Viron ja Venäjän konflikti huolettaa. Sympatiaa tuntee naapurimaan itsenäistymistä ja nopeaa kehitystä seuratessaan. Joskus käy mielessä, että käänteet ovat ehkä liiankin vikkeliä. Itsenäisyyshuumassa tuppaa unohtumaan diplomatia, toisten tunteiden huomioonottaminen ja realismi.
On asioita, jotka muuttuvat nopeasti ja asioita joiden muuttuminen on niin hidasta, että reipasotteisempi hermostuu. Viron yhteiskuntamuutos on käynyt vauhdikkaasti, osin vanhan pohjan ansiosta. Venäjän demokratiakehitys taas on hidasta, takapakkien kautta jähmeästi etenevää. Historian paino jarruttaa.
Hämmentävää on ollut todeta, miten vähän kunnioitusta löytyy puolin jos toisinkin. Naapurin herkkiä kohtia ei haluta ymmärtää. Venäläisille sodan uhrien muistomerkit ovat kaikkialla olleet pyhä asia ja Virossa on paljon venäläisiä. Virolaisille taas itsenäisyyden palauttaminen on pyhä asia. Nousevaa kansallistunnetta loukkaa vieraan vallan muistomerkki Tallinnan sydämessä.
Luku sinänsä on suomalaisten diplomatia. On totuttu siihen, että Venäjän tekemisiä ei pahemmin arvostella, vaikka usein olisi aihetta ollut. Tarja Halonen otti ensimmäisen kauden presidentienvaalien alla aikoinaan rohkeasti Tsetsenian kysymyksen esiin. Tasavallan presidenttinä hän on ollut siitä hyvin hiljaa. Sama hiljaisuus tuntuu jatkuvan nyt Viron tapahtumien kohdalla.
Pääministeri ja ulkoministeri meillä sen sijaan antavat kilpaa lausuntoja ja Kanerva varsinkin ’sosiaalisesti ylivertaisena’ ministerinä. Paljolla tunnepitoisella sanomisella ei ole kuitenkaan samaa arvoa kuin harkituilla lausunnoilla. Hiljaisuus ei ole hyvä merkki diplomatiassa, muttei ole poliittinen puheripulikaan.
Venäjän duuman lähetystön esiintyminen Virossa oli ilmeinen ylilyönti ja kuohutti mieliä meilläkin. Suomalainen toimittaja teki hyvän kysymyksen: onko teiltä unohtunut, että Viro on itsenäinen valtio? Kysymys olisi hyvä tehdä Putinillekin, jonka vallassa on lopettaa Viron Moskovan lähetystöä piirittävien nuorisoryhmien mellakointi.
Tässä konfliktissa on paljastunut myös Euroopan Unionin avuttomuus jäsenmaidensa oikeuksien puolustamisessa samoin kuin natojäsenyyden nollamerkitys diplomaattisella areenalla.
Mediassa on jäänyt toistaiseksi aika vähäiselle huomiolle uusi, valtaisa matkailuhanke Pyhätunturin alueella. Suunnitelmat ovat valmiina, rahoitusta varmistellaan, että hanke voidaan käynnistää. ’Easy Townia’ ollaan synnyttämässä lappilaiseen umpimetsään. Uutiset kertoivat, että myös vanhat matkailukeskukset laajentavat.
Kotikaupunkini asukasmäärän verran väkeä vetävä erämaarakennelma tulisi sisältämään tiivistä loma-asumista hotelleineen ja ajanvietepalveluineen, aktiivilomailijoiden tarpeisiin muotoiltuja luontoalueita, mahdollisesti kunnallisia palvelujakin. Pelkosenniemen kunta on kuulemma hyväksynyt hankkeen ja Lapin Ympäristökeskus siunannut suunnitelmat.
Tässä ojassa ei ole minkäänsortin omaa lehmää; en ole kotoisin alueelta, en ole lapinhullukaan, en ylimalkaan harrasta massaturismikohteita enkä aio kytkeä kettingeillä itseäni raiskattavan metsän puihin. Mutta ihmettelen kyllä mihin näitä toinen toistaan räyhäkkäämpiä hupilinnakkeita tarvitaan.
