Olen saanut kasvaa pienessä perheessä, jonka on muodostanut isä ja äiti ja kaksi lasta. Veljeni syntyi kolmisen vuotta aiemmin, joten hän on isoveljen ottein pitänyt tarvittaessa pikkusiskon puolia. Välimme ovat nykyäänkin mutkattomat ja siinä määrin läheiset kuin olosuhteet sallivat. Tapaamme pari kolme kertaa vuodessa, mutta koska veli huolehtii äidistämme, soitan heille joka viikko. Veljen perhe on minullekin rakas, kummipoika ja nuorempi veljensä sekä puolisot. Kummipojan kolmivuotiaalla esikoistyttärellä on tietysti aivan oma spesiaali paikkansa pienen sukumme sydämessä.

On sisaruksia, jotka ovat hyvin läheisiä ja pitävät tiivistä yhteyttä toisiinsa. Parhaimmillaan sisaruksista on iso tuki elämän eri vaiheissa. Kovin tiiviinä myöhään jatkuvat sisaruussuhteet saattavat toisaalta haitata aikuiseen itsenäisyyteen kasvua, jopa saada puolison kokemaan ulkopuolisuutta. Sisarusten kokemukset kasvamisesta samassa perheessä eivät näytä suinkaan aina olevan yhteneväisiä. Ikäerot vaikuttavat, syntymäjärjestys, jopa sukupuoli voi vaikuttaa. Koetaan eriarvoisuutta perheen hierarkiassa, mikä synnyttää kilpailua ja kateutta. Se voi hiertää sisarusten väleissä pitkin matkaa aiheuttaen jopa välirikkoja.

Hyvinkin toimineet sisaruussuhteet saattavat repeillä vanhempien kuollessa. Riita voi leimahtaa vaikka mistä, alkaen hautajaisten järjestelystä, perintöasioista puhumattakaan. Vaillejäämiset velkovat, niellyt pettymykset purskahtavat ilmoille, pahat sanat raapivat. Menetetään ainutlaatuinen yhteinen surun, kaipauksen ja kiitollisuuden kokemisen mahdollisuus.

Viisaitapa oltaisiin, kun puhuttaisiin välit selviksi sitä mukaa, kun jotain tulee eikä kerättäisi kolohampaaseen. Jos hoidettaisiin suhteita elämän mittaan, puhuttaisiin totta ja arvostettaisiin toinen toistaan. Ei pidettäisi yllä tyhjiä kulisseja eikä sukunäytelmiä. Ei ruokittaisi itsekkyydestä kumpuavia itsestäänselvyyksiä. Kyettäisiin jakamaan omien vanhusten hoitovastuuta ja yhteyden ylläpitämistä. Puhumattomuudesta ja sopimisten puutteesta katkeruutta kerääntyy.

Vanhenevat vanhemmat voisivat myös itse huolehtia ajoissa asioistaan: järjestää paperinsa, laatia hoitotestamenttinsa ja ilmaista mahdolliset toiveensa hautauksen varalle reilusti. Rakastaen, avoimesti ja tasapuolisen lämpimästi hoidetut suhteet lapsiin ja heidän perheisiinsä ovat paras perintö. Edellisen sukupolven arvostamista tavaroista saattaa olla lapsille aikanaan vain riesaa eikä raha tuo kuin ohikiitävän onnentunteen.

Nuori ihminen asettaa elämälleen tavoitteita toiveistaan ja unelmistaan sekä reaalisista mahdollisuuksistaan käsin. Jos perhe on ensisijaisten tavoitteiden joukossa, olisi hyväksi miettiä sitäkin seikkaa jo ammatillista uraa ja elämänkumppania valitessa. Jos työura on ehdoton ykkösasia ja muu tulee kaukana perässä, kannattaisi harkita, onko elämässä sijaa perheelle ollenkaan. Todellisuus rakentuu harkinnan sijaan usein tunnepohjaisista ja melko satunnaisistakin impulsseista. Järki koputtelee jossakin, mutta tulee huitaistua sivuun kuin Manun isolla kouralla aikoinaan pressanvaalien alla: kyllä se siitä.

