Maanantain Voimalassa keskusteltiin toimittajien johdolla huumorista. Katsoin uteliaisuuttani vielä ohjelmassa mainitun tv-ykkösen uuden sketsikoosteen nimeltä Läpiveto, joka esitettiin uusintana Voimalan jälkeen. Tekijöiden selitykset ja perustelut ymmärsin, ne olivat jopa kiinnostavia. Tekijöillä on hauskaa keskenään.
Näyttää pahasti siltä, että olen huumorista eri mieltä. En haluaisi millään myöntää olevani huumorintajuton, vaikka läpivetotyyppinen huumori ei naurata. Ilmeisesti kyseessä on huumorinlaji, joka ei puhuttele minua mitenkään. Sen ymmärrettävän selostuksen ja perustelujenkaan jälkeen. Kun ei niin ei.
Toinen meistä, urheiluohjelmien suurkuluttaja, joka myös maksaa meillä tv-lupamaksut, sanoo, ettei hänellä ole mitään havaintoa kyseisestä sketsiohjelmasta. En siis saa kotiosoitteesta vertailukohtaa. Toinen kyllä nautiskelee Uutisvuodon ja Itsevaltiaat. Jälkimmäiselle naureskelen itsekin, kun satun paikalle.
Juba Tuominen on noussut arvoon arvaamattomaan mediassa Viivinsä ja Wagnerinsa ansiosta. Piirtäjä itse huitoi kaikki analyysit sivuun kuin kiusallisen kärpäsen. Hän piirtää, koska hän saa siitä leivän. Joskus hänellä on hauskaa piirtäessä, useimmiten ei. Piirrokset eivät tarkoita mitään eikä hän pyri niillä mihinkään. Hähä. Siitäs saitte.
Huhhuh, voihan olla, että olenkin tosikko. Miksi en etsi huumoriohjelmia katsottavaksi, vaikka jotkut näkevät noin paljon vaivaa saadakseen ihmiset nauramaan? Ja jotkut ihmiset nauravatkin. Miksi minusta Conan O´Briankin on hauskempi, vaikka hän vain istuu tuolissaan nokkeloimassa satunnaisen sohvaperunan kanssa?
Olipa huojentavaa tänä aamuna todeta Hesarin Kanava-kriitikon olleen samoilla linjoilla. En ole siis ainoa, jota sketsipojujen huumori ei naurata. Mutta. Kulttuuritoimittaja näkyy olevan nainen, hm, mitäs siitä on ajateltava. Onko tämä sukupuolikysymys? Vai vaikuttaako ikä? Pissismummo nauraa parhaiten itselleen?
Hesarin kotimaan sivuilla valotettiin taannoin piispainkokouksen tuoreen, papiston työnjakoa koskevan päätöksen aiheuttamaa tilannetta ev.lut. kirkon seurakunnissa. Piispat ovat viimein saaneet päätettyä, että seurakunnan työvuoroja ei saa enää järjestellä sukupuolen perusteella. Pitkään on voitukin seurakunnissa kiertää se tosiasia, että kirkossamme papin virka ei ole sidottu sukupuoleen. Naispappeuden hyväksyneestä kirkolliskokouksesta on jo 20 vuotta. Osa papeista taistelee yhä omantunnon vapaudesta tässä kysymyksessä. Heidän omatuntonsa vaatii heitä boikotoimaan yhteistyötä naispappien kanssa, koska kirkolliskokouksen päätös oli heidän mielestään epäraamatullinen. Omatunto sekä oikea raamatun tulkinta näyttää olevan muutamien kymmenien miespappien yksinoikeus. Eikö naispapeilla ole omaatuntoa? Miksi he eivät julmistele syrjintää ja boikotointia vastaan, vaan ovat väistyneet, kun tilanne on kriisiytynyt? Lieneekin niin, että kysymys ei varsinaisesti ole sodasta sukupuolten välillä vaan perimmältään fundamentalistisen ja modernin raamatuntulkinnan välillä. Osa papeista tulkitsee raamattunsa (ainakin virkakysymyksessä) kirjaimellisesti. Fundamentalismi on kylläkin paljon laajempi ilmiö kirkossa kuin vain omantunnon pappien liike. Seurakuntien luottamushenkilöissä, kirkon vanhoissa sekä uudemmissa herätysliikkeissä on jyrkkiin kantoihin poteroituneita, jotka eivät anna tuumaakaan periksi. Pitkälle on venynyt piispojen pinna, kun ovat suostutelleet ja sovitelleet hiippakuntiensa änkyräväkeä noudattamaan kirkkolakia ja järjestystä. Ja mikä se on se omatunto? Isän ääni ja äidin? Opittu ja Jumalan ääneksi ymmärretty? Voiko siihen vedota vastoin lakia? Kun Paavali perustamiinsa ensimmäisiin seurakuntiin kehotti valitsemaan seurakunnan kaitsijaksi miehen, jolla on vain yksi vaimo, se kertonee missä ajassa alkuopastus annettiin. Ei vielä ollut kristillistä kirkkoa eikä pappeja. Oi ja voi. Kun mikään ei saisi muuttua.Myös kysymys rekisteröityjen parisuhteiden siunaamisesta on piispojen pohdinnassa. Asialle on annettu aikaa, päätöstä käytännön muuttamisesta voi odottaa aikaisintaan ensi vuonna. Tällä hetkellä on voimassa kannanotto, jonka mukaan virallinen siunaus on mahdollinen naisen ja miehen muodostamalle parisuhteelle. Sielunhoidollisin perustein muitakin parisuhteita on tosin siunattu.
