Toinen kantoi lehtipinostaan Taloussanomien pääsiäisnumeron eteeni. Antti Kylliäinenhän se siinä, pappismies, etusivujulkkiksena oikein ja aiheena juttuun työelämän armottomuus. Kylliäinen on saanut nimeä kirkon piirissä sekä mediahenkilönä yleisemminkin helvetittömän teologiansa ansiosta. Tämän aihepiirin kootut kylliäiset löytyvät kirjasta Kaikki pääsevät taivaaseen. Työelämän arvoja pastori puntaroi myös kirjan verran, Maan päällä niin kuin taivaassa.
”Armo näkyy nimenomaan ihmisten välisissä suhteissa, riippumatta siitä uskooko ylipäätään mihinkään. Armo tarkoittaa, että kelpaamme sellaisina kuin olemme ja että asioita voi saada anteeksi. Jokainen hölmöilee. – – Ei ole tarkoitus olla armon loppusijoituspaikka vaan kanava. – – Jos ajattelee vain omaa etuaan, jää ajattelemaan yksin. On kehittyneempää itsekkyyttä ymmärtää, että on riippuvainen muista.”– Näin Kylliäinen.
Toimittaja Anna Ruohosen erinomaisen jutun toinen viestintuoja on Kirkon Diakonia- ja yhteiskuntatyön johtaja Heikki Hiilamo. Hän ei ole saanut kuvaansa sisäsivuillekaan, sielläkin komeilee Kylliäinen alttaripöydän takana. Hiilamon viesti on karua faktaa, joka ei askaroi teologisella ylätasolla: puolet Kirkon Diakoniarahaston avustuksista menee jo nyt tavalla tai toisella velkaongelmaisille. ”Saako rahaa tehdä keinolla millä hyvänsä?”, hän kysyy ja kertoo nuorista, joilla on luvuton määrä pikaluottoja jälkiperinnässä korkoa kasvamassa. Siellä tikittää uusi velkapommi.
Kylliäinen julistaa optimistisesti: ”Kyllä kovien arvojen vastapainona elää syvällisempien arvojen etsiminen.” – Se kehittyneempi itsekkyys?
”Mielenterveyden häiriöt ovat työkyvyttömyyseläkkeen tavallisin syy, mutta suomalainen terveysvalistus keskittyy edelleen ravintoon ja liikuntaan”. Ajatus on vedetty ingressiksi tutkimusprofessori Kristian Wahlbeckin Vieraskynä-artikkelista Hesarissa jokin aika sitten. Paljon puhuvia rinnastuksia löytyy muitakin. Itsemurhien määrä on kolminkertainen liikennekuolemien määrään verrattuna. Kansantaudeista neljännes liittyy mielenterveyteen, mutta terveydenhuollon menoista mielenterveyden hoitoon käytetään kymmenesosa.
Syy ei ole laitoshoitoresursseissa, valtaosa mielenterveyshoitoon resurssoitavista varoista kohdennetaan laitoksiin. Stakesin tutkija huutaa kuin yksinäinen korppi erämaassa: avohoitoa ei kehitetä! avohoitoresurssit eivät riitä! Aikavarauksella toimivat hoitopalvelut eivät riitä, on kehitettävä monipuolisempia avopalveluita. Kunnilta puuttuu mielenterveystyön strategia, yhteistyömahdollisuuksia järjestöjen kanssa pitäisi hyödyntää enemmän.
Omassa kotikaupungissani terveyskeskuksen ylilääkäri ryhtyi ponnekkaasti rakentamaan mielenterveysyksikköä terveyskeskuksen yhteyteen. Se oli silloin uusi positiivinen avaus, joka paransi avohoidon tilannetta, mutta yksikkö jäi lopulta yhdeksi uudeksi laatikoksi ennestäänkin lokeroituneeseen avohoitokenttään. Ylilääkärimme väsyi kuntabyrokratiaan ja siirtyi muualle. Jatkaako joku tähän suuntaan?
Yhteistyö terveyskeskuksen, erikoissairaanhoidon, kuntoutus-, työ- ja asumispalveluiden järjestäjien sekä alueella tomivien alan järjestöjen kesken tulisi saada kunnissa lopultakin toimivaksi. Mielenterveyden kokonaissuunnitelman laatimiseen uhrattu aika ja vaiva maksaisi itsensä moninkertaisesti takaisin, kun olisi selkeä tavoite, minkä mukaan palveluja voisi kehittää ja koordinoida.