Toimiva parisuhde edellyttää psykologisten lainalaisuuksien mukaan jonkinasteisesti yhteistä arvoperustaa, keskinäistä luottamusta ja yhdessä sovittuja tavoitteita. Henkisesti aikuistuneiden osapuolienkin kesken on vaikeaa sovitella eri suuntiin rönsyäviä unelmia todellisuuden reunaehtoihin. Entä miten käy, jos jompikumpi tai molemmat ovat lähteneet parisuhteeseen itsekkäin tarkoitusperin, sietämättömäksi käyneen elämäntilanteen ratkaisuyrityksenä?

Seksi on voimakas tekijä parisuhteessa. Sekään ei aluksi hoidu nointuostaan kuin sillä kuuluisalla tikanpojalla. Pitäisi löytää halua ja aikaa sovitella toiveita ja unelmia todellisuuteen. Viihteen luoma seksielämän malli näyttää nykyään olevan hetkellistä, ryöpsähtelevää ja rajua, muusta elämästä irrallista. Ei siinä paljon pakinoida, miltä tää nyt tuntuu vai tuntuuko miltään ja mitä tuo toinen toivoo tai mistä tässä itse innostuu. Ajan mittaan seksielämänkin vauhtia kannattaa sovitella yhteiseen rytmiin, opetella puhumaan toiveistaan ja tunteistaan.

Perhealkion muodostuessa on hyväksi noteerata sukujen verkosto. Ensin on Minä, jolla on mun vanhemmat ja sisarukset ja sukulaiset ja ystävät. Sitten tulee Sinä ja Minä, josta ehkä alkaa kehittyä Me. Jossain vaiheessa tajuaa, että Sinälläkin on ehkä vanhemmat ja sisarukset, serkkulauma ja tätien ja setien verkosto ystävien lisäksi. Mites niihin pitäisi suhtautua? Joudutaan sovittelemaan, jos halutaan luoda tasapuoliset suhteet molempiin taustajoukkoihin. Pitää kyetä hyväksymään uusia ihmisiä elämänsä ulkopiirille ja samalla kyetä hiljalleen luopumaan symbioosista lapsuutensa perheyhteisöön.

Ajankäytössä saattaa ilmetä pulmia, jotka hiertävät. Kummallakin on opiskelunsa tai työnsä, joka on otettava huomioon. Molemmilla pitää olla mahdollisuus hoitaa itselleen tärkeitä ystävyyssuhteita ja harrastaa persoonallista kasvua tukevia harrasteita. Parisuhteen hyvinvoinnin eteen pitäisi molempien olla valmiita tekemään myönnytyksiä, järjestämään menoiltaan yhteistä aikaa, etsimään joku yhteinen harrastus ehkä. Myös vaatimuksetonta ja ohjelmoimatonta yhdessäoloa tarvitaan.

Yhteisistä asioista on opittava keskustelemaan avoimesti. Se tarkoittaa toisen kuuntelemista, toisen mielipiteen huomioonottamista. Se tarkoittaa myös rohkeutta kertoa ajatuksiaan, toiveitaan, ehdotuksiaan. Päätöstentekoprosessin hiominen on luku sinänsä. Helpointa luullaan olevan, jos Minä sanon miten asia pitää hoitaa ja Sinä olet samaa mieltä tai ainakin pidät suusi kiinni. Vaan niinpä se ei mene.

Joopa, tämän jutun taustalla on oivalletut omat mokat, joiden korjaamiseen on mennyt yli kolmekymmentä vuotta, joltinenkin määrä hikistä tahkoamista ja muutama kitkeräkin kyynel. Välillä on ollut rakkaus hukassa, vaan onneksi taas löytynyt. – Onnea matkaan kaikille, pidetään unelmat tallella!

