Taannoin kävin kuulemassa Terho Pursiaista Keravan Hyvinvointiakatemiassa, jossa hän piti filosofialuennon ihmisarvoisesta elämästä. Pursiainen ei ole erityisen karismaattinen esiintyjä, pikemminkin väritön ja kuivakansorttinen, mutta asiansa oli terävää ja punnittua. Väkeäkin oli kuulemassa tuvan täydeltä. Koska olin tehnyt kohtalaisesti töitä ennakkoon saadakseni Toisen mukaan, on syytä mainita, että olimme molemmat tyytyväisiä kuulemaamme.
Luentoon voi tutustua Pursiaisen omilla blogisivuilla, joten en referoi sitä tässä. Mietin kuunnellessani sitäkin, miksi tällaisiin tilaisuuksiin osallistujat ovat yleensä keski-ikäistä ja vanhemman puoleista mykkää naisväkeä (niin kuin minäkin!) ja ne kymmenen mukana olevaa miestä käyttävät kommenttipuheenvuorot ja tekevät kysymykset luennoitsijalle. Luennon aiheeseen liittyen voi tietysti kysyä, onko ääneen kommentoiva ja kysyvä kuulija arvokkaampi kuin se, joka miettii itse tykönään vastauksia kysymyksiinsä tai poikkeaa mielessään toisaalle itsekseen jupisten. Toisaalta ääneen kysyvä ja luennoitsijan ajatusta kehittelevä kuulija voi olla hyödyksi toisillekin kuulijoille. Esiintyjä kokee myös saavansa vastakaikua, mikä taas innostaa häntä kehittelemään ajatuksiaan edelleen.
Ihmisarvoisen elämän kysymystä koski myös eilisiltainen keskustelu Inhimillisessä tekijässä (TV-2), jossa pohdittiin vammaisen oikeutta tehohoitoon tarvittaessa. Nuori äiti puhui perheensä esikoisen, vammaisena syntyneen Eemeli-pojan sairaalahoitoa vaatineiden vaiheiden kokemuksista. Äiti edusti varsin tinkimättömästi näkemystä, jonka mukaan vanhemmilla pitää olla oikeus päättää lapsen hoitolinjauksista silloinkin, kun lääkäri on eri mieltä. Lääkärikunnan edustaja yritti sovitella sanojaan ollakseen ajamatta keskustelua pattitilanteeseen, josta taas seurasi, ettei hän voinut olla kovin selkeästi mitään mieltä. Vammaisen ihmisarvo lienee sinänsä useimmille eettisesti selkeä. Tehohoitotoimenpiteiden jälkeen vain ei lääkärin mukaan useinkaan päästä hoitoa edeltävän tilanteen tasolle. On syytä kysyä täyttyvätkö ihmisarvoisen elämän tunnusmerkit siinä tapauksessa, jos lähtötilannekin on jo kovin huono. Oikeus tarpeelliseen hoitoon pitäisi olla jokaisen ihmisen perusoikeus, riippumatta lähtötilanteesta. On surullista, jos osa lääkärikuntaamme on jo lipsumassa tästä. Järjen käyttö sydämellä kuulematta tuntuu tylyltä medisiiniseltä ekonomialta.
Filosofian ydinkysymykset ovat kiehtovaa pohdittavaa kaikissa elämänvaiheissa. Ehdottoman lopullisia totuuksia kun ei olekaan, eivätkä vastaukset tule koskaan täysin valmiiksi.
Kellot kumahtelevat kutsua iltapalvelukseen. Hautausmaan puoleinen taivas järven takana punertaa vielä heikosti auringon laskettua, kuusikuja on tumma, valoja ei ole vielä sytytetty. Läntisellä taivaalla loistaa lumoavan kirkkaana iltatähti, Venus. Kuin kotiinsa tulee sieluni kirkon hiljaiseen lampukkahämärään. Joka ilta tervehdin tuohusvalolla Valamolaisen Jumalanäidin ikonia, huokaan kiitoksen, että saan olla taas täällä. Pysähdyn siihen, sydän auki, sanoittamatta mitenkään mietteitäni. Jumala tietää kyllä. Parina iltana heleä-ääniset laulajat ilahduttavat puhtaasti soivin vuorolauluin isä Sergein lempeän kantiloinnin kanssa. Suitsutuspihka tuoksuu.
