Kellot kumahtelevat kutsua iltapalvelukseen. Hautausmaan puoleinen taivas järven takana punertaa vielä heikosti auringon laskettua, kuusikuja on tumma, valoja ei ole vielä sytytetty. Läntisellä taivaalla loistaa lumoavan kirkkaana iltatähti, Venus. Kuin kotiinsa tulee sieluni kirkon hiljaiseen lampukkahämärään. Joka ilta tervehdin tuohusvalolla Valamolaisen Jumalanäidin ikonia, huokaan kiitoksen, että saan olla taas täällä. Pysähdyn siihen, sydän auki, sanoittamatta mitenkään mietteitäni. Jumala tietää kyllä. Parina iltana heleä-ääniset laulajat ilahduttavat puhtaasti soivin vuorolauluin isä Sergein lempeän kantiloinnin kanssa. Suitsutuspihka tuoksuu.

Pakkanen tuntuu kirpeältä, iso mittari näyttää auringon laskettua -25 astetta. Iltapalveluksen jälkeen kävelen hitaasti majapaikkaan alas lehtipuukujaa. Avaruuden syvässä tummassa sylissä hehkuvat miljoonat tähdet. Otavan ’kärry’ näyttää olevan melkein pystyssä, Orionin vyön kolmostähdet kauniisti kaartuvassa rivissä. Valtavan ristin hahmoisen neljän tähden kuvion idän suunnalla olen nimittänyt mielessäni Valamon Ristiksi, tuskin sillä mitään nimeä onkaan tähtikartoissa. Hassua, että maasta katsoen meistä näyttää, että tähdet muodostavat kuvioita, mutta todellisuudessahan ne ovat äärettömyyksien päässä toisistaan kuten maa niistä. Tähtitaivaan hiljainen kauneus luo juhlallisen olon. Avaruuden mittakaavassa ihmisen ilo ja murhe kutistuu.

Aamulla pakkasta on -30 astetta. Trapesaan ei melkein mahdu sekaan. Iloinen italiankielinen sorina täyttää yleensä niin rauhallisen ruokasalin. Onpa lystiä katsella eteläisen auringon lapsia, jotka ovat etsineet kaikki mahdolliset toppavaatteet ylleen selvitäkseen pakkasesta. Katolisten konferenssiväki on ortodoksiluostarissa kuin kotonaan. Jonakin aamuna tosi kovakuorisiksi paistuneiden sämpylöiden syöntiyritykset naurattavat. Olkapäät kohoilevat, ilmeet olivat hämmentyneitä, mutta elämäniloa ei tuokaan episodi horjuta.

Urhoollisesti teen päivittäin lenkkejä, vaikka ne jäävätkin lyhyemmiksi kuin olin ajatellut. On kerta kaikkiaan liian kylmää. Järveltä käyvä viima puree poskia niin, että on käännyttävä kohta takaisin metsän suojaan. Siellä taas kohta tuntuu pakkanen nipistelevän varpaita. Ollapa vanhat kunnon huopikkaat, joissa varpaat mahtuvat liikkumaan ja joihin mahtuu villasukat! Virta on umpijäässä. Aina siinä on tähän asti ollut jokin pieni sula kohta, vaikka sillan alla pilarin vieressä, nytpä ei. Jään alla kuitenkin tietää veden virtaavan.

Tämän retriittini lukuelämykseksi muodostui myymälän uutuuspöydältä löytynyt Suvi-Anne Siimeksen ja Nunna Kristodulin kirjeenvaihtokirja Taivas alkaa maasta. Mitä lienen ajatellut kummastakin naisesta, kirja avarsi mielikuvia. Kukaan meistä ei ole vain se kuva, minkä julkisuus meistä luo! Tunsin paljolti samaistuvani Suvi-Annen pragmaattisiin ajatuksiin naisen elämästä, äitiydestä ja tehtävästä yhteiskunnassa, mutta toisaalta ehkä myös häntä paremmin ymmärtäväni Kristodulin perusteluja filosofis-hengellisiin näkemyksiinsä. Kuten usein omilla käynneilläni Lintulassa, niin nytkin tuntui hyvältä olla luterilaisen kirkon diakonissa eikä ortodoksinunna. Ei minulla ole nunnan kutsumusta, ei todellakaan!

Miksi olen nyt Valamossa? Ensimmäisen iltapalveluksen rukouslaulun sanat koskettivat: ”rakkautesi haavoittamina…”. Ehkä tarvitsen tämän ajan ja tilan henkilökohtaisen elämänmuutoksen ja viime keväisten koettelemusten hyväksymisprosessin valmistumiseen, niitä kuitenkaan tietoisesti pohtimatta. En ole ajatuksiani puristanut kysymyksen, rukouksenkaan muotoon. Mikä tapahtuu, se tapahtuu itsekseen, pinnanalaisesti poreillen. Jääköön salaiseksi, jos jää, jollain tasolla kaikki kypsyminen ajan mittaan silti ilmenee.

Metsässä kohtaan pienen viirulinnun. Se askartelee polunposken kuivuneella korrella, katsahtaa, ei pakene. Puhelen sille hiljaa, toivon, että se selviää pakkasesta kevääseen, rakentaa pesän, saa poikasensa lentämään, täyttää elämänsä tarkoituksen.