Positiivista toki löytyy tästäkin hankkeesta, ei kai sitä muuten olisi saatu paikallisessa kunnanvaltuustossa niin helposti läpi. Elämä vilkastuu ja työtäkin saattaa löytyä, jos löytyy enää tekijöitä. Matkailuelinkeino on lappilaisille tärkeä, sitä ei kukaan kiellä. Voi olla, että uudella alueella on jonkin aikaa vetovoimaa. Sijoittajat keräävät uutuusbuumin voitot ja kun käyrä kääntyy, vaihtavat maisemaa.
Muualta tuleva iisiväki tosin ei välitä luonnon tuhoutumisesta, maisemallisista arvoista tai paikallisesta kulttuurista. Pääasia, että palvelu pelaa. Sopii epäillä jaksaako mukavuutta rakastavaa eurooppalaista massayleisöä kiinnostaa lähteä pohjoiseen. Vaatii jonkin verran varallisuutta ja lomanpätkää, että matka kannattaa. Eksotiikkakin perillä on sitä, että talvella on pimeää ja kylmää ja kesällä sääskiä.
Lapin voisi jättää niille, jotka ovat siellä kotonaan ja niille, jotka aidosti sitä rakastavat ja haluavat palata yhä uudelleen kokemaan tunturimaan hiljaisen rauhan.
Kuuntelin kahdesti Soininvaaran haastattelun Punaisessa langassa. Tyyppi on mainion tonttumainen, ulkoiselta olemukseltaan kuin sadun kääpiöistä Viisas. Hänen odottaisi puhuvan kuivan asiallisesti, harvakseltaan, vähän oraakkelityyliin. Sitten yllättyy hänen ajatuksensa nopeudesta ja selkeydestä, huomioidensa terävyydestä ja siitä miten loistavasti ja luovasti hän yhdistelee hallitsemaansa tietoa visioihinsa.
– Julkisuus on saanut yliotteen politiikassa, on tärkeämpää miltä asiat näyttävät kuin miten ne ovat. Keskustelua leimaa älyllinen varovaisuus, sanotaan vain turvallisia lauseita. Kokouksissa jaaritellaan turhia, kovin vähän tulee tulosta. Julkisuudessa vaietaan tärkeistä asioista ja takerrutaan pinnallisiin, koska lehtimiehet eivät ymmärrä mitkä asiat ja tehdyt päätökset ovat tärkeitä. Puoluepolitiikasta katoaa sisältö, poliittinen maasto pensastuu. –
– Saalistuskapitalismi ja kaikenlainen ahneus rehottaa. Jatkuva talouskasvu ei olisi tarpeen hyvinvointivaltion ylläpitämiseen tietyn rajan jälkeen, joka Suomessa on jo ylitetty. Köyhtyminen ei ole kivaa, mutta mitään lisäarvoa jatkuva rikastuminenkaan ei elämään tuo. Suomalaiset ovat työhulluja, on aivan turha uhraus tehdä liikaa työtä jatkuvan vaurastumisen eteen. Pitäisi ottaa rennommin, tyytyä vähempään. Petetyn keskiluokan kapina voi yllättää jonakin päivänä. –
Tontut ovat jo huomanneet: tämä ei ollut se elämä, jota halusimme elää. Ja tehneet johtopäätöksensä.
Pissismummo viisastui Talouselämän kolumnista, että ”heikot signaalit ovat tässä päivässä olevia outoja juttuja, joista tulevaisuudessa voi tulla isojakin asioita”. Yksi tällainen heikko signaali on slow life -elämäntapa, jonka kolumni kertoo tulleen Suomeen Yhdysvalloista ja Britanniasta. Pissismummo täällä hirnahtaa ärhäkkäästi.
Jo vain on Ameriikassa keksitty hieno nimi ihka kotimaiselle eläkeläisen elämälle! Kaikenmoiselle hitailulle, aikailulle, huokailulle, taivastelulle ja ajelehtimiselle ei ole mitään vieraskielistä termiä vielä ollutkaan! Tiedetään, tiedetään: elämä on oikeeta slow lifeä vasta, kun se tuodaan meille meren takaa ja eri toten vasta kun sen omii nuori, työelämän ahdistama osa väestöstä.
Enää ei puhuta maallemuuttamisesta ja etätöistä, käsitöistä ja näpräämisestä, se on nyt slowlife. Enää ei sanota, että harrastetaan kokkaamista ja viihdytään pöydän ääressä keskustelemassa, se on nyt slowfood. Kun on kyllästytty asumaan maalla ja cityssä taas on liian kallista, exurbit etsiytyvät nyt pikkukaupunkien rauhaan, niissä kun on ”oma infra, ilmapiiri ja identiteetti”. Heikot signaalit sinkoilevat.