Mielenterveydellisten avopalvelujen kentällä on kaikille asiallisille toimijoille tilaa, mutta jonkun on koordinoitava ja saatava yhteistyö pelaamaan.
PS. Jotkut ilkeämieliset ovat nimenneet Stakesin keski-ikäisten ja -äkäisten tutkijanaisten suojatyöpaikaksi, joka pitäisi räjäyttää taivaan tuuliin. Edellä mainittu artikkeli on Stakesin nuoren ja viisaan miestutkijan käsialaa. Ihan samaa viestiä ovat tutkijanaiset jo kauan sieltä tuoneet.
Sytytän jo aamulla lampukan liekin Jumalanäiti Marian ikonin eteen. Tänään en mene kirkkoon, tuntuu tärkeältä kuitenkin elää tätä sunnuntaita nimenomaan Marian päivänä. Minulla on ollut oma erityinen Maria-kokemukseni nuorena Italiassa, eräässä pienessä katolisessa kirkossa. Kokemus on jäänyt vaikuttamaan läpi elämän.
Mietiskelen Marian merkitystä. Luterilainen kirkkomme on kovin tarkkaan siivonnut Marian uskon henkilögalleriassa taustalle. Yhdeksän kuukautta ennen joulua, jolloin Maria on tapahtumien keskipisteessä maailmaan syntyvän Jumalanpojan äitinä, vietetään kirkossamme kuitenkin juhlapäivää enkelin vierailun kunniaksi. Vanhoissa kirkoissa Marialla on aivan toinen asema, katolisilla rakastettuna Taivaan Kuningattarena, ortodokseilla kunnioitettuna Jumalanäitinä.
Taivaallisen väen sanotaan raamatussa olevan sukupuolineutraalia. Kuitenkin Isä Jumala ja Jumalan Poika kuten myös pääenkelit Gabriel ja Mikael kuulostavat kovin miehisiltä. Ei ihme, että inhimillinen usko on kaivannut naisellista vastapoolia. Marian arvostaminen naisena ja äitinä tässä kontekstissa ei ole tasa-arvokysymys vaan tasapainotus, pyrkimys harmoniaan.
Maria, hellyyden äiti; uskon, luottamuksen ja nöyryyden esikuva.
Parisuhteen kehitysvaiheita kuvataan psykologiassa integraatioprosessina, joka usein alkaa rakastumisella ja jatkuu symbioottisena vaiheena, jota leimaa kohonnut toiveikkuus ja yhteisyyden tunne. Tätä seuraa erillistymisvaihe, jossa eri tavoin, taistelujen ja riitojenkin kautta, pyritään löytämään tilaa omalle persoonalle. Tässä vaiheessa alkavat eroluvut kasvaa, eriytymisprosessi ei aina muuten onnistu kuin suhteesta lähtemällä. Myönteisessä tapauksessa päästään autonomiaan eli kahden itsenäisen yksilön rinnakkainelon vaiheeseen, jossa yhteisistä asioista voidaan sopia ja sopimukset pitää. – Sama arkikielellä: aloitetaan tolkuttomasta hullaantumisesta, nyhjätään kiinni toisissaan, kunnes tapellaan railakkaasti itseä pari-imusta irti. Näyttää äkkiseltään onnistumiselta, että pääsee toisesta eroon ja häviöltä, jos jää siihen vierelle nyhjäämään.
Nykyään on yhä enemmän epätyypillisiä, kuvatusta poikkeavasti kehittyviä parisuhteita. Rakastumisen sijasta voidaan ajautua yhteen eri syistä, esimerkiksi asuntopulan, yllättävän raskauden, taloudellisten etujen tai pelkän seksin vuoksi. Symbioosia ei ehkä koskaan synnykään, sitoutumisen ja läheisyyden pelko estää. Osapuolet jäävät tunnetasolla etäälle toisistaan. Paetaan ulkopuolisiin suhteisiin aina kun primaarisuhde on vaarassa muuttua sitovaksi. Avosuhteet muuttuvat yhä avommiksi, suhteet eletään toisiaan seuraavina pätkinä tai pysytellään irtoseksirintamalla niin kauan kuin se onnistuu. Ikisinkun vanhuus saattaa sitten muodostua hyvinkin yksinäiseksi.