Unohtuneiden dokumenttien inventaariossa löytyi Viikkosanomien viimeinen numero, päiväys 18.12.1975, hinta mk 4,50. Kyseinen vuosi on ollut perheellemme sikäli merkittävä, että Esikoinen syntyi silloin. Saman vuoden lopussa lakkasi Viikkosanomat -niminen kuvalehti ilmestymästä ja viimeiseen numeroon oli koottu mennyttä sekä ennusteltu tulevaa. Lehti on täynnä pitkiä ja perusteellisia juttuja asioista ja niiden taustoista. Kuvat ovat korkeatasoisia. – Kaikki on niin entistä kuin olla vain voi?

Kansikuvana on Karin piirros ”Kalliolle kukkulalle…”, jossa poliitisten puolueiden tunnushahmot ovat kokoontuneet hoilaamaan kyseistä laulua kumpareelle, joka muistuttaa Kekkosen kaljua. Suurimpia puolueita edustavat pitkä ja laiha demariduunari, muhkea maalaisisäntä vihreissä housuissaan ja paksu punatakkinen pultsarihahmo. Jostain niiden välistä kurkkivat piskuiset frakkipukuinen råtta ja sinipukuinen valkokaulusherra. – Näinkö se oli silloin? No, ovatpa muuttuneet ajat ja hahmot.

Lehden kokosivun mainoksissa kerrotaan Lucky Striken (aski mk 3,50) maistuvan täyteläiseltä kuin silloin ennen (Suomen Tupakka Oy); meijerivoin olevan luonnollisen hyvää (Valio); Formissa olevan tervaa vain 14,5 mg ja nikotiinia vain noin 0,8 mg/savuke (Amer-Tupakka Oy); vakuutuksen idean olevan vastuu itsestä ja muista; esitellään Milana uutuusmargariini (SOK); mainostetaan Helsingin Sanomien olevan mukana olympiavuodessa; tarjotaan tilattavaksi kahdeksan lp:n Strauss-Juhlakonsertti levykansiota hintaan 179 mk+postituskulut ja Suurta Urheilukirjaa edullisena tutustumistarjouksena vain 79 mk+postituskulut (Sanoma-tuote). – Näkeepä hyvin, kellä on ollut varaa mainostaa. – Lehdessä on paitsi muutamaa pienempää ilmoitusta myös yksi koko aukeaman mainos Esson palveluista sekä tuotteista. Valioasu mainostaa omia design-takkejaan: susiturkki 3560 mk, nappatrenssi susikauluksella 995 mk – hetkinen, mullahan on ollut tuommoinen nahkatakki!

Lehti kertoo, että suosituin suomalainen 1975 oli Anne Pohtamo. Hänen jälkeensä eniten pisteitä olivat saaneet Helvi Sipilä, Pekka Päivärinta, Ensio Siilasvuo ja Veikko Vennamo. – Siis Miss Universum, varatuomari YK-tehtävissä, juoksija, sankarisotilas YK:n rauhanturvatehtävissä ja unohdetun kansan puolesta taisteleva poliitikko. Kahdenkymmenen suosituimman joukossa oli lähes pelkästään urheilijoita ja poliitikkoja. – Justjust. Hohooh!