Sopivan olomuodon löytäminen on tietty vaikeaa. Maalla on syksyllä kurjaa ja pimeää. Matkat mihinkään ovat pitkiä. Kulttuurielämää ei ole tai se on nuhjuista. Pikkukaupungissa ahistaa, kun on niin pientä ja kaikki tuntee kaikki. Isossa kaupungissa asuminen on meluisaa, pölyisää, ruuhkaisaa ja vaarallista. Pahinta on lähiöissä, siellä asuu ihan liikaa kaikenlaista väkeä ja asunnot ovat kolkkoja kopperoita. Voi voi.
Pissismummo pyörittää päätään, tosi hitaasti. Ei taida ihmispolo olla ikinä tyytyväinen siihen mitä on. Taannoin oli heikkona signaalina flow – nyt se on slow.
On uskottava kun kielletään? – Jos aikuinen kieltää lasta maistamasta sinappiastiasta ja lapsi sen kuitenkin menee salaa tekemään, on lapsen oma syy, jos korvista nousee savu ja silmistä kiertyy vesi? – Ei tasan ole. Aikuisen pitää kertoa syy, eikä vain kieltää. Voi antaa myös lapsen varovasti maistaa, jos hän haluaa.
Ei saa mennä parantelemaan toisten asioita? – Jos minusta toisen asiat ovat huonolla tolalla ja ryhdyn niitä järjestelemään, ei kannata ihmetellä, jos tulee turpaan. – Toisen asiat saavat siis olla huonolla tolalla ihan vapaasti, mitäpä se kenellekään kuuluu?
Ei kannata olla alituiseen huolissaan, kyllä elämä kantaa? – Kaikesta huolehtija tekee paljon turhaa työtä, asiat ratkeavat ajallaan ja itsestään. – Aina eivät. Huolettomaksi heittäytyvä saattaa kasvattaa jonkun toisen huolta.
Kaikkea ei tarvitse oppiakaan? – Maisterinvihkiäistanssit järjestetään paikassa, jossa tanssinopettajalta otetut yksityistunnit menevät hukkaan; lattialla on semmoinen tungos, ettei mahdu liikkumaan. – Ei niin, jos taitoa tarvitsee vain kerran, muussa tapauksessa hukattujen mahdollisuuksien pino kasvaa.
Toisen oppimaa ei saa kyseenalaistaa? – Miksi ei? Kyseenalaistus ei kumoa, asettaa rinnalle vain toisen näkökulman.
Voimala on kiinnostavimpia keskustelufoorumeja tv-tarjonnassa tällä hetkellä. Inhimillinen tekijä on jo kangistunut kaavoihinsa ja Punainen lanka haalistumassa alkuaikojensa kirkkaasta kimalluksesta. Musta laatikko pöyhii ja raapii pelkkää päivänpoliittista sälää. Arto Nyberg, miellyttävä tv-persoona toki sinänsä, marssittaa toimittajakeskeisen ohjelmansa statisteiksi mitä merkillisimpiä yhdistelmiä julkisuuden henkilöitä muutamaan pinnallisen kysymykseen vastaamaan eikä kävijöiden kesken näytä olevan tarkoituskaan saada aikaan vuorovaikutusta.
Voimalan voimakaksikko, nuo mainiot toimittajanaiset, olivat pääsiäinen mielessään silmäilleet henkisiä oppaita. Onhan niitä moneen lähtöön. Haastatelluista henkilöistä vaikutti mielenkiintoisimmalta munkki Serafim, eräs monista lahjakkaista ortodoksiseen munkinkutsumukseen päätyneistä erakkosieluisista miehistä Suomen maassa. Hän koki kutsumuksekseen hengellisen elämän popularisoinnin, ajan kielelle saattamisen, mikä ei ole ollut ortodoksisuuden vahvimpia puolia näihin asti.
Ohjelmassa oli mukana myös pari luterilaista teologian tohtoria. Feministitelogi edusti luterilaista spiritualiteettia ja puhui kauniisti hymyten ’kokonaisvaltaisesta’ ja ’ruumiillisuuden hyväksyvästä’ teologiasta. Hämäräksi jäi mitä sillä käytännössä tarkoitettiin yksilön kohdalla. Uskontoja tutkiva teologimies sai verbaalisesti ylivertaisena keskusteluosuudessa paljon tilaa. Hänen tietomääränsä kuulosti huimalta, mutta mikä mahtoi olla hänen oma hengellinen elämänsä ja suhteensa mystiikkaan?