Pakkanen tuntuu kirpeältä, iso mittari näyttää auringon laskettua -25 astetta. Iltapalveluksen jälkeen kävelen hitaasti majapaikkaan alas lehtipuukujaa. Avaruuden syvässä tummassa sylissä hehkuvat miljoonat tähdet. Otavan ’kärry’ näyttää olevan melkein pystyssä, Orionin vyön kolmostähdet kauniisti kaartuvassa rivissä. Valtavan ristin hahmoisen neljän tähden kuvion idän suunnalla olen nimittänyt mielessäni Valamon Ristiksi, tuskin sillä mitään nimeä onkaan tähtikartoissa. Hassua, että maasta katsoen meistä näyttää, että tähdet muodostavat kuvioita, mutta todellisuudessahan ne ovat äärettömyyksien päässä toisistaan kuten maa niistä. Tähtitaivaan hiljainen kauneus luo juhlallisen olon. Avaruuden mittakaavassa ihmisen ilo ja murhe kutistuu.
Aamulla pakkasta on -30 astetta. Trapesaan ei melkein mahdu sekaan. Iloinen italiankielinen sorina täyttää yleensä niin rauhallisen ruokasalin. Onpa lystiä katsella eteläisen auringon lapsia, jotka ovat etsineet kaikki mahdolliset toppavaatteet ylleen selvitäkseen pakkasesta. Katolisten konferenssiväki on ortodoksiluostarissa kuin kotonaan. Jonakin aamuna tosi kovakuorisiksi paistuneiden sämpylöiden syöntiyritykset naurattavat. Olkapäät kohoilevat, ilmeet olivat hämmentyneitä, mutta elämäniloa ei tuokaan episodi horjuta.
Urhoollisesti teen päivittäin lenkkejä, vaikka ne jäävätkin lyhyemmiksi kuin olin ajatellut. On kerta kaikkiaan liian kylmää. Järveltä käyvä viima puree poskia niin, että on käännyttävä kohta takaisin metsän suojaan. Siellä taas kohta tuntuu pakkanen nipistelevän varpaita. Ollapa vanhat kunnon huopikkaat, joissa varpaat mahtuvat liikkumaan ja joihin mahtuu villasukat! Virta on umpijäässä. Aina siinä on tähän asti ollut jokin pieni sula kohta, vaikka sillan alla pilarin vieressä, nytpä ei. Jään alla kuitenkin tietää veden virtaavan.
Tämän retriittini lukuelämykseksi muodostui myymälän uutuuspöydältä löytynyt Suvi-Anne Siimeksen ja Nunna Kristodulin kirjeenvaihtokirja Taivas alkaa maasta. Mitä lienen ajatellut kummastakin naisesta, kirja avarsi mielikuvia. Kukaan meistä ei ole vain se kuva, minkä julkisuus meistä luo! Tunsin paljolti samaistuvani Suvi-Annen pragmaattisiin ajatuksiin naisen elämästä, äitiydestä ja tehtävästä yhteiskunnassa, mutta toisaalta ehkä myös häntä paremmin ymmärtäväni Kristodulin perusteluja filosofis-hengellisiin näkemyksiinsä. Kuten usein omilla käynneilläni Lintulassa, niin nytkin tuntui hyvältä olla luterilaisen kirkon diakonissa eikä ortodoksinunna. Ei minulla ole nunnan kutsumusta, ei todellakaan!