Maailma ei seisahda, vaikka kuinka huutaisi: seis, tahdon takaisin tuhannen vuoden taakse. Kristittynä eläminen on uskon raamatullisten perusteiden tulkintaa ja mielekästä soveltamista ajassa, jossa eletään.
Jokaisen vuodenvaihteen kestouutinen on kirkosta eroamisten ja kirkkoon liittymisten kulloinenkin saldo. Nyt surffaillaan eroamisbuumin harjalla. Tilasto kertoo, että viime vuonna 34.000 ev.lut. kirkon jäsentä siirtyi siviilirekisteriin, jotkut heistä jo toistamiseen. Sekin sisältö näillä buumeilla nimittäin on, että osa väestä velloo edestakaisin. ?Kun se on niin helppoa, syitä ei kukaan kysy.?
Tällä kertaa jäin miettimään erästä usein esitettyä eroamisperustelua. ?Uskon kyllä Jumalaan omalla tavallani, mutta en tarvitse siihen kenenkään ohjailua. Kirkko instituutiona on minulle tarpeeton.? En voi mitään sille, että tuo kuulostaa minusta aika itseriittoiselta. En väitä, että näin on, siltä se vain minusta kuulostaa. Mihin johtaa yksityistetty jumalausko?
Professori Antti Eskola on saattanut vahvistaa uskonnollista individualismia pohdinnoillaan yksinkertaisesta uskosta. Eskola arvelee, että sekä kirkon jäsenissä että kirkon ulkopuolella on paljon ihmisiä, joiden usko ei taivu opinkappaleiksi ja määritelmiksi eikä kaipaa muotomenoja. Usko on vain eräänlaista aavistelua siitä, että ?jotakin muutakin on? kuin tieteellisesti todennettavat faktat.
Kristillinen kirkko on ikivanha uskon instituutio, jonka juuret ovat Kristuksessa. Kirkko on imenyt voimaa ajanlaskun alun tuolta puolen juutalaisuuden perinnöstä. Instituutiona se on jakaantunut, hallinnut, hajonnut ja koossa pysynyt aina kulloisenkin jäsenkuntansa ymmärryksen ja valtapyrkimyksienkin mukaan. Paljon on kuonaa ja perinteen painoa vieläkin.
Sisäinen kirkko, kirkon idea on olla ehyt, yksi. Se on yhteyttä niiden kesken, jotka uskovat. Tänään kirkko olemme me, jotka tässä yhteydessä haluamme olla mukana. Kirkon tehtävä on jatkaa rukousta, vaalia yhteyttä ja välittää sanomaa Jumalan armosta ja rakkaudesta kaikille, joille se kelpaa. Olkoon yksinkertainen uskontunnustukseni: minulle kelpaa.
Hesarin pikku uutinen kertoi jouluviikolla ruotsalaisen kriitikon saaneen potkut lehdestä, jolle hän kirjoitti arvosteluja. Kriitikon arvio kirjasta oli yleisesti ottaen väheksyvä ja hän tunnustikin, ettei erityisemmin pidä kirjailijasta. Uutiseksi asti potkut päätyivät siksi, että oli käynyt ilmi, ettei arvosteltua kirjaa ollut kirjoitettukaan, vaikka se oli kustannusluettelossa.