Ajassamme on tarjolla tosi paljon ja tosi monenlaista henkistä opasta ja opettajaa, kirkkoa, seurakuntaa ja porukkaa. Ne ovat olemassa siksi, että ihminen ei ole pelkkää biologiaa eikä yksin maailmassa. Jokaisessa on myös henkinen ulottuvuus, joka tarvitsee ravintoa ja jota ei tyydytä pelkästään järkeä tai vaistoja ruokkiva elämäntapa. Toimittaja kysyi: mitä te sanotte spiritualiteettia etsivälle nykyihmiselle? Vastaukset tiivistyivät näin: menen siis sekä parvekkeelle että metsään ja luen kirjoja.
Parveke viittaa tavanomaisen elämänmelskeen yläpuoliseen – metsä taas luonnonrauhaan ja vetäytymiseen. Kirja voisi olla syventymisen ja pohtimisen symboli. Serafim antoi rukousmantrankin: Kristus armahda!
Toinen kantoi lehtipinostaan Taloussanomien pääsiäisnumeron eteeni. Antti Kylliäinenhän se siinä, pappismies, etusivujulkkiksena oikein ja aiheena juttuun työelämän armottomuus. Kylliäinen on saanut nimeä kirkon piirissä sekä mediahenkilönä yleisemminkin helvetittömän teologiansa ansiosta. Tämän aihepiirin kootut kylliäiset löytyvät kirjasta Kaikki pääsevät taivaaseen. Työelämän arvoja pastori puntaroi myös kirjan verran, Maan päällä niin kuin taivaassa.
”Armo näkyy nimenomaan ihmisten välisissä suhteissa, riippumatta siitä uskooko ylipäätään mihinkään. Armo tarkoittaa, että kelpaamme sellaisina kuin olemme ja että asioita voi saada anteeksi. Jokainen hölmöilee. – – Ei ole tarkoitus olla armon loppusijoituspaikka vaan kanava. – – Jos ajattelee vain omaa etuaan, jää ajattelemaan yksin. On kehittyneempää itsekkyyttä ymmärtää, että on riippuvainen muista.”– Näin Kylliäinen.
Toimittaja Anna Ruohosen erinomaisen jutun toinen viestintuoja on Kirkon Diakonia- ja yhteiskuntatyön johtaja Heikki Hiilamo. Hän ei ole saanut kuvaansa sisäsivuillekaan, sielläkin komeilee Kylliäinen alttaripöydän takana. Hiilamon viesti on karua faktaa, joka ei askaroi teologisella ylätasolla: puolet Kirkon Diakoniarahaston avustuksista menee jo nyt tavalla tai toisella velkaongelmaisille. ”Saako rahaa tehdä keinolla millä hyvänsä?”, hän kysyy ja kertoo nuorista, joilla on luvuton määrä pikaluottoja jälkiperinnässä korkoa kasvamassa. Siellä tikittää uusi velkapommi.
Kylliäinen julistaa optimistisesti: ”Kyllä kovien arvojen vastapainona elää syvällisempien arvojen etsiminen.” – Se kehittyneempi itsekkyys?
”Mielenterveyden häiriöt ovat työkyvyttömyyseläkkeen tavallisin syy, mutta suomalainen terveysvalistus keskittyy edelleen ravintoon ja liikuntaan”. Ajatus on vedetty ingressiksi tutkimusprofessori Kristian Wahlbeckin Vieraskynä-artikkelista Hesarissa jokin aika sitten. Paljon puhuvia rinnastuksia löytyy muitakin. Itsemurhien määrä on kolminkertainen liikennekuolemien määrään verrattuna. Kansantaudeista neljännes liittyy mielenterveyteen, mutta terveydenhuollon menoista mielenterveyden hoitoon käytetään kymmenesosa.
Syy ei ole laitoshoitoresursseissa, valtaosa mielenterveyshoitoon resurssoitavista varoista kohdennetaan laitoksiin. Stakesin tutkija huutaa kuin yksinäinen korppi erämaassa: avohoitoa ei kehitetä! avohoitoresurssit eivät riitä! Aikavarauksella toimivat hoitopalvelut eivät riitä, on kehitettävä monipuolisempia avopalveluita. Kunnilta puuttuu mielenterveystyön strategia, yhteistyömahdollisuuksia järjestöjen kanssa pitäisi hyödyntää enemmän.
