Oli taasen joulu, tuo jokaisen vuoden lopuksi tarvottavan ylämäen lakipiste, missä talvipäivä seisahtaa ja ihminen voi hetken levätä vuoden tehdyt ja seuraavan tekemättömät turvallisena muurina ympärillä. Oli kokonuotin ja fermaatin mittainen tauko elämässä.
Mikä olikaan joulun idea? Perinteen jatkuminen? Hengähdystauko? Kiltteyden palkitseminen? Jouluinen umpilämpö, rauhan ylenpalttisuus ja kynttiläin alituinen loimotus alkaa käydä lopulta hermoille. Perinneherkkujakaan ei jaksa määräänsä enempää.
Tässä vaiheessa voinee todeta: kiitos, Joulu, kun tulet vain käymään, etkä ole ainainen, sillä oikeastaan arki on elämän siunaus ja sielun suola. Arjessa toteutuu juhlankin pyhä tarkoitus: ollaan olemassa toisillemme.
Ylen ykkösessä kuultavissa olevassa ?viisasten kerhon? jorinaohjelmassa, Aristoteleen kantapäässä, aristeltiin taannoin joululaulujen sanoitusten kummallisuuksia. Siinä saivat kyytiä niin Sylvia-linnun pohjolankaipuu tulivuoren tuntumassa kuin varpuseksi muuntautunut kuoleman korjaama pikkuveli ?taivahaasta? eikä heinähärkien joukosta ryövärin rinnalle ristille paiskautunut Jeesuslapsikaan saavuttanut ymmärrystä.
Olinpa tok?oikein ihmeissäni, etteivät asiantuntijajorisijat edes maininneet taatusti hyvin tuntemiaan viime- ja toissavuosisataisia historiallisia taustoja ?sanoituskummajaisille?. Nokkelehdittiin nykyihmisen laajenneen, reaaliaikaisen maailmankuvan ymmärrysvaihtoehtojen parissa. Kaiketi joululaulujenkin tekstit ovat aikansa kuvia, kuten Juicen ?Sika? nykyään. Miksi niitä vanhoja tuttuja nykyihmisetkin ?sikana? laulavat ja kuuntelevat, vaikkei sanoissa olisi mitään tämänaikaista tolkkua? Mihin ikiaikaiseen sielunsopukkaan nuo onnettomat onnahtelevine riimeineen kuitenkin meissä yltävät?
Myönnän, että on tullut parodioitua vanhoja joululauluja joskus pikkujoulumielellä. Silti niitä kuuntelee taas, kuten joka joulu, yhtä hartaasti. Kysymys on ehkä sävelmän ja sanojen yhteisesti synnyttämästä tunnelmasta kuuntelemisen tai laulamisen hetkellä. Miten syntyvä tunnelma kohtaa ja lävistää kunkin joulun realiteetit. Miten laulu koskettaa jotain minussa juuri nyt ohi järjen kontrollin tai olosuhteiden raamittaman arkisen kuvion. Onko minussa elävä ja vapaa se kohta, ?miss? ihmiset tuntevat tuntehin??
Maa on niin kaunis, vaikkei soisikaan hiljaa, hiljaa, joulunkellot eikä lunta tulvillaan ois raikas talvisää. Mistä tuntee joulun, sen sanoa voi sanoin muutamin: taas kaikki kauniit muistot mun tulee mielehen. Näin sydämeeni joulun teen ja mieleen hiljaiseen tuikkikaa, oi joulun tähtöset, oi jouluyö, juhlayö.
Kouluneuvos Maija Pöyhönen ilmaisi mielipiteensä HeSa:n palstoilla kirkon nykytoiminnasta, messu-uudistuksesta eritoten. Jos ihminen on neuvos siitä voi päätellä hänen olevan paitsi arvostettu alallaan, myös vanhempaa polvea. Niinpä ei yllättänyt tämä: ?vierastan tätä kirkkokansan ylenmääräistä aktivointia, mitä evankelis-luterilainen kirkko on havaintojeni mukaan ruvennut harrastamaan?. Kouluneuvos paheksuu muun muassa uskontunnustuksen yhteen ääneen lausumista ja kättelykehotuksia, joita ei hänen lapsuudessaan ja nuoruudessaan harrastettu.
Niin kauas kuin minun muistini yltää, uskontunnustukseen on seurakunta ääneen yhtynyt, se ei ole viimeisen uudistuksen satoa. Käsikirjauudistuksessa tunnustuksen lausumisen paikka kyllä muuttui, se erottuu nyt paremmin. Minusta uudessa messujärjestyksessä on paljon hyvää kaikkine vaihtoehtoisine mahdollisuuksineen. Mitä minäkin vierastan, on tuo väkinäinen: ?toivottakaamme toisillemme rauhaa?, joka keskeltä harrasta ehtoollisliturgiaa tempaa ihmiset kättelemään toisiaan. Jos ei halua osallistua, naapuri hämmentyy. Tällaisena rauhan toivotuksen idea ei toimi. Luontevampaa olisi, että hyvät toivotukset tapahtuisivat messun alussa tai lopussa ja vain jos siltä tuntuu. Ei se käskien käy.
?Eikö se nyt luterilaiselle kirkolle riitä, että papit saarnaavat ja selittävät ja kansa tutkiskelee sanomaa tykönänsä?, kyselee Maija Pöyhösen ohella moni vanhempi seurakuntalainen. Kirkolle varmaan riittäisi ja Jumalalle todennäköisesti myös, mutta kun vanhaa jumalanpalveluskaavaa oli myös moitittu pappiskeskeiseksi, käsittämättömäksi ja aikansa eläneeksi. Siksihän uudistettiin. Kouluneuvokselle hengenheimolaisineen riittäisi osallistumistarpeen tyydyttämään virrenveisuukin. Vaan kun virsikirjakin on uudistettu. Mikään ei ole ennallaan, eikä pysykään. Niin se on maijaseni.