Juttu sai meidän kotiosoitteessa aikaan mietintää ja keskustelua kriitikko-järjestelmän uskottavuudesta kahdessakin mielessä. Ensiksikin miten sattumanvaraista kritiikki onkaan, jos sen lähtökohta on henkilökohtainen antipatia tai mieltymys kirjoittajan/taiteilijan persoonaan. Toisekseen ovatko kriitikot aina riittävästi perehtyneet arvostelunsa kohteeseen? Onko arvostelija ollut konsertissa/taidenäyttelyssä/teatterissa itse paikalla? Onko arvostelija nähnyt televisio-ohjelman/elokuvan/dvd:n tai kuunnellut levyn, josta sanoo painavan sanansa? Onko arvosteltava kirja edes luettu kokonaan? Miten paljon kriitikon henkilökohtaiset mieltymykset yleensäkin vaikuttavat?
On syytä suhtautua varauksellisesti. Kriitikon työ on perin inhimillistä toimintaa.
Alkupuolikas ensimmäistä eläkeläisvuotta alkaa olla eletty. On löytynyt tunnelmia ja tunteita, joita ei enää muistanut olevankaan. Päällimmäisenä on lainehtinut vapauden tunne, johon ei vuosilomia voi edes verrata – nehän olivat vain hengähdystaukoja, joiden päättyminen oli koko ajan näköpiirissä. Elettyäni vuosi-, kausi- ja viikkosuunnitelmien ja sovittujen tapaamisten kytkemänä yli kolmekymmentä vuotta, elämän aukeaminen näin omaehtoisesti valittavana on ollut todella juhlaa.
Työvastuun jättäminen nuoremmille on ollut ihanan helpottavaa. Seurakunnassamme toteutettu merkittävä organisaatiomuutos, jonka rankimmat alkuvaiheet ajoittuivat viimeisille työvuosilleni, olivat tiiminvetovastuuseen valitulle aikamoinen haaste. Olen ajatellut, että tuo tehtävä sekä viimeisen kevään kovat terveydelliset koettelemukset kypsyttivät irtoamaan sekä työstä että työyhteisöstä niin, että minkäänlaista haikeutta en ole tuntenut.
Joillekin tahoille olen joutunut perustelemaan vapaaehtoistoimintaan osallistumattomuutta. Kollegat ovat ymmärtäneet, että olen tarvinnut aikaa voimaantua ja laskeutua eläkeläiselämääni. Vapaus on auennut myös siten ymmärrettynä, että päivätyönsä tehnyt on vapaa valitsemaan osallistumisensa tavan ja määrän. Toistaiseksi olen halunnut tilaa omalle olemiselle ja omille kiinnostuksen kohteille.
Aika on eriväristä nyt ja suhde aikaan on muuttunut. Nyt ajattelen: kaikki aikani on tässä, minulla ei ole enää kiire minnekään.
Oli taasen joulu, tuo jokaisen vuoden lopuksi tarvottavan ylämäen lakipiste, missä talvipäivä seisahtaa ja ihminen voi hetken levätä vuoden tehdyt ja seuraavan tekemättömät turvallisena muurina ympärillä. Oli kokonuotin ja fermaatin mittainen tauko elämässä.
Mikä olikaan joulun idea? Perinteen jatkuminen? Hengähdystauko? Kiltteyden palkitseminen? Jouluinen umpilämpö, rauhan ylenpalttisuus ja kynttiläin alituinen loimotus alkaa käydä lopulta hermoille. Perinneherkkujakaan ei jaksa määräänsä enempää.
Tässä vaiheessa voinee todeta: kiitos, Joulu, kun tulet vain käymään, etkä ole ainainen, sillä oikeastaan arki on elämän siunaus ja sielun suola. Arjessa toteutuu juhlankin pyhä tarkoitus: ollaan olemassa toisillemme.
Ylen ykkösessä kuultavissa olevassa ?viisasten kerhon? jorinaohjelmassa, Aristoteleen kantapäässä, aristeltiin taannoin joululaulujen sanoitusten kummallisuuksia. Siinä saivat kyytiä niin Sylvia-linnun pohjolankaipuu tulivuoren tuntumassa kuin varpuseksi muuntautunut kuoleman korjaama pikkuveli ?taivahaasta? eikä heinähärkien joukosta ryövärin rinnalle ristille paiskautunut Jeesuslapsikaan saavuttanut ymmärrystä.
Olinpa tok?oikein ihmeissäni, etteivät asiantuntijajorisijat edes maininneet taatusti hyvin tuntemiaan viime- ja toissavuosisataisia historiallisia taustoja ?sanoituskummajaisille?. Nokkelehdittiin nykyihmisen laajenneen, reaaliaikaisen maailmankuvan ymmärrysvaihtoehtojen parissa. Kaiketi joululaulujenkin tekstit ovat aikansa kuvia, kuten Juicen ?Sika? nykyään. Miksi niitä vanhoja tuttuja nykyihmisetkin ?sikana? laulavat ja kuuntelevat, vaikkei sanoissa olisi mitään tämänaikaista tolkkua? Mihin ikiaikaiseen sielunsopukkaan nuo onnettomat onnahtelevine riimeineen kuitenkin meissä yltävät?