Miksi olen nyt Valamossa? Ensimmäisen iltapalveluksen rukouslaulun sanat koskettivat: ”rakkautesi haavoittamina…”. Ehkä tarvitsen tämän ajan ja tilan henkilökohtaisen elämänmuutoksen ja viime keväisten koettelemusten hyväksymisprosessin valmistumiseen, niitä kuitenkaan tietoisesti pohtimatta. En ole ajatuksiani puristanut kysymyksen, rukouksenkaan muotoon. Mikä tapahtuu, se tapahtuu itsekseen, pinnanalaisesti poreillen. Jääköön salaiseksi, jos jää, jollain tasolla kaikki kypsyminen ajan mittaan silti ilmenee.
Metsässä kohtaan pienen viirulinnun. Se askartelee polunposken kuivuneella korrella, katsahtaa, ei pakene. Puhelen sille hiljaa, toivon, että se selviää pakkasesta kevääseen, rakentaa pesän, saa poikasensa lentämään, täyttää elämänsä tarkoituksen.
En malta olla pöyhimättä hieman viime sunnuntain Hesarissa esiin nostettua aihetta masennuksen hoidosta, kun alan ammattilaisena olen ollut taakse jääneen työelämäni aikana. Artikkelin otsikko kertoi Sakari Tolan pääajatuksen: Pitkä sairausloma ei ole oikea lääke masennukseen.
(Jos jonkin mielipideosaston artikkelin kirjoittaja on vakuutusyhtiön lääkäri, satunnainen lukija olkoon varuillaan, ettei ryystä aamukahvia väärään torveen. Alan ammattilaisenkin kannattaa hengittää pari kertaa syvään ja ottaa iisisti, ettei verenpaine ala nousta.)
Tola vertaa depressioita selkäsairauksiin siinä mielessä, että molemmissa aiempi hoitokäytäntö on ollut passiivista lepoa korostavaa. Selkäsairaus eroaa masennuksesta sikäli, että siinä on sekä tutkimuksin todennettavia fyysisiä vaurioita että psyykeen vaikuttavaa vaikeahoitoista särkyä. Nykyään selkävaivojen hoito perustuu tehokkaaseen kivunpoistoon, jotta liikkuminen olisi mahdollista. Selkäsairaus on usein työperäinen, joten paluuta työelämään ei ole ilman uudelleen koulutusta.
Depressiossa tuska on mielenkipua eikä ole poistettavissa särkylääkkeillä. Helpotusta tuo, jos löytyy oikea aivojen välittäjäaineiden toimintaa aktivoiva lääke. Liikunta kuuluu hoitoreseptiin, mutta ei aina onnistu aloitekyvyn lamaannuksen vuoksi. Tola väittää sairauslomia liian pitkiksi, mutta toteaa toisaalta, että työpaikoilla ei psyykkisesti puolikuntoista oikein siedetä. Työpaikat ovat erilaisia, mutta Tolan peräänkuuluttamia kevennettyjä työpäiviä ja pehmeää työhön paluuta tuskin kovin monella työnantajalla on tarjottavana.
Vakuutusyhtiön lääkärinä Tola on tietysti huolissaan työkyvyttömyyseläkkeelle ajautuvien määrästä ja sanoo sitä ponnettoman hoidon tulokseksi. Osittain hän on oikeassa. Pelkkä lääkitys ja sairausloma ei olekaan ratkaisu, tarvitaan terapiaa, kuntouttavaa hoitoa, jossa riittävän tiheässä hoitokontaktissa tuetaan aktiivisesti työelämään paluuta. Vaan tässäpä se onkin, kun kuntouttavaa hoitoa ei riitä kaikille! On myös totta, että joissakin tapauksissa masennus kroonistuu nopeasti hoidosta riippumatta.
Tänään Tolan artikkelia kommentoi ylilääkäri Antti Holopainen Järvenpään Sosiaalisairaalasta. Hän nostaa esiin toisaalta hoitohenkilökunnan uupumisen ja kyynistymisen ja toisaalta lääkkeiden ja alkoholin sekakäyttöön ajautuvien depressiopotilaiden hoitovaikeudet. On kaikkien kannalta traagista, että näin on. Lyhentämällä potilaiden sairauslomia ilman hoitomahdollisuuksien parantamista joudutaan vain ojasta allikkoon.