Kun nuori pari saa enemmän tai vähemmän suunnitellusti lapsen, suhdekuvio muuttuu. Symbioosi siirtyy joksikin aikaa äidin ja vauvan välille näin turvaten uuden ihmiselämän herkän alkuvaiheen. Kahden suhteesta tulee kolmiosuhde, jossa tasapaino on haettava uudestaan. Mies voi tuntea itsensä syrjäytetyksi ja olla mustasukkainen vauvalle. Jos tästä ei pystytä puhumaan eikä tilanteeseen osata valmistautua, mies saattaa hämmentyneenä vetäytyä suhteesta ja vieraantuminen alkaa. Jos tasapaino löytyy, rakkaussuhde kehittyy vanhemmuudeksi, jossa useammallekin lapselle voi löytyä tilaa. Puolisot hyväksyvät elämäänsä uuden, tärkeän ja yhteisen tehtävän: lasten kasvun turvaamisen.
Pikkulasten vanhemmuus on rankka vaihe, jossa lasten hoidon ja kotitöiden jakaminen mahdollisimman tasapuolisesti auttaa koko perhettä. Voidaan hakea erilaisia hoitoratkaisuja tai päätyä siihen, että äiti tai isä jää työelämästä hoitaakseen lastaan herkimmän kasvun ajan. Yhteiskunnan tuki on tulotasoon sidottua, mutta sitä on tarjolla kaikkiin hoitoratkaisuihin ainakin jonkin verran. Vanhempien on tärkeä hoitaa keskinäistä suhdettaan, että lapset voisivat hyvin ja heillä olisi kasvurauha.
Olin aikoinaan Esikoisen rankasta synnytyksestä uupunut ja itkuherkkä. Jouduin palaamaan ensin kotiin ilman vauvaa ja käymään päivittäin vastasyntyneiden osastolla imettämässä. Kun vauva pääsi kotiin, Toinen meistä osoittautui korvaamattomaksi tueksi. Koliikkiöinä hän jaksoi heijata keinutuolissa Esikoista olkaansa vasten, kunnes poika rauhoittui. Olen kiitollinen, että puoliso tajusi miten väsynyt ja kipeä olin ja jaksoi olla mukana vauvan hoidossa päivätyönsä jälkeen.
Kuopuksen syntymän jälkeen otimme ison asuntovelan ja siirryimme työsuhdeasunnosta omaan. Jäin viideksi vuodeksi kotiin hoitamaan lapsiamme. Seitsemänkymmentäluvulla ei päivähoitopaikkoja ollut sillä tavalla kuin nykyään, myöskään hoitovapaajärjestelyjä ei tunnettu. Oli taloudellisesti tiukkaa. En silti tekisi toisin, vaikka eläkkeessä nyt näkyy, että työelämän vuosia ehti kertyä hiukan vähemmän.
Lapsuus tuntuu lyhenevän, niin vähän aikaa tarvitaan vanhemman ehdotonta ja täyttä läsnäoloa ja hoivaa. Olisi yhteiskunnalta tärkeä satsaus tukea vanhemmuutta tässä vaiheessa. Että olisi mahdollisuus valita.
Toinen meistä tuntee aika hyvin vahvuuteni ja heikkouteni, kotipersoonani särmineen, huumorini laadun ja pettämättömän naisen logiikkani, olemmehan olleet elämäntovereita nyt jo pitempään kuin kumpikaan itsekseen. Työelämässä persoonastani on ilmennyt eri ominaisuuksia kuin sosiaalisissa verkostoissa. Rakkaat nuorimiehemme tuntevat minut äitinä paremmin kuin tiedänkään, mutta lapsuuteni ja nuoruuteni toisessa ajassa on heille vain silloin tällöin kuultujen muistonsirpaleiden muotoinen. Ystävät tuntevat kukin hiukan eri puolia persoonastani sen mukaan, miten pitkäaikainen ystävyys on ollut, mistä se on lähtenyt ja mistä elää tänään.