Myönnän, että on tullut parodioitua vanhoja joululauluja joskus pikkujoulumielellä. Silti niitä kuuntelee taas, kuten joka joulu, yhtä hartaasti. Kysymys on ehkä sävelmän ja sanojen yhteisesti synnyttämästä tunnelmasta kuuntelemisen tai laulamisen hetkellä. Miten syntyvä tunnelma kohtaa ja lävistää kunkin joulun realiteetit. Miten laulu koskettaa jotain minussa juuri nyt ohi järjen kontrollin tai olosuhteiden raamittaman arkisen kuvion. Onko minussa elävä ja vapaa se kohta, ?miss? ihmiset tuntevat tuntehin??
Maa on niin kaunis, vaikkei soisikaan hiljaa, hiljaa, joulunkellot eikä lunta tulvillaan ois raikas talvisää. Mistä tuntee joulun, sen sanoa voi sanoin muutamin: taas kaikki kauniit muistot mun tulee mielehen. Näin sydämeeni joulun teen ja mieleen hiljaiseen tuikkikaa, oi joulun tähtöset, oi jouluyö, juhlayö.
Kouluneuvos Maija Pöyhönen ilmaisi mielipiteensä HeSa:n palstoilla kirkon nykytoiminnasta, messu-uudistuksesta eritoten. Jos ihminen on neuvos siitä voi päätellä hänen olevan paitsi arvostettu alallaan, myös vanhempaa polvea. Niinpä ei yllättänyt tämä: ?vierastan tätä kirkkokansan ylenmääräistä aktivointia, mitä evankelis-luterilainen kirkko on havaintojeni mukaan ruvennut harrastamaan?. Kouluneuvos paheksuu muun muassa uskontunnustuksen yhteen ääneen lausumista ja kättelykehotuksia, joita ei hänen lapsuudessaan ja nuoruudessaan harrastettu.
Niin kauas kuin minun muistini yltää, uskontunnustukseen on seurakunta ääneen yhtynyt, se ei ole viimeisen uudistuksen satoa. Käsikirjauudistuksessa tunnustuksen lausumisen paikka kyllä muuttui, se erottuu nyt paremmin. Minusta uudessa messujärjestyksessä on paljon hyvää kaikkine vaihtoehtoisine mahdollisuuksineen. Mitä minäkin vierastan, on tuo väkinäinen: ?toivottakaamme toisillemme rauhaa?, joka keskeltä harrasta ehtoollisliturgiaa tempaa ihmiset kättelemään toisiaan. Jos ei halua osallistua, naapuri hämmentyy. Tällaisena rauhan toivotuksen idea ei toimi. Luontevampaa olisi, että hyvät toivotukset tapahtuisivat messun alussa tai lopussa ja vain jos siltä tuntuu. Ei se käskien käy.
?Eikö se nyt luterilaiselle kirkolle riitä, että papit saarnaavat ja selittävät ja kansa tutkiskelee sanomaa tykönänsä?, kyselee Maija Pöyhösen ohella moni vanhempi seurakuntalainen. Kirkolle varmaan riittäisi ja Jumalalle todennäköisesti myös, mutta kun vanhaa jumalanpalveluskaavaa oli myös moitittu pappiskeskeiseksi, käsittämättömäksi ja aikansa eläneeksi. Siksihän uudistettiin. Kouluneuvokselle hengenheimolaisineen riittäisi osallistumistarpeen tyydyttämään virrenveisuukin. Vaan kun virsikirjakin on uudistettu. Mikään ei ole ennallaan, eikä pysykään. Niin se on maijaseni.
Virret, aamenet, vuorotervehdykset, uskontunnustus, Herran rukous (Isä meidän), Gloria-hymni (Pyhä, pyhä, pyhä) ja Agnus Dei (Jumalan Karitsa) ? osallistumista riittää messussa, jos siitä näkökulmasta katsoo. Mitään pahaa ei tapahdu, kukaan ei moiti, vaikka ei osallistuisi mihinkään yhteiseen. Voi myös olla hiljaa ja antaa Jumalan palvella meitä, kuten messun perusidea on. Seurakunnan yhteinen usko kantaa osallistumattomankin osallisuuteen.