Syy asioiden nykyjamaan ei ole sairastuneiden eikä hoitotyöläisten. Katseet on käännettävä mielenterveyshoidon resursseista päättävien puoleen. Vaalit ovat tulossa.
Pitkään samassa kaupungissa asuttuaan tulee toisinaan panneeksi merkille taloarkkitehtuurin muuttumisen vuosien saatossa. Ihastuttavien ja sopusuhtaisen näköisten, harvaan rakennettujen puutalojen sukupolvi alkaa olla raivattu pois tieltä. Mitä on tullut tilalle?
Lättänät, tasakattoiset rivitalopötkylät ja omakotilaatikot tulivat ensin. Mikä ihmeen idea pohjoisessa ilmastossa! Kattovuotoja, homeongelmia, kalliita remontteja on riittänyt. Lähes kaikkiin parinkymmenen vuoden takaisiin tasakattotaloihin on ollut pakko nostaa harja tai auma.
Sitten heilahti toiseen laitaan. Ilmaantui korttelikaupalla äärimmäisen jyrkkäkattoisia, kolhon näköisiä talorumiluksia, oikein varsinainen möykkylä. Iskikö vinttikamariromantiikka? Jokin niissä mittasuhteissa mättää, kun silmä ei totu tykkäämään. Ei ainakaan tiiviissä rykelmässä.
Viime vuosina ovat tulleet nämä ihme palikkalaatikot: kaksi- jopa kolme kerrosta, erkkeriä, syvennystä ja lisäkettä. Nyt näyttää olevan toisviisto kattotyyli. Yst. Sosiaalineuvos kävi asuntomessuilla viime kesänä. Sanoi ihmetellen, kuka niissä lähes kiinni toisiinsa ahdetuissa palikkatalorumiluksissa haluaa asua.
Ikkunoiden koko seilaa kanssa äärimmäisyydestä toiseen. Yhden vuosikerran taloissa on olohuoneissa semmoiset näyteikkunat, ettei niitä ylety pesemään ilman tikapuita. Toisissa on niin pienet luukut, että talo pimeä kuin pussi sisältä ja umpimielisen näköinen ulkoa.
Uusien tuulien pitää puhaltaa tottakai. Kun vain opittaisiin virheistä. Kuunneltaisiin asujia. Harjaannutettaisiin arkkitehtoonista silmää onnistuneiden alueiden harmoniassa. Talo ei ole holtittoman idearymistelyn paikka; omistajan on voitava asua ja naapurin katsella.
Voiko omaan kuolemaansa valmistautua? Kannattaako tehdä testamentti? Onko omien hautajaisten ennalta suunnitteleminen makaaberia? Helpottaako valmistelu omaisia vai sitooko kädet? Onko kysymys halusta hallita omaa elämäänsä vielä kuoleman rajankin yli?
Monia kysymyksiä herättävä asia on putkahtanut taas esiin. Taannoinen Hesarin NYT-liite heitteli ilmaan ihmisten toiveita omista hautajaisistaan. Olenpa itsekin miettinyt noita eräässä niistä vaiheista, joissa elämästäni olen tiliä tehnyt. ”Haluan että hautajaisissani soitetaan Satumaa-tango haitarilla” – erään nimimerkin tapaan.
Voi olla, että jonakin päivänä tulen kirjanneeksi joitakin toivomuksia omaisilleni – tai sitten en. Olen huomannut, että ajatukset asiasta myös muuttuvat ajan mittaan. Jos tekisi listaa, sitä pitäisi päivittää aika ajoin. Jos ei tee, ei se sitä tarkoita, ettei voisi kuolemaansa ajatella. Kyllä voi.
Ajattelen, ettei sittenkään taida olla niin väliä, mitä tekevät ja miten. Saattojuhlan mietintä on yksi osa lähiomaisten suruprosessia, sen tiedän, kun olen isäni saattanut. Ehkä ennakko-ohjeistuksen merkitys on suurin ihmiselle itselleen vielä eläessään.