Vuotta 1975 luonnehditaan maailmassa suurten poliittisten mullistusten ja sotien vuodeksi. Etyk-asiakirja allekirjoitettiin ”Helsingin hengessä”, talouslama kuristi maailmaa ja Suomen velkaantuminen ylitti jo 20 mrd mk. Vietnamin sota päättyi lopulta: 15 vuoden turhan tappamisen jälkeen amerikkalaiset joutuivat palaamaan omille mailleen. Portugalin siirtomaat Angola ja Mosambik itsenäistyivät. Indira Gandhi tuli valtaan Intiassa; Bangladeshin presidentti murhattiin; Argentiina oli kaaoksessa Juan Peronin kuoltua; Lähi-idässä sodittiin (yllätys-yllätys!); Espanjassa puhkesi rajuja mellakoita Francon kuoltua; Portugalissa käytiin myrskyisä valtataistelu; Yhdysvaltojen presidentti Ford yritettiin kahdesti murhata; Apollo ja Sojuz kohtasivat avaruudessa; venäläisten avaruusluotain laskeutui Venukseen; ydinfyysikko ja ’toisinajattelija’ Andrei Saharov sai Nobelin rauhanpalkinnon ja säveltäjä Dimitri Shostakovitsh kuoli. Turkissa maanjäristys tuhosi Licen kaupungin, tuhansia kuoli ja kymmeniä tuhansia jäi kodittomaksi.

Huomaan muistavani. Jos tätä lehteä ei olisi talletettu, en ehkä muistaisi. Sopii kysyä, muuttuuko maailmassa mikään oikeastaan. No, ehkä rahayksiköt, hinnat, tuotemerkit, trendit. – Sodat ja katastrofit ovat ikuista.

Minulla on pikku huoneessani kauniin vaaleasta puusta tehty arkku, joka on täynnä henkilökohtaisia muistoja, kirjeitä, päiväkirjoja. Avoimen yliopiston elämäntarinaseminaariin piti etsiä ja ottaa mukaan joku vanha kirje. Kaivelin muistojeni arkkua ja löysin pohjalta kaksi nippua kellastuneita kirjeitä. Ne oli sidottu punaisella nauhalla yhteen. Muistin, että siinähän on isän ja äidin sota-aikainen kirjeenvaihto, jota äiti oli jo kauan sitten hävittämässä, mutta suostui pyyntööni saada säilyttää kirjeet. En ole niitä lukenut, ajattelen, että ehkä joskus sitten, kun isää ja äitiä ei enää ole.

Seminaarissa keskusteltiin siitä, voiko omaisten kirjeitä tai päiväkirjoja käyttää suorina lainauksina omassa elämäntarinassaan. Helpottaa, jos asianomaiselta itseltään vielä voi lupaa kysyä. Jos ei enää voi, asia on mutkikkaampi. Jos asianomainen ei ole itse hävittänyt dokumentteja, voi ajatella, että hän ehkä halusikin niiden säilyvän jälkipolville. Jos taas dokumentit sisältävät sellaista aineistoa, joka on jotenkin arkaluonteista tai intiimiä, on oltava erityisen varovainen. Eräs seminaarilaisista sanoi, että tuntuisi kamalalta ajatella, että kauan sitten kirjoitetut kirjeet ex-puolisolle päätyisivät vieraiden ihmisten luettavaksi. Jossakin tapauksessa lähiomaiset ovat nostaneet jopa oikeusjutun edesmenneen kirjeiden sisältöä julkistaneita vastaan. Tässä liikutaan hienotunteisuutta vaativalla areenalla.

Samassa yhteydessä pohdittiin yleisemminkin, mitä menneiden sukupolvien jättämille dokumenteille pitäisi tehdä. Edellisen sukupolven jäämistöä vielä voi säilyttää, jos tilaa on, mutta entä sitten, kun itse ei enää ole niistä huolehtimassa. Joku sanoi, että hänen äitinsä hävitti itse sota-ajan kirjeenvaihdon, kun isä kuoli. Tavallaan siinä menetettiin arvokas pala henkilöhistoriaa, mutta toisaalta myös asianomaisen oma ratkaisu vapautti jälkipolvet pähkäilemästä asiaa.

Asia on juuri nyt ajankohtainen minulle. Kun olen elämäntarinani kirjoittanut, voisin hävittää dokumentit. Henkilökohtaisilla muistoillani ei muille merkitystä olekaan. Suurimman osan kirjeistä olen jo polttanut. Päiväkirjat ovat kimurantimpi kysymys. Niitä on paljon ja lisää tulee, elämänihän jatkuu. Kenelle voisin jättää ja miksi postuumisti tutkittavaksi lukemattomia muistiin kirjattuja elämäni pikku asioita, kokemuksia, tapahtumia, mietteitä – vielä intiimimpiä kuin koskaan vaikkapa blogiin tai kirjeisiin olen kirjoittanut?

Toivon, että ehdin ratkaista kysymyksen ’aarrearkkuni’ sisällön kohtalosta ennen kuin joku jälkipolvesta joutuu sen tekemään.

Taannoin kävin kuulemassa Terho Pursiaista Keravan Hyvinvointiakatemiassa, jossa hän piti filosofialuennon ihmisarvoisesta elämästä. Pursiainen ei ole erityisen karismaattinen esiintyjä, pikemminkin väritön ja kuivakansorttinen, mutta asiansa oli terävää ja punnittua. Väkeäkin oli kuulemassa tuvan täydeltä. Koska olin tehnyt kohtalaisesti töitä ennakkoon saadakseni Toisen mukaan, on syytä mainita, että olimme molemmat tyytyväisiä kuulemaamme.

Luentoon voi tutustua Pursiaisen omilla blogisivuilla, joten en referoi sitä tässä. Mietin kuunnellessani sitäkin, miksi tällaisiin tilaisuuksiin osallistujat ovat yleensä keski-ikäistä ja vanhemman puoleista mykkää naisväkeä (niin kuin minäkin!) ja ne kymmenen mukana olevaa miestä käyttävät kommenttipuheenvuorot ja tekevät kysymykset luennoitsijalle. Luennon aiheeseen liittyen voi tietysti kysyä, onko ääneen kommentoiva ja kysyvä kuulija arvokkaampi kuin se, joka miettii itse tykönään vastauksia kysymyksiinsä tai poikkeaa mielessään toisaalle itsekseen jupisten. Toisaalta ääneen kysyvä ja luennoitsijan ajatusta kehittelevä kuulija voi olla hyödyksi toisillekin kuulijoille. Esiintyjä kokee myös saavansa vastakaikua, mikä taas innostaa häntä kehittelemään ajatuksiaan edelleen.

Ihmisarvoisen elämän kysymystä koski myös eilisiltainen keskustelu Inhimillisessä tekijässä (TV-2), jossa pohdittiin vammaisen oikeutta tehohoitoon tarvittaessa. Nuori äiti puhui perheensä esikoisen, vammaisena syntyneen Eemeli-pojan sairaalahoitoa vaatineiden vaiheiden kokemuksista. Äiti edusti varsin tinkimättömästi näkemystä, jonka mukaan vanhemmilla pitää olla oikeus päättää lapsen hoitolinjauksista silloinkin, kun lääkäri on eri mieltä. Lääkärikunnan edustaja yritti sovitella sanojaan ollakseen ajamatta keskustelua pattitilanteeseen, josta taas seurasi, ettei hän voinut olla kovin selkeästi mitään mieltä. Vammaisen ihmisarvo lienee sinänsä useimmille eettisesti selkeä. Tehohoitotoimenpiteiden jälkeen vain ei lääkärin mukaan useinkaan päästä hoitoa edeltävän tilanteen tasolle. On syytä kysyä täyttyvätkö ihmisarvoisen elämän tunnusmerkit siinä tapauksessa, jos lähtötilannekin on jo kovin huono. Oikeus tarpeelliseen hoitoon pitäisi olla jokaisen ihmisen perusoikeus, riippumatta lähtötilanteesta. On surullista, jos osa lääkärikuntaamme on jo lipsumassa tästä. Järjen käyttö sydämellä kuulematta tuntuu tylyltä medisiiniseltä ekonomialta.