On asioita, joiden voi sanoa toistuvan yhtä varmasti kuin joulu konsanaan, nimittäin joulukeräykset. Jos ovat kaupat tulvillaan jouluista tavaraa, tulvehtivat myös joulunalusviikkojen posti, lehdet ja televisio vetoomuksia lahjoituksista hyviin tarkoituksiin. Kaupallisesti kytkettyä hyväntekeväisyyttä löytyy vaikkapa järjestöjen hyväksi myytävinä kortteina ja paperitavarana. Joulumielellä voi rahastaa.
Tähän mennessä posti on tuonut meille ainakin kymmenen keräyskirjettä tilillepanokortteineen. Lähikauppa kerää joulupaketteja vähävaraisille perheille. Pelastusarmeijan joulupadat ovat jo ilmaantuneet katukuvaan. Kirkoissa voi osallistua kolehtihaavin kohdalla maailman hädän lievittämiseen.
Periaatteessa on niin, että jos kansalla on varaa ostaa puolellatoista miljardilla eurolla joululahjoja, lienee varaa myös osallistua keräyksiin. Henkilökohtaisesti voisin antaa vaikkapa summan, jonka verottaja on joulukuun alussa palauttanut. Jotenkin jokajouluinen keräysruuhka harmittaa. Eikö joulusta saa nauttia lunastamatta sitä ensin jollakin hyvällä teolla? Onko joulumieli ehdollistettu?
Tähän ilmiöön joutuu ottamaan kantaa. (Toivottavasti ei kuitenkaan niin, että vie Pelastusarmeijan keräykseen pussillisen käyttökelvottomia vanhoja vaatteita tai pistää kolehtihaaviin kaupan ostokuitin ja pari nappia. ) Jos kukin pysyisi kohtuudessa omalta osaltaan niin lahjojen kuin syömisten ja juomisten suhteen ja osallistuisi johonkin hyväntahdon keräyksistä, jos hyvää mieltä ja varoja riittää?
Olen mahdollisesti hyvin tavallinen suomalainen siinä, miten suhtaudun ulkomailta Suomeen muuttaneisiin. Ihan sama ovatko tulleet käymään tai jäädäkseen; adoptoituna, kiintiöpakolaisina, poliittisina pakolaisina, elintasopakolaisina, rakkauden pakottamina, opiskelemaan, uteliaisuuttaan tai miksi ikinä. Vierastan ensin, katselen kauempaa, oudoksun, olen varovainen. En silti koe itseäni rasistiksi.
Luulenpa, että jos olisin itse lähtenyt jostain syystä asumaan ihan toisenlaiseen kulttuuriin olisin kokenut saman kaksinkertaisena. Olisin oudoksunut aluksi itse ja kokenut paikallisen enemmistön vierastamisen. Sitä kun miettii, alkaa nousta kunnioitus niitä kohtaan, jotka sinnittelevät meidän suomalaisten keskellä, moni vielä ilman vaihtoehtoja, traumatisoituneina ja koti-ikävää kärsien.
Alkuperäisväestössämme on yhteiskunnan tukitoimia tarvitsevia köyhiä, eri syistä syrjäytyneitä, myös rikolliseen elämäntapaan ajautuneita yksilöitä. Se kuuluu valitettavasti inhimillisen elämän kirjoon. Meillä ei ole perusteltua oikeutta vaatia tänne tulevilta sataprosenttista onnistumista hyväksymisen ehtona. Heidän mahdollisuutensa selviytyä saattavat olla jo lähtökohdiltaan vielä heikommat.
Viime aikoina olen ilahtunut siitä, miten upeasti ulkomailta meille eri syistä asumaan jääneet ovat löytäneet paikkansa yhteiskunnassa, joka heitä oudoksuu. Median ansiota on, että he ovat nyt päässeet esiin aidosti myönteisessä mielessä, omin ansioin. Meillä vierastetaan käskytettyä, ylhäältä johdettua ystävyyspolitiikkaa ja onttoja vakuutuksia. Vanhemmilla sukupolvilla on niistä kokemusta.
Maahanmuuttajat sekä alkuperäisväestö tarvitsevat molemmat aikaa sopeutua toisiinsa. Vihamielisyys ja torjunta lisää vain inhimillistä kärsimystä. Sotavuosina kodeistaan lähtemään joutuneiden karjalaisten luulisi ymmärtävän muita suomalaisia paremmin pakolaisuuden traumaattisuuden. Heidänkin koti-ikäväänsä monen iät ajat isiensä mailla rauhassa asua saaneen on ollut vaikea tajuta.
Maailma velloo ja liikahtelee. Siihen on paras sopeutua. Tervetuloa toisenlaiset, meille mahtuu ja me tarvitsemme teitä.
|
|