Kuka minä olen, mistä kotoisin, minne matkalla? Mistä maastosta olen imenyt elämänvoimani? Mitkä vaiheet olen läpikäynyt, että minusta tuli juuri tämä ihminen? Miten tekemäni valinnat ja ratkaisut ovat ohjanneet elämäni kulkua? Ketkä ihmiset ovat elämäni vaikuttajayksilöitä? Nyt on aika kerätä muistot omalta matkalta. On aika kertoa se tarina, joka muistoista muodostuu, sitä ei sellaisena kukaan toinen voi kertoa. Haluan hahmottaa elämäni koko kuvan, oivaltaa miksi se on ollut näin ja haluan jakaa löytöni läheisilleni. Siksi ryhdyin kirjoittamaan elämäntarinaani.
Meissä kaikissa on tuntematonta maastoa, itsellekin salaisuudeksi jäävää. Saahan jäädäkin. Sielulleen ei voi tehdä väkivaltaa. Jääköön kertomatta, mikä ei tunnu oikealta kertoa. Minkä kirjoitan, sen kirjoitan niin todesti kuin voin.
Lienen ehkä omituinen, kun ei ikääntyminen ole minua missään elämän vaiheessa rassannut. Minusta on tuntunut ihan hyvältä olla ikäiseni. Monelle se näyttää olevan arka asia. Jo varhain opitaan itse ja aikanaan opetetaan lapsille ensin oma nimi, sitten jo kohta sormin näytetyt ikävuodet. Lapsi on ylpeä jokaisesta lisääntyvästä vuodestaan ja odottaa jännityksellä seuraavaa. Hän kuulee ja sisäistää: kunhan olet niin ja niin vanha, sitten. Nuorilla on omat rajapyykkinsä, jotka oikeuttavat johonkin enempään ja joita siksi odotetaan ja juhlitaan. Aikuisen vuodet alkavat kasaantua yhä nopeammin ja muuttua lopulta ikäkriiseiksi. Koko elämän läpi ikävuosia jossain yhteydessä noteerataan: sitten kun – johan olet, etkös jo olekin – ja lopulta: – ajatella, että olet, ei sitä uskoisi.
Tehokkuutta ja nuoruutta ihannoivassa maailmassamme ikääntyminen saattaa herättää pelon syrjäytymisestä. Kolmella ja neljällä alkavia vuosikymmeniä voidaan juhlia vielä avoimen iloisesti bailaten ja kriisikymmenistä vitsaillen. Viisikymppisiä juhlitaan parhaimpiinsa tälläytyneenä, mutta hiipivää epävarmuutta pyritään häivyttämään nuorekkuutta korostamalla. Vaan rohkeneeko kuusikymppinen juhlia avoimesti, pelkäämättä tuttavien ja työtoverien hymähtelyjä? Ajan kiihkeä syke kampeaa väistämättä ikääntyvää työelämässä entiseksi. Miten käy, jos elämä on supistunut työn tekemiseen ja aikaansaannoksiin? Selviytymistään joutuu ehkä todistelemaan. Kokemuksen merkitys tuntuu ohentuvan tuoreen tiedon ja nuorten energiavirtojen rinnalla.
Ikääntyessä ajan suhteellisuus kirkastuu. Kun ihminen elämänsä ensi neljänneksellä suuntautuu voimakkaasti eteenpäin ja odottaa kiihkeästi tulevaisuutta, aika tuntuu kuluvan kovin hitaasti. Milloin, milloin se oikea elämä alkaa? Jossain vaiheessa tuuli kääntyy: vuodet alkavat lentää. On monia tärkeitä asioita, jotka täyttävät elämän ääriään myöten, aika ei tunnu riittävän kaikkeen, mitä haluaisi. Kasaantuneet vastuut painavat, oravanpyörän vauhti kiihtyy, tuntee jo halua jarruttaa. Viime neljänneksellä aletaan katsella taakse päin, pitää kiinni jostakin, joka tuntuu luisuvan käsistä, elämä? Hups vain ja huomaat äkisti: se oli siinä. Lapset lähteneet, työura takana. Ammatillisella pätevyydellä on eilisen sanomalehden arvo. Uusi sukupolvi tarttuu ohjaksiin, kehittää työtä omaan suuntaansa, luo uutta, unohtaa miten tähän on tultu. Ikääntyvä voi tarjota viisaita näkökulmia, jos niitä kysytään, mutta myös esimerkin, miten osataan luovuttaa paikka ajallaan.