Filosofian ydinkysymykset ovat kiehtovaa pohdittavaa kaikissa elämänvaiheissa. Ehdottoman lopullisia totuuksia kun ei olekaan, eivätkä vastaukset tule koskaan täysin valmiiksi.

Kellot kumahtelevat kutsua iltapalvelukseen. Hautausmaan puoleinen taivas järven takana punertaa vielä heikosti auringon laskettua, kuusikuja on tumma, valoja ei ole vielä sytytetty. Läntisellä taivaalla loistaa lumoavan kirkkaana iltatähti, Venus. Kuin kotiinsa tulee sieluni kirkon hiljaiseen lampukkahämärään. Joka ilta tervehdin tuohusvalolla Valamolaisen Jumalanäidin ikonia, huokaan kiitoksen, että saan olla taas täällä. Pysähdyn siihen, sydän auki, sanoittamatta mitenkään mietteitäni. Jumala tietää kyllä. Parina iltana heleä-ääniset laulajat ilahduttavat puhtaasti soivin vuorolauluin isä Sergein lempeän kantiloinnin kanssa. Suitsutuspihka tuoksuu.

Pakkanen tuntuu kirpeältä, iso mittari näyttää auringon laskettua -25 astetta. Iltapalveluksen jälkeen kävelen hitaasti majapaikkaan alas lehtipuukujaa. Avaruuden syvässä tummassa sylissä hehkuvat miljoonat tähdet. Otavan ’kärry’ näyttää olevan melkein pystyssä, Orionin vyön kolmostähdet kauniisti kaartuvassa rivissä. Valtavan ristin hahmoisen neljän tähden kuvion idän suunnalla olen nimittänyt mielessäni Valamon Ristiksi, tuskin sillä mitään nimeä onkaan tähtikartoissa. Hassua, että maasta katsoen meistä näyttää, että tähdet muodostavat kuvioita, mutta todellisuudessahan ne ovat äärettömyyksien päässä toisistaan kuten maa niistä. Tähtitaivaan hiljainen kauneus luo juhlallisen olon. Avaruuden mittakaavassa ihmisen ilo ja murhe kutistuu.

Aamulla pakkasta on -30 astetta. Trapesaan ei melkein mahdu sekaan. Iloinen italiankielinen sorina täyttää yleensä niin rauhallisen ruokasalin. Onpa lystiä katsella eteläisen auringon lapsia, jotka ovat etsineet kaikki mahdolliset toppavaatteet ylleen selvitäkseen pakkasesta. Katolisten konferenssiväki on ortodoksiluostarissa kuin kotonaan. Jonakin aamuna tosi kovakuorisiksi paistuneiden sämpylöiden syöntiyritykset naurattavat. Olkapäät kohoilevat, ilmeet olivat hämmentyneitä, mutta elämäniloa ei tuokaan episodi horjuta.

Urhoollisesti teen päivittäin lenkkejä, vaikka ne jäävätkin lyhyemmiksi kuin olin ajatellut. On kerta kaikkiaan liian kylmää. Järveltä käyvä viima puree poskia niin, että on käännyttävä kohta takaisin metsän suojaan. Siellä taas kohta tuntuu pakkanen nipistelevän varpaita. Ollapa vanhat kunnon huopikkaat, joissa varpaat mahtuvat liikkumaan ja joihin mahtuu villasukat! Virta on umpijäässä. Aina siinä on tähän asti ollut jokin pieni sula kohta, vaikka sillan alla pilarin vieressä, nytpä ei. Jään alla kuitenkin tietää veden virtaavan.