Virret, aamenet, vuorotervehdykset, uskontunnustus, Herran rukous (Isä meidän), Gloria-hymni (Pyhä, pyhä, pyhä) ja Agnus Dei (Jumalan Karitsa) ? osallistumista riittää messussa, jos siitä näkökulmasta katsoo. Mitään pahaa ei tapahdu, kukaan ei moiti, vaikka ei osallistuisi mihinkään yhteiseen. Voi myös olla hiljaa ja antaa Jumalan palvella meitä, kuten messun perusidea on. Seurakunnan yhteinen usko kantaa osallistumattomankin osallisuuteen.
On asioita, joiden voi sanoa toistuvan yhtä varmasti kuin joulu konsanaan, nimittäin joulukeräykset. Jos ovat kaupat tulvillaan jouluista tavaraa, tulvehtivat myös joulunalusviikkojen posti, lehdet ja televisio vetoomuksia lahjoituksista hyviin tarkoituksiin. Kaupallisesti kytkettyä hyväntekeväisyyttä löytyy vaikkapa järjestöjen hyväksi myytävinä kortteina ja paperitavarana. Joulumielellä voi rahastaa.
Tähän mennessä posti on tuonut meille ainakin kymmenen keräyskirjettä tilillepanokortteineen. Lähikauppa kerää joulupaketteja vähävaraisille perheille. Pelastusarmeijan joulupadat ovat jo ilmaantuneet katukuvaan. Kirkoissa voi osallistua kolehtihaavin kohdalla maailman hädän lievittämiseen.
Periaatteessa on niin, että jos kansalla on varaa ostaa puolellatoista miljardilla eurolla joululahjoja, lienee varaa myös osallistua keräyksiin. Henkilökohtaisesti voisin antaa vaikkapa summan, jonka verottaja on joulukuun alussa palauttanut. Jotenkin jokajouluinen keräysruuhka harmittaa. Eikö joulusta saa nauttia lunastamatta sitä ensin jollakin hyvällä teolla? Onko joulumieli ehdollistettu?
Tähän ilmiöön joutuu ottamaan kantaa. (Toivottavasti ei kuitenkaan niin, että vie Pelastusarmeijan keräykseen pussillisen käyttökelvottomia vanhoja vaatteita tai pistää kolehtihaaviin kaupan ostokuitin ja pari nappia. ) Jos kukin pysyisi kohtuudessa omalta osaltaan niin lahjojen kuin syömisten ja juomisten suhteen ja osallistuisi johonkin hyväntahdon keräyksistä, jos hyvää mieltä ja varoja riittää?
Olen mahdollisesti hyvin tavallinen suomalainen siinä, miten suhtaudun ulkomailta Suomeen muuttaneisiin. Ihan sama ovatko tulleet käymään tai jäädäkseen; adoptoituna, kiintiöpakolaisina, poliittisina pakolaisina, elintasopakolaisina, rakkauden pakottamina, opiskelemaan, uteliaisuuttaan tai miksi ikinä. Vierastan ensin, katselen kauempaa, oudoksun, olen varovainen. En silti koe itseäni rasistiksi.
Luulenpa, että jos olisin itse lähtenyt jostain syystä asumaan ihan toisenlaiseen kulttuuriin olisin kokenut saman kaksinkertaisena. Olisin oudoksunut aluksi itse ja kokenut paikallisen enemmistön vierastamisen. Sitä kun miettii, alkaa nousta kunnioitus niitä kohtaan, jotka sinnittelevät meidän suomalaisten keskellä, moni vielä ilman vaihtoehtoja, traumatisoituneina ja koti-ikävää kärsien.
Alkuperäisväestössämme on yhteiskunnan tukitoimia tarvitsevia köyhiä, eri syistä syrjäytyneitä, myös rikolliseen elämäntapaan ajautuneita yksilöitä. Se kuuluu valitettavasti inhimillisen elämän kirjoon. Meillä ei ole perusteltua oikeutta vaatia tänne tulevilta sataprosenttista onnistumista hyväksymisen ehtona. Heidän mahdollisuutensa selviytyä saattavat olla jo lähtökohdiltaan vielä heikommat.
Viime aikoina olen ilahtunut siitä, miten upeasti ulkomailta meille eri syistä asumaan jääneet ovat löytäneet paikkansa yhteiskunnassa, joka heitä oudoksuu. Median ansiota on, että he ovat nyt päässeet esiin aidosti myönteisessä mielessä, omin ansioin. Meillä vierastetaan käskytettyä, ylhäältä johdettua ystävyyspolitiikkaa ja onttoja vakuutuksia. Vanhemmilla sukupolvilla on niistä kokemusta.
Maahanmuuttajat sekä alkuperäisväestö tarvitsevat molemmat aikaa sopeutua toisiinsa. Vihamielisyys ja torjunta lisää vain inhimillistä kärsimystä. Sotavuosina kodeistaan lähtemään joutuneiden karjalaisten luulisi ymmärtävän muita suomalaisia paremmin pakolaisuuden traumaattisuuden. Heidänkin koti-ikäväänsä monen iät ajat isiensä mailla rauhassa asua saaneen on ollut vaikea tajuta.
Maailma velloo ja liikahtelee. Siihen on paras sopeutua. Tervetuloa toisenlaiset, meille mahtuu ja me tarvitsemme teitä.
Vaelsin unien maassa viikonlopun. