Minulla on pikku huoneessani kauniin vaaleasta puusta tehty arkku, joka on täynnä henkilökohtaisia muistoja, kirjeitä, päiväkirjoja. Avoimen yliopiston elämäntarinaseminaariin piti etsiä ja ottaa mukaan joku vanha kirje. Kaivelin muistojeni arkkua ja löysin pohjalta kaksi nippua kellastuneita kirjeitä. Ne oli sidottu punaisella nauhalla yhteen. Muistin, että siinähän on isän ja äidin sota-aikainen kirjeenvaihto, jota äiti oli jo kauan sitten hävittämässä, mutta suostui pyyntööni saada säilyttää kirjeet. En ole niitä lukenut, ajattelen, että ehkä joskus sitten, kun isää ja äitiä ei enää ole.

Seminaarissa keskusteltiin siitä, voiko omaisten kirjeitä tai päiväkirjoja käyttää suorina lainauksina omassa elämäntarinassaan. Helpottaa, jos asianomaiselta itseltään vielä voi lupaa kysyä. Jos ei enää voi, asia on mutkikkaampi. Jos asianomainen ei ole itse hävittänyt dokumentteja, voi ajatella, että hän ehkä halusikin niiden säilyvän jälkipolville. Jos taas dokumentit sisältävät sellaista aineistoa, joka on jotenkin arkaluonteista tai intiimiä, on oltava erityisen varovainen. Eräs seminaarilaisista sanoi, että tuntuisi kamalalta ajatella, että kauan sitten kirjoitetut kirjeet ex-puolisolle päätyisivät vieraiden ihmisten luettavaksi. Jossakin tapauksessa lähiomaiset ovat nostaneet jopa oikeusjutun edesmenneen kirjeiden sisältöä julkistaneita vastaan. Tässä liikutaan hienotunteisuutta vaativalla areenalla.

Samassa yhteydessä pohdittiin yleisemminkin, mitä menneiden sukupolvien jättämille dokumenteille pitäisi tehdä. Edellisen sukupolven jäämistöä vielä voi säilyttää, jos tilaa on, mutta entä sitten, kun itse ei enää ole niistä huolehtimassa. Joku sanoi, että hänen äitinsä hävitti itse sota-ajan kirjeenvaihdon, kun isä kuoli. Tavallaan siinä menetettiin arvokas pala henkilöhistoriaa, mutta toisaalta myös asianomaisen oma ratkaisu vapautti jälkipolvet pähkäilemästä asiaa.

Asia on juuri nyt ajankohtainen minulle. Kun olen elämäntarinani kirjoittanut, voisin hävittää dokumentit. Henkilökohtaisilla muistoillani ei muille merkitystä olekaan. Suurimman osan kirjeistä olen jo polttanut. Päiväkirjat ovat kimurantimpi kysymys. Niitä on paljon ja lisää tulee, elämänihän jatkuu. Kenelle voisin jättää ja miksi postuumisti tutkittavaksi lukemattomia muistiin kirjattuja elämäni pikku asioita, kokemuksia, tapahtumia, mietteitä – vielä intiimimpiä kuin koskaan vaikkapa blogiin tai kirjeisiin olen kirjoittanut?

Toivon, että ehdin ratkaista kysymyksen ’aarrearkkuni’ sisällön kohtalosta ennen kuin joku jälkipolvesta joutuu sen tekemään.

  • Samojen pohdintojen äärellä olen itsekin. Kuinka paljon voi läheisistään kertoa? Missä määrin pitää vaieta? Vain kuolleistako voin puhua? Mutta jos tulkitsen heitä yksinomaan omin muistoin, kokonaiskuva saattaa jäädä yksipuoliseksi. – Kamppailen kirjoittaessani rohkeuden ja arkuuden äärilaidoilla. Ja palaan toisinaan varuilta keskituhdolle istumaan, ettei vene keiku 😉

    Kommentin jätti Paju · torstaina 22. helmikuuta @ 15:37

  • Hyvin sanottu tuo ’rohkeuden ja arkuuden äärilaidoilla’. Voisiko joku kriteeri olla yrittää miettiä mitä kyseinen poismennyt henkilö sanoisi tai mitä toivoisin omille jälkeenjääville dokumenteilleni tehtävän? Aika muuttaa myös näkökulmaa. Olemme ehkä joissakin suhteissa rohkeampia kuin edellinen sukupolvi, jopa seuraavakin? Ja niinkin on, että muistojen kirjoittaja omistaa muistonsa, yksipuolisinakin ne ovat hänen totuutensa.

    Kommentin jätti Ellinoora · torstaina 22. helmikuuta @ 15:49

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.