Maanantain Voimalassa keskusteltiin toimittajien johdolla huumorista. Katsoin uteliaisuuttani vielä ohjelmassa mainitun tv-ykkösen uuden sketsikoosteen nimeltä Läpiveto, joka esitettiin uusintana Voimalan jälkeen. Tekijöiden selitykset ja perustelut ymmärsin, ne olivat jopa kiinnostavia. Tekijöillä on hauskaa keskenään.
Näyttää pahasti siltä, että olen huumorista eri mieltä. En haluaisi millään myöntää olevani huumorintajuton, vaikka läpivetotyyppinen huumori ei naurata. Ilmeisesti kyseessä on huumorinlaji, joka ei puhuttele minua mitenkään. Sen ymmärrettävän selostuksen ja perustelujenkaan jälkeen. Kun ei niin ei.
Toinen meistä, urheiluohjelmien suurkuluttaja, joka myös maksaa meillä tv-lupamaksut, sanoo, ettei hänellä ole mitään havaintoa kyseisestä sketsiohjelmasta. En siis saa kotiosoitteesta vertailukohtaa. Toinen kyllä nautiskelee Uutisvuodon ja Itsevaltiaat. Jälkimmäiselle naureskelen itsekin, kun satun paikalle.
Juba Tuominen on noussut arvoon arvaamattomaan mediassa Viivinsä ja Wagnerinsa ansiosta. Piirtäjä itse huitoi kaikki analyysit sivuun kuin kiusallisen kärpäsen. Hän piirtää, koska hän saa siitä leivän. Joskus hänellä on hauskaa piirtäessä, useimmiten ei. Piirrokset eivät tarkoita mitään eikä hän pyri niillä mihinkään. Hähä. Siitäs saitte.
Huhhuh, voihan olla, että olenkin tosikko. Miksi en etsi huumoriohjelmia katsottavaksi, vaikka jotkut näkevät noin paljon vaivaa saadakseen ihmiset nauramaan? Ja jotkut ihmiset nauravatkin. Miksi minusta Conan O´Briankin on hauskempi, vaikka hän vain istuu tuolissaan nokkeloimassa satunnaisen sohvaperunan kanssa?
Olipa huojentavaa tänä aamuna todeta Hesarin Kanava-kriitikon olleen samoilla linjoilla. En ole siis ainoa, jota sketsipojujen huumori ei naurata. Mutta. Kulttuuritoimittaja näkyy olevan nainen, hm, mitäs siitä on ajateltava. Onko tämä sukupuolikysymys? Vai vaikuttaako ikä? Pissismummo nauraa parhaiten itselleen?
Hesarin kotimaan sivuilla valotettiin taannoin piispainkokouksen tuoreen, papiston työnjakoa koskevan päätöksen aiheuttamaa tilannetta ev.lut. kirkon seurakunnissa. Piispat ovat viimein saaneet päätettyä, että seurakunnan työvuoroja ei saa enää järjestellä sukupuolen perusteella. Pitkään on voitukin seurakunnissa kiertää se tosiasia, että kirkossamme papin virka ei ole sidottu sukupuoleen. Naispappeuden hyväksyneestä kirkolliskokouksesta on jo 20 vuotta. Osa papeista taistelee yhä omantunnon vapaudesta tässä kysymyksessä. Heidän omatuntonsa vaatii heitä boikotoimaan yhteistyötä naispappien kanssa, koska kirkolliskokouksen päätös oli heidän mielestään epäraamatullinen. Omatunto sekä oikea raamatun tulkinta näyttää olevan muutamien kymmenien miespappien yksinoikeus. Eikö naispapeilla ole omaatuntoa? Miksi he eivät julmistele syrjintää ja boikotointia vastaan, vaan ovat väistyneet, kun tilanne on kriisiytynyt? Lieneekin niin, että kysymys ei varsinaisesti ole sodasta sukupuolten välillä vaan perimmältään fundamentalistisen ja modernin raamatuntulkinnan välillä. Osa