Ikääntyessä voi ilahtuneena todeta, miten vapauttavaa voi olla elää käsillä olevaa vaihetta haikailematta mennyttä, pelkäämättä tulevaa. Voi sovittautua elämään omassa rytmissään, valita mahdollisuuksista käsin vapaasti tapansa, aikansa ja määränsä osallistua tai olla osallistumatta. Tietenkin kasaantuvat vuodet tuntuvat sekä näkyvät. Miksi ei? Vuodet eivät ole vihollisia, ne ovat ystäviä. Joka vaiheessaan elämä voi olla värikästä, täyteläistä ja antoisaa.
Olen saanut kasvaa pienessä perheessä, jonka on muodostanut isä ja äiti ja kaksi lasta. Veljeni syntyi kolmisen vuotta aiemmin, joten hän on isoveljen ottein pitänyt tarvittaessa pikkusiskon puolia. Välimme ovat nykyäänkin mutkattomat ja siinä määrin läheiset kuin olosuhteet sallivat. Tapaamme pari kolme kertaa vuodessa, mutta koska veli huolehtii äidistämme, soitan heille joka viikko. Veljen perhe on minullekin rakas, kummipoika ja nuorempi veljensä sekä puolisot. Kummipojan kolmivuotiaalla esikoistyttärellä on tietysti aivan oma spesiaali paikkansa pienen sukumme sydämessä.
On sisaruksia, jotka ovat hyvin läheisiä ja pitävät tiivistä yhteyttä toisiinsa. Parhaimmillaan sisaruksista on iso tuki elämän eri vaiheissa. Kovin tiiviinä myöhään jatkuvat sisaruussuhteet saattavat toisaalta haitata aikuiseen itsenäisyyteen kasvua, jopa saada puolison kokemaan ulkopuolisuutta. Sisarusten kokemukset kasvamisesta samassa perheessä eivät näytä suinkaan aina olevan yhteneväisiä. Ikäerot vaikuttavat, syntymäjärjestys, jopa sukupuoli voi vaikuttaa. Koetaan eriarvoisuutta perheen hierarkiassa, mikä synnyttää kilpailua ja kateutta. Se voi hiertää sisarusten väleissä pitkin matkaa aiheuttaen jopa välirikkoja.
Hyvinkin toimineet sisaruussuhteet saattavat repeillä vanhempien kuollessa. Riita voi leimahtaa vaikka mistä, alkaen hautajaisten järjestelystä, perintöasioista puhumattakaan. Vaillejäämiset velkovat, niellyt pettymykset purskahtavat ilmoille, pahat sanat raapivat. Menetetään ainutlaatuinen yhteinen surun, kaipauksen ja kiitollisuuden kokemisen mahdollisuus.
Viisaitapa oltaisiin, kun puhuttaisiin välit selviksi sitä mukaa, kun jotain tulee eikä kerättäisi kolohampaaseen. Jos hoidettaisiin suhteita elämän mittaan, puhuttaisiin totta ja arvostettaisiin toinen toistaan. Ei pidettäisi yllä tyhjiä kulisseja eikä sukunäytelmiä. Ei ruokittaisi itsekkyydestä kumpuavia itsestäänselvyyksiä. Kyettäisiin jakamaan omien vanhusten hoitovastuuta ja yhteyden ylläpitämistä. Puhumattomuudesta ja sopimisten puutteesta katkeruutta kerääntyy.
Vanhenevat vanhemmat voisivat myös itse huolehtia ajoissa asioistaan: järjestää paperinsa, laatia hoitotestamenttinsa ja ilmaista mahdolliset toiveensa hautauksen varalle reilusti. Rakastaen, avoimesti ja tasapuolisen lämpimästi hoidetut suhteet lapsiin ja heidän perheisiinsä ovat paras perintö. Edellisen sukupolven arvostamista tavaroista saattaa olla lapsille aikanaan vain riesaa eikä raha tuo kuin ohikiitävän onnentunteen.
Nuori ihminen asettaa elämälleen tavoitteita toiveistaan ja unelmistaan sekä reaalisista mahdollisuuksistaan käsin. Jos perhe on ensisijaisten tavoitteiden joukossa, olisi hyväksi miettiä sitäkin seikkaa jo ammatillista uraa ja elämänkumppania valitessa. Jos työura on ehdoton ykkösasia ja muu tulee kaukana perässä, kannattaisi harkita, onko elämässä sijaa perheelle ollenkaan. Todellisuus rakentuu harkinnan sijaan usein tunnepohjaisista ja melko satunnaisistakin impulsseista. Järki koputtelee jossakin, mutta tulee huitaistua sivuun kuin Manun isolla kouralla aikoinaan pressanvaalien alla: kyllä se siitä.
Toimiva parisuhde edellyttää psykologisten lainalaisuuksien mukaan jonkinasteisesti yhteistä arvoperustaa, keskinäistä luottamusta ja yhdessä sovittuja tavoitteita. Henkisesti aikuistuneiden osapuolienkin kesken on vaikeaa sovitella eri suuntiin rönsyäviä unelmia todellisuuden reunaehtoihin. Entä miten käy, jos jompikumpi tai molemmat ovat lähteneet parisuhteeseen itsekkäin tarkoitusperin, sietämättömäksi käyneen elämäntilanteen ratkaisuyrityksenä?
Seksi on voimakas tekijä parisuhteessa. Sekään ei aluksi hoidu nointuostaan kuin sillä kuuluisalla tikanpojalla. Pitäisi löytää halua ja aikaa sovitella toiveita ja unelmia todellisuuteen. Viihteen luoma seksielämän malli näyttää nykyään olevan hetkellistä, ryöpsähtelevää ja rajua, muusta elämästä irrallista. Ei siinä paljon pakinoida, miltä tää nyt tuntuu vai tuntuuko miltään ja mitä tuo toinen toivoo tai mistä tässä itse innostuu. Ajan mittaan seksielämänkin vauhtia kannattaa sovitella yhteiseen rytmiin, opetella puhumaan toiveistaan ja tunteistaan.
Perhealkion muodostuessa on hyväksi noteerata sukujen verkosto. Ensin on Minä, jolla on mun vanhemmat ja sisarukset ja sukulaiset ja ystävät. Sitten tulee Sinä ja Minä, josta ehkä alkaa kehittyä Me. Jossain vaiheessa tajuaa, että Sinälläkin on ehkä vanhemmat ja sisarukset, serkkulauma ja tätien ja setien verkosto ystävien lisäksi. Mites niihin pitäisi suhtautua? Joudutaan sovittelemaan, jos halutaan luoda tasapuoliset suhteet molempiin taustajoukkoihin. Pitää kyetä hyväksymään uusia ihmisiä elämänsä ulkopiirille ja samalla kyetä hiljalleen luopumaan symbioosista lapsuutensa perheyhteisöön.
Ajankäytössä saattaa ilmetä pulmia, jotka hiertävät. Kummallakin on opiskelunsa tai työnsä, joka on otettava huomioon. Molemmilla pitää olla mahdollisuus hoitaa itselleen tärkeitä ystävyyssuhteita ja harrastaa persoonallista kasvua tukevia harrasteita. Parisuhteen hyvinvoinnin eteen pitäisi molempien olla valmiita tekemään myönnytyksiä, järjestämään menoiltaan yhteistä aikaa, etsimään joku yhteinen harrastus ehkä. Myös vaatimuksetonta ja ohjelmoimatonta yhdessäoloa tarvitaan.
Yhteisistä asioista on opittava keskustelemaan avoimesti. Se tarkoittaa toisen kuuntelemista, toisen mielipiteen huomioonottamista. Se tarkoittaa myös rohkeutta kertoa ajatuksiaan, toiveitaan, ehdotuksiaan. Päätöstentekoprosessin hiominen on luku sinänsä. Helpointa luullaan olevan, jos Minä sanon miten asia pitää hoitaa ja Sinä olet samaa mieltä tai ainakin pidät suusi kiinni. Vaan niinpä se ei mene.
Joopa, tämän jutun taustalla on oivalletut omat mokat, joiden korjaamiseen on mennyt yli kolmekymmentä vuotta, joltinenkin määrä hikistä tahkoamista ja muutama kitkeräkin kyynel. Välillä on ollut rakkaus hukassa, vaan onneksi taas löytynyt. – Onnea matkaan kaikille, pidetään unelmat tallella!
Unohtuneiden dokumenttien inventaariossa löytyi Viikkosanomien viimeinen numero, päiväys 18.12.1975, hinta mk 4,50. Kyseinen vuosi on ollut perheellemme sikäli merkittävä, että Esikoinen syntyi silloin. Saman vuoden lopussa lakkasi Viikkosanomat -niminen kuvalehti ilmestymästä ja viimeiseen numeroon oli koottu mennyttä sekä ennusteltu tulevaa. Lehti on täynnä pitkiä ja perusteellisia juttuja asioista ja niiden taustoista. Kuvat ovat korkeatasoisia. – Kaikki on niin entistä kuin olla vain voi?
Kansikuvana on Karin piirros ”Kalliolle kukkulalle…”, jossa poliitisten puolueiden tunnushahmot ovat kokoontuneet hoilaamaan kyseistä laulua kumpareelle, joka muistuttaa Kekkosen kaljua. Suurimpia puolueita edustavat pitkä ja laiha demariduunari, muhkea maalaisisäntä vihreissä housuissaan ja paksu punatakkinen pultsarihahmo. Jostain niiden välistä kurkkivat piskuiset frakkipukuinen råtta ja sinipukuinen valkokaulusherra. – Näinkö se oli silloin? No, ovatpa muuttuneet ajat ja hahmot.
Lehden kokosivun mainoksissa kerrotaan Lucky Striken (aski mk 3,50) maistuvan täyteläiseltä kuin silloin ennen (Suomen Tupakka Oy); meijerivoin olevan luonnollisen hyvää (Valio); Formissa olevan tervaa vain 14,5 mg ja nikotiinia vain noin 0,8 mg/savuke (Amer-Tupakka Oy); vakuutuksen idean olevan vastuu itsestä ja muista; esitellään Milana uutuusmargariini (SOK); mainostetaan Helsingin Sanomien olevan mukana olympiavuodessa; tarjotaan tilattavaksi kahdeksan lp:n Strauss-Juhlakonsertti levykansiota hintaan 179 mk+postituskulut ja Suurta Urheilukirjaa edullisena tutustumistarjouksena vain 79 mk+postituskulut (Sanoma-tuote). – Näkeepä hyvin, kellä on ollut varaa mainostaa. – Lehdessä on paitsi muutamaa pienempää ilmoitusta myös yksi koko aukeaman mainos Esson palveluista sekä tuotteista. Valioasu mainostaa omia design-takkejaan: susiturkki 3560 mk, nappatrenssi susikauluksella 995 mk – hetkinen, mullahan on ollut tuommoinen nahkatakki!
Lehti kertoo, että suosituin suomalainen 1975 oli Anne Pohtamo. Hänen jälkeensä eniten pisteitä olivat saaneet Helvi Sipilä, Pekka Päivärinta, Ensio Siilasvuo ja Veikko Vennamo. – Siis Miss Universum, varatuomari YK-tehtävissä, juoksija, sankarisotilas YK:n rauhanturvatehtävissä ja unohdetun kansan puolesta taisteleva poliitikko. Kahdenkymmenen suosituimman joukossa oli lähes pelkästään urheilijoita ja poliitikkoja. – Justjust. Hohooh!
Vuotta 1975 luonnehditaan maailmassa suurten poliittisten mullistusten ja sotien vuodeksi. Etyk-asiakirja allekirjoitettiin ”Helsingin hengessä”, talouslama kuristi maailmaa ja Suomen velkaantuminen ylitti jo 20 mrd mk. Vietnamin sota päättyi lopulta: 15 vuoden turhan tappamisen jälkeen amerikkalaiset joutuivat palaamaan omille mailleen. Portugalin siirtomaat Angola ja Mosambik itsenäistyivät. Indira Gandhi tuli valtaan Intiassa; Bangladeshin presidentti murhattiin; Argentiina oli kaaoksessa Juan Peronin kuoltua; Lähi-idässä sodittiin (yllätys-yllätys!); Espanjassa puhkesi rajuja mellakoita Francon kuoltua; Portugalissa käytiin myrskyisä valtataistelu; Yhdysvaltojen presidentti Ford yritettiin kahdesti murhata; Apollo ja Sojuz kohtasivat avaruudessa; venäläisten avaruusluotain laskeutui Venukseen; ydinfyysikko ja ’toisinajattelija’ Andrei Saharov sai Nobelin rauhanpalkinnon ja säveltäjä Dimitri Shostakovitsh kuoli. Turkissa maanjäristys tuhosi Licen kaupungin, tuhansia kuoli ja kymmeniä tuhansia jäi kodittomaksi.