Omassa kotikaupungissani terveyskeskuksen ylilääkäri ryhtyi ponnekkaasti rakentamaan mielenterveysyksikköä terveyskeskuksen yhteyteen. Se oli silloin uusi positiivinen avaus, joka paransi avohoidon tilannetta, mutta yksikkö jäi lopulta yhdeksi uudeksi laatikoksi ennestäänkin lokeroituneeseen avohoitokenttään. Ylilääkärimme väsyi kuntabyrokratiaan ja siirtyi muualle. Jatkaako joku tähän suuntaan?
Yhteistyö terveyskeskuksen, erikoissairaanhoidon, kuntoutus-, työ- ja asumispalveluiden järjestäjien sekä alueella tomivien alan järjestöjen kesken tulisi saada kunnissa lopultakin toimivaksi. Mielenterveyden kokonaissuunnitelman laatimiseen uhrattu aika ja vaiva maksaisi itsensä moninkertaisesti takaisin, kun olisi selkeä tavoite, minkä mukaan palveluja voisi kehittää ja koordinoida.
Mielenterveydellisten avopalvelujen kentällä on kaikille asiallisille toimijoille tilaa, mutta jonkun on koordinoitava ja saatava yhteistyö pelaamaan.
PS. Jotkut ilkeämieliset ovat nimenneet Stakesin keski-ikäisten ja -äkäisten tutkijanaisten suojatyöpaikaksi, joka pitäisi räjäyttää taivaan tuuliin. Edellä mainittu artikkeli on Stakesin nuoren ja viisaan miestutkijan käsialaa. Ihan samaa viestiä ovat tutkijanaiset jo kauan sieltä tuoneet.
Sytytän jo aamulla lampukan liekin Jumalanäiti Marian ikonin eteen. Tänään en mene kirkkoon, tuntuu tärkeältä kuitenkin elää tätä sunnuntaita nimenomaan Marian päivänä. Minulla on ollut oma erityinen Maria-kokemukseni nuorena Italiassa, eräässä pienessä katolisessa kirkossa. Kokemus on jäänyt vaikuttamaan läpi elämän.
Mietiskelen Marian merkitystä. Luterilainen kirkkomme on kovin tarkkaan siivonnut Marian uskon henkilögalleriassa taustalle. Yhdeksän kuukautta ennen joulua, jolloin Maria on tapahtumien keskipisteessä maailmaan syntyvän Jumalanpojan äitinä, vietetään kirkossamme kuitenkin juhlapäivää enkelin vierailun kunniaksi. Vanhoissa kirkoissa Marialla on aivan toinen asema, katolisilla rakastettuna Taivaan Kuningattarena, ortodokseilla kunnioitettuna Jumalanäitinä.
Taivaallisen väen sanotaan raamatussa olevan sukupuolineutraalia. Kuitenkin Isä Jumala ja Jumalan Poika kuten myös pääenkelit Gabriel ja Mikael kuulostavat kovin miehisiltä. Ei ihme, että inhimillinen usko on kaivannut naisellista vastapoolia. Marian arvostaminen naisena ja äitinä tässä kontekstissa ei ole tasa-arvokysymys vaan tasapainotus, pyrkimys harmoniaan.
Maria, hellyyden äiti; uskon, luottamuksen ja nöyryyden esikuva.
Parisuhteen kehitysvaiheita kuvataan psykologiassa integraatioprosessina, joka usein alkaa rakastumisella ja jatkuu symbioottisena vaiheena, jota leimaa kohonnut toiveikkuus ja yhteisyyden tunne. Tätä seuraa erillistymisvaihe, jossa eri tavoin, taistelujen ja riitojenkin kautta, pyritään löytämään tilaa omalle persoonalle. Tässä vaiheessa alkavat eroluvut kasvaa, eriytymisprosessi ei aina muuten onnistu kuin suhteesta lähtemällä. Myönteisessä tapauksessa päästään autonomiaan eli kahden itsenäisen yksilön rinnakkainelon vaiheeseen, jossa yhteisistä asioista voidaan sopia ja sopimukset pitää. – Sama arkikielellä: aloitetaan tolkuttomasta hullaantumisesta, nyhjätään kiinni toisissaan, kunnes tapellaan railakkaasti itseä pari-imusta irti. Näyttää äkkiseltään onnistumiselta, että pääsee toisesta eroon ja häviöltä, jos jää siihen vierelle nyhjäämään.