papeista tulkitsee raamattunsa (ainakin virkakysymyksessä) kirjaimellisesti. Fundamentalismi on kylläkin paljon laajempi ilmiö kirkossa kuin vain omantunnon pappien liike. Seurakuntien luottamushenkilöissä, kirkon vanhoissa sekä uudemmissa herätysliikkeissä on jyrkkiin kantoihin poteroituneita, jotka eivät anna tuumaakaan periksi. Pitkälle on venynyt piispojen pinna, kun ovat suostutelleet ja sovitelleet hiippakuntiensa änkyräväkeä noudattamaan kirkkolakia ja järjestystä. Ja mikä se on se omatunto? Isän ääni ja äidin? Opittu ja Jumalan ääneksi ymmärretty? Voiko siihen vedota vastoin lakia? Kun Paavali perustamiinsa ensimmäisiin seurakuntiin kehotti valitsemaan seurakunnan kaitsijaksi miehen, jolla on vain yksi vaimo, se kertonee missä ajassa alkuopastus annettiin. Ei vielä ollut kristillistä kirkkoa eikä pappeja. Oi ja voi. Kun mikään ei saisi muuttua.Myös kysymys rekisteröityjen parisuhteiden siunaamisesta on piispojen pohdinnassa. Asialle on annettu aikaa, päätöstä käytännön muuttamisesta voi odottaa aikaisintaan ensi vuonna. Tällä hetkellä on voimassa kannanotto, jonka mukaan virallinen siunaus on mahdollinen naisen ja miehen muodostamalle parisuhteelle. Sielunhoidollisin perustein muitakin parisuhteita on tosin siunattu.
Maailma ei seisahda, vaikka kuinka huutaisi: seis, tahdon takaisin tuhannen vuoden taakse. Kristittynä eläminen on uskon raamatullisten perusteiden tulkintaa ja mielekästä soveltamista ajassa, jossa eletään.
Jokaisen vuodenvaihteen kestouutinen on kirkosta eroamisten ja kirkkoon liittymisten kulloinenkin saldo. Nyt surffaillaan eroamisbuumin harjalla. Tilasto kertoo, että viime vuonna 34.000 ev.lut. kirkon jäsentä siirtyi siviilirekisteriin, jotkut heistä jo toistamiseen. Sekin sisältö näillä buumeilla nimittäin on, että osa väestä velloo edestakaisin. ?Kun se on niin helppoa, syitä ei kukaan kysy.?
Tällä kertaa jäin miettimään erästä usein esitettyä eroamisperustelua. ?Uskon kyllä Jumalaan omalla tavallani, mutta en tarvitse siihen kenenkään ohjailua. Kirkko instituutiona on minulle tarpeeton.? En voi mitään sille, että tuo kuulostaa minusta aika itseriittoiselta. En väitä, että näin on, siltä se vain minusta kuulostaa. Mihin johtaa yksityistetty jumalausko?
Professori Antti Eskola on saattanut vahvistaa uskonnollista individualismia pohdinnoillaan yksinkertaisesta uskosta. Eskola arvelee, että sekä kirkon jäsenissä että kirkon ulkopuolella on paljon ihmisiä, joiden usko ei taivu opinkappaleiksi ja määritelmiksi eikä kaipaa muotomenoja. Usko on vain eräänlaista aavistelua siitä, että ?jotakin muutakin on? kuin tieteellisesti todennettavat faktat.
Kristillinen kirkko on ikivanha uskon instituutio, jonka juuret ovat Kristuksessa. Kirkko on imenyt voimaa ajanlaskun alun tuolta puolen juutalaisuuden perinnöstä. Instituutiona se on jakaantunut, hallinnut, hajonnut ja koossa pysynyt aina kulloisenkin jäsenkuntansa ymmärryksen ja valtapyrkimyksienkin mukaan. Paljon on kuonaa ja perinteen painoa vieläkin.