Huomaan muistavani. Jos tätä lehteä ei olisi talletettu, en ehkä muistaisi. Sopii kysyä, muuttuuko maailmassa mikään oikeastaan. No, ehkä rahayksiköt, hinnat, tuotemerkit, trendit. – Sodat ja katastrofit ovat ikuista.
Minulla on pikku huoneessani kauniin vaaleasta puusta tehty arkku, joka on täynnä henkilökohtaisia muistoja, kirjeitä, päiväkirjoja. Avoimen yliopiston elämäntarinaseminaariin piti etsiä ja ottaa mukaan joku vanha kirje. Kaivelin muistojeni arkkua ja löysin pohjalta kaksi nippua kellastuneita kirjeitä. Ne oli sidottu punaisella nauhalla yhteen. Muistin, että siinähän on isän ja äidin sota-aikainen kirjeenvaihto, jota äiti oli jo kauan sitten hävittämässä, mutta suostui pyyntööni saada säilyttää kirjeet. En ole niitä lukenut, ajattelen, että ehkä joskus sitten, kun isää ja äitiä ei enää ole.
Seminaarissa keskusteltiin siitä, voiko omaisten kirjeitä tai päiväkirjoja käyttää suorina lainauksina omassa elämäntarinassaan. Helpottaa, jos asianomaiselta itseltään vielä voi lupaa kysyä. Jos ei enää voi, asia on mutkikkaampi. Jos asianomainen ei ole itse hävittänyt dokumentteja, voi ajatella, että hän ehkä halusikin niiden säilyvän jälkipolville. Jos taas dokumentit sisältävät sellaista aineistoa, joka on jotenkin arkaluonteista tai intiimiä, on oltava erityisen varovainen. Eräs seminaarilaisista sanoi, että tuntuisi kamalalta ajatella, että kauan sitten kirjoitetut kirjeet ex-puolisolle päätyisivät vieraiden ihmisten luettavaksi. Jossakin tapauksessa lähiomaiset ovat nostaneet jopa oikeusjutun edesmenneen kirjeiden sisältöä julkistaneita vastaan. Tässä liikutaan hienotunteisuutta vaativalla areenalla.
Samassa yhteydessä pohdittiin yleisemminkin, mitä menneiden sukupolvien jättämille dokumenteille pitäisi tehdä. Edellisen sukupolven jäämistöä vielä voi säilyttää, jos tilaa on, mutta entä sitten, kun itse ei enää ole niistä huolehtimassa. Joku sanoi, että hänen äitinsä hävitti itse sota-ajan kirjeenvaihdon, kun isä kuoli. Tavallaan siinä menetettiin arvokas pala henkilöhistoriaa, mutta toisaalta myös asianomaisen oma ratkaisu vapautti jälkipolvet pähkäilemästä asiaa.
Asia on juuri nyt ajankohtainen minulle. Kun olen elämäntarinani kirjoittanut, voisin hävittää dokumentit. Henkilökohtaisilla muistoillani ei muille merkitystä olekaan. Suurimman osan kirjeistä olen jo polttanut. Päiväkirjat ovat kimurantimpi kysymys. Niitä on paljon ja lisää tulee, elämänihän jatkuu. Kenelle voisin jättää ja miksi postuumisti tutkittavaksi lukemattomia muistiin kirjattuja elämäni pikku asioita, kokemuksia, tapahtumia, mietteitä – vielä intiimimpiä kuin koskaan vaikkapa blogiin tai kirjeisiin olen kirjoittanut?
Toivon, että ehdin ratkaista kysymyksen ’aarrearkkuni’ sisällön kohtalosta ennen kuin joku jälkipolvesta joutuu sen tekemään.
|
|