Tämän retriittini lukuelämykseksi muodostui myymälän uutuuspöydältä löytynyt Suvi-Anne Siimeksen ja Nunna Kristodulin kirjeenvaihtokirja Taivas alkaa maasta. Mitä lienen ajatellut kummastakin naisesta, kirja avarsi mielikuvia. Kukaan meistä ei ole vain se kuva, minkä julkisuus meistä luo! Tunsin paljolti samaistuvani Suvi-Annen pragmaattisiin ajatuksiin naisen elämästä, äitiydestä ja tehtävästä yhteiskunnassa, mutta toisaalta ehkä myös häntä paremmin ymmärtäväni Kristodulin perusteluja filosofis-hengellisiin näkemyksiinsä. Kuten usein omilla käynneilläni Lintulassa, niin nytkin tuntui hyvältä olla luterilaisen kirkon diakonissa eikä ortodoksinunna. Ei minulla ole nunnan kutsumusta, ei todellakaan!

Miksi olen nyt Valamossa? Ensimmäisen iltapalveluksen rukouslaulun sanat koskettivat: ”rakkautesi haavoittamina…”. Ehkä tarvitsen tämän ajan ja tilan henkilökohtaisen elämänmuutoksen ja viime keväisten koettelemusten hyväksymisprosessin valmistumiseen, niitä kuitenkaan tietoisesti pohtimatta. En ole ajatuksiani puristanut kysymyksen, rukouksenkaan muotoon. Mikä tapahtuu, se tapahtuu itsekseen, pinnanalaisesti poreillen. Jääköön salaiseksi, jos jää, jollain tasolla kaikki kypsyminen ajan mittaan silti ilmenee.

Metsässä kohtaan pienen viirulinnun. Se askartelee polunposken kuivuneella korrella, katsahtaa, ei pakene. Puhelen sille hiljaa, toivon, että se selviää pakkasesta kevääseen, rakentaa pesän, saa poikasensa lentämään, täyttää elämänsä tarkoituksen.

En malta olla pöyhimättä hieman viime sunnuntain Hesarissa esiin nostettua aihetta masennuksen hoidosta, kun alan ammattilaisena olen ollut taakse jääneen työelämäni aikana. Artikkelin otsikko kertoi Sakari Tolan pääajatuksen: Pitkä sairausloma ei ole oikea lääke masennukseen.

(Jos jonkin mielipideosaston artikkelin kirjoittaja on vakuutusyhtiön lääkäri, satunnainen lukija olkoon varuillaan, ettei ryystä aamukahvia väärään torveen. Alan ammattilaisenkin kannattaa hengittää pari kertaa syvään ja ottaa iisisti, ettei verenpaine ala nousta.)

Tola vertaa depressioita selkäsairauksiin siinä mielessä, että molemmissa aiempi hoitokäytäntö on ollut passiivista lepoa korostavaa. Selkäsairaus eroaa masennuksesta sikäli, että siinä on sekä tutkimuksin todennettavia fyysisiä vaurioita että psyykeen vaikuttavaa vaikeahoitoista särkyä. Nykyään selkävaivojen hoito perustuu tehokkaaseen kivunpoistoon, jotta liikkuminen olisi mahdollista. Selkäsairaus on usein työperäinen, joten paluuta työelämään ei ole ilman uudelleen koulutusta.

Depressiossa tuska on mielenkipua eikä ole poistettavissa särkylääkkeillä. Helpotusta tuo, jos löytyy oikea aivojen välittäjäaineiden toimintaa aktivoiva lääke. Liikunta kuuluu hoitoreseptiin, mutta ei aina onnistu aloitekyvyn lamaannuksen vuoksi. Tola väittää sairauslomia liian pitkiksi, mutta toteaa toisaalta, että työpaikoilla ei psyykkisesti puolikuntoista oikein siedetä. Työpaikat ovat erilaisia, mutta Tolan peräänkuuluttamia kevennettyjä työpäiviä ja pehmeää työhön paluuta tuskin kovin monella työnantajalla on tarjottavana.