Nykyään on yhä enemmän epätyypillisiä, kuvatusta poikkeavasti kehittyviä parisuhteita. Rakastumisen sijasta voidaan ajautua yhteen eri syistä, esimerkiksi asuntopulan, yllättävän raskauden, taloudellisten etujen tai pelkän seksin vuoksi. Symbioosia ei ehkä koskaan synnykään, sitoutumisen ja läheisyyden pelko estää. Osapuolet jäävät tunnetasolla etäälle toisistaan. Paetaan ulkopuolisiin suhteisiin aina kun primaarisuhde on vaarassa muuttua sitovaksi. Avosuhteet muuttuvat yhä avommiksi, suhteet eletään toisiaan seuraavina pätkinä tai pysytellään irtoseksirintamalla niin kauan kuin se onnistuu. Ikisinkun vanhuus saattaa sitten muodostua hyvinkin yksinäiseksi.
Kun nuori pari saa enemmän tai vähemmän suunnitellusti lapsen, suhdekuvio muuttuu. Symbioosi siirtyy joksikin aikaa äidin ja vauvan välille näin turvaten uuden ihmiselämän herkän alkuvaiheen. Kahden suhteesta tulee kolmiosuhde, jossa tasapaino on haettava uudestaan. Mies voi tuntea itsensä syrjäytetyksi ja olla mustasukkainen vauvalle. Jos tästä ei pystytä puhumaan eikä tilanteeseen osata valmistautua, mies saattaa hämmentyneenä vetäytyä suhteesta ja vieraantuminen alkaa. Jos tasapaino löytyy, rakkaussuhde kehittyy vanhemmuudeksi, jossa useammallekin lapselle voi löytyä tilaa. Puolisot hyväksyvät elämäänsä uuden, tärkeän ja yhteisen tehtävän: lasten kasvun turvaamisen.
Pikkulasten vanhemmuus on rankka vaihe, jossa lasten hoidon ja kotitöiden jakaminen mahdollisimman tasapuolisesti auttaa koko perhettä. Voidaan hakea erilaisia hoitoratkaisuja tai päätyä siihen, että äiti tai isä jää työelämästä hoitaakseen lastaan herkimmän kasvun ajan. Yhteiskunnan tuki on tulotasoon sidottua, mutta sitä on tarjolla kaikkiin hoitoratkaisuihin ainakin jonkin verran. Vanhempien on tärkeä hoitaa keskinäistä suhdettaan, että lapset voisivat hyvin ja heillä olisi kasvurauha.
Olin aikoinaan Esikoisen rankasta synnytyksestä uupunut ja itkuherkkä. Jouduin palaamaan ensin kotiin ilman vauvaa ja käymään päivittäin vastasyntyneiden osastolla imettämässä. Kun vauva pääsi kotiin, Toinen meistä osoittautui korvaamattomaksi tueksi. Koliikkiöinä hän jaksoi heijata keinutuolissa Esikoista olkaansa vasten, kunnes poika rauhoittui. Olen kiitollinen, että puoliso tajusi miten väsynyt ja kipeä olin ja jaksoi olla mukana vauvan hoidossa päivätyönsä jälkeen.
Kuopuksen syntymän jälkeen otimme ison asuntovelan ja siirryimme työsuhdeasunnosta omaan. Jäin viideksi vuodeksi kotiin hoitamaan lapsiamme. Seitsemänkymmentäluvulla ei päivähoitopaikkoja ollut sillä tavalla kuin nykyään, myöskään hoitovapaajärjestelyjä ei tunnettu. Oli taloudellisesti tiukkaa. En silti tekisi toisin, vaikka eläkkeessä nyt näkyy, että työelämän vuosia ehti kertyä hiukan vähemmän.
Lapsuus tuntuu lyhenevän, niin vähän aikaa tarvitaan vanhemman ehdotonta ja täyttä läsnäoloa ja hoivaa. Olisi yhteiskunnalta tärkeä satsaus tukea vanhemmuutta tässä vaiheessa. Että olisi mahdollisuus valita.
|
|