Sisäinen kirkko, kirkon idea on olla ehyt, yksi. Se on yhteyttä niiden kesken, jotka uskovat. Tänään kirkko olemme me, jotka tässä yhteydessä haluamme olla mukana. Kirkon tehtävä on jatkaa rukousta, vaalia yhteyttä ja välittää sanomaa Jumalan armosta ja rakkaudesta kaikille, joille se kelpaa. Olkoon yksinkertainen uskontunnustukseni: minulle kelpaa.
Hesarin pikku uutinen kertoi jouluviikolla ruotsalaisen kriitikon saaneen potkut lehdestä, jolle hän kirjoitti arvosteluja. Kriitikon arvio kirjasta oli yleisesti ottaen väheksyvä ja hän tunnustikin, ettei erityisemmin pidä kirjailijasta. Uutiseksi asti potkut päätyivät siksi, että oli käynyt ilmi, ettei arvosteltua kirjaa ollut kirjoitettukaan, vaikka se oli kustannusluettelossa.
Juttu sai meidän kotiosoitteessa aikaan mietintää ja keskustelua kriitikko-järjestelmän uskottavuudesta kahdessakin mielessä. Ensiksikin miten sattumanvaraista kritiikki onkaan, jos sen lähtökohta on henkilökohtainen antipatia tai mieltymys kirjoittajan/taiteilijan persoonaan. Toisekseen ovatko kriitikot aina riittävästi perehtyneet arvostelunsa kohteeseen? Onko arvostelija ollut konsertissa/taidenäyttelyssä/teatterissa itse paikalla? Onko arvostelija nähnyt televisio-ohjelman/elokuvan/dvd:n tai kuunnellut levyn, josta sanoo painavan sanansa? Onko arvosteltava kirja edes luettu kokonaan? Miten paljon kriitikon henkilökohtaiset mieltymykset yleensäkin vaikuttavat?
On syytä suhtautua varauksellisesti. Kriitikon työ on perin inhimillistä toimintaa.
Alkupuolikas ensimmäistä eläkeläisvuotta alkaa olla eletty. On löytynyt tunnelmia ja tunteita, joita ei enää muistanut olevankaan. Päällimmäisenä on lainehtinut vapauden tunne, johon ei vuosilomia voi edes verrata – nehän olivat vain hengähdystaukoja, joiden päättyminen oli koko ajan näköpiirissä. Elettyäni vuosi-, kausi- ja viikkosuunnitelmien ja sovittujen tapaamisten kytkemänä yli kolmekymmentä vuotta, elämän aukeaminen näin omaehtoisesti valittavana on ollut todella juhlaa.
Työvastuun jättäminen nuoremmille on ollut ihanan helpottavaa. Seurakunnassamme toteutettu merkittävä organisaatiomuutos, jonka rankimmat alkuvaiheet ajoittuivat viimeisille työvuosilleni, olivat tiiminvetovastuuseen valitulle aikamoinen haaste. Olen ajatellut, että tuo tehtävä sekä viimeisen kevään kovat terveydelliset koettelemukset kypsyttivät irtoamaan sekä työstä että työyhteisöstä niin, että minkäänlaista haikeutta en ole tuntenut.
Joillekin tahoille olen joutunut perustelemaan vapaaehtoistoimintaan osallistumattomuutta. Kollegat ovat ymmärtäneet, että olen tarvinnut aikaa voimaantua ja laskeutua eläkeläiselämääni. Vapaus on auennut myös siten ymmärrettynä, että päivätyönsä tehnyt on vapaa valitsemaan osallistumisensa tavan ja määrän. Toistaiseksi olen halunnut tilaa omalle olemiselle ja omille kiinnostuksen kohteille.
Aika on eriväristä nyt ja suhde aikaan on muuttunut. Nyt ajattelen: kaikki aikani on tässä, minulla ei ole enää kiire minnekään.
|
|