Vakuutusyhtiön lääkärinä Tola on tietysti huolissaan työkyvyttömyyseläkkeelle ajautuvien määrästä ja sanoo sitä ponnettoman hoidon tulokseksi. Osittain hän on oikeassa. Pelkkä lääkitys ja sairausloma ei olekaan ratkaisu, tarvitaan terapiaa, kuntouttavaa hoitoa, jossa riittävän tiheässä hoitokontaktissa tuetaan aktiivisesti työelämään paluuta. Vaan tässäpä se onkin, kun kuntouttavaa hoitoa ei riitä kaikille! On myös totta, että joissakin tapauksissa masennus kroonistuu nopeasti hoidosta riippumatta.

Tänään Tolan artikkelia kommentoi ylilääkäri Antti Holopainen Järvenpään Sosiaalisairaalasta. Hän nostaa esiin toisaalta hoitohenkilökunnan uupumisen ja kyynistymisen ja toisaalta lääkkeiden ja alkoholin sekakäyttöön ajautuvien depressiopotilaiden hoitovaikeudet. On kaikkien kannalta traagista, että näin on. Lyhentämällä potilaiden sairauslomia ilman hoitomahdollisuuksien parantamista joudutaan vain ojasta allikkoon.

Syy asioiden nykyjamaan ei ole sairastuneiden eikä hoitotyöläisten. Katseet on käännettävä mielenterveyshoidon resursseista päättävien puoleen. Vaalit ovat tulossa.

Pitkään samassa kaupungissa asuttuaan tulee toisinaan panneeksi merkille taloarkkitehtuurin muuttumisen vuosien saatossa. Ihastuttavien ja sopusuhtaisen näköisten, harvaan rakennettujen puutalojen sukupolvi alkaa olla raivattu pois tieltä. Mitä on tullut tilalle?

Lättänät, tasakattoiset rivitalopötkylät ja omakotilaatikot tulivat ensin. Mikä ihmeen idea pohjoisessa ilmastossa! Kattovuotoja, homeongelmia, kalliita remontteja on riittänyt. Lähes kaikkiin parinkymmenen vuoden takaisiin tasakattotaloihin on ollut pakko nostaa harja tai auma.

Sitten heilahti toiseen laitaan. Ilmaantui korttelikaupalla äärimmäisen jyrkkäkattoisia, kolhon näköisiä talorumiluksia, oikein varsinainen möykkylä. Iskikö vinttikamariromantiikka? Jokin niissä mittasuhteissa mättää, kun silmä ei totu tykkäämään. Ei ainakaan tiiviissä rykelmässä.

Viime vuosina ovat tulleet nämä ihme palikkalaatikot: kaksi- jopa kolme kerrosta, erkkeriä, syvennystä ja lisäkettä. Nyt näyttää olevan toisviisto kattotyyli. Yst. Sosiaalineuvos kävi asuntomessuilla viime kesänä. Sanoi ihmetellen, kuka niissä lähes kiinni toisiinsa ahdetuissa palikkatalorumiluksissa haluaa asua.

Ikkunoiden koko seilaa kanssa äärimmäisyydestä toiseen. Yhden vuosikerran taloissa on olohuoneissa semmoiset näyteikkunat, ettei niitä ylety pesemään ilman tikapuita. Toisissa on niin pienet luukut, että talo pimeä kuin pussi sisältä ja umpimielisen näköinen ulkoa.

Uusien tuulien pitää puhaltaa tottakai. Kun vain opittaisiin virheistä. Kuunneltaisiin asujia. Harjaannutettaisiin arkkitehtoonista silmää onnistuneiden alueiden harmoniassa. Talo ei ole holtittoman idearymistelyn paikka; omistajan on voitava asua ja naapurin katsella.

Voiko omaan kuolemaansa valmistautua? Kannattaako tehdä testamentti? Onko omien hautajaisten ennalta suunnitteleminen makaaberia? Helpottaako valmistelu omaisia vai sitooko kädet? Onko kysymys halusta hallita omaa elämäänsä vielä kuoleman rajankin yli?