virolaisille taas itsenäisyyden palauttaminen on pyhä asia. Nousevaa kansallistunnetta loukkaa vieraan vallan muistomerkki Tallinnan sydämessä.
Luku sinänsä on suomalaisten diplomatia. On totuttu siihen, että Venäjän tekemisiä ei pahemmin arvostella, vaikka usein olisi aihetta ollut. Tarja Halonen otti ensimmäisen kauden presidentienvaalien alla aikoinaan rohkeasti Tsetsenian kysymyksen esiin. Tasavallan presidenttinä hän on ollut siitä hyvin hiljaa. Sama hiljaisuus tuntuu jatkuvan nyt Viron tapahtumien kohdalla.
Pääministeri ja ulkoministeri meillä sen sijaan antavat kilpaa lausuntoja ja Kanerva varsinkin ’sosiaalisesti ylivertaisena’ ministerinä. Paljolla tunnepitoisella sanomisella ei ole kuitenkaan samaa arvoa kuin harkituilla lausunnoilla. Hiljaisuus ei ole hyvä merkki diplomatiassa, muttei ole poliittinen puheripulikaan.
Venäjän duuman lähetystön esiintyminen Virossa oli ilmeinen ylilyönti ja kuohutti mieliä meilläkin. Suomalainen toimittaja teki hyvän kysymyksen: onko teiltä unohtunut, että Viro on itsenäinen valtio? Kysymys olisi hyvä tehdä Putinillekin, jonka vallassa on lopettaa Viron Moskovan lähetystöä piirittävien nuorisoryhmien mellakointi.
Tässä konfliktissa on paljastunut myös Euroopan Unionin avuttomuus jäsenmaidensa oikeuksien puolustamisessa samoin kuin natojäsenyyden nollamerkitys diplomaattisella areenalla.
|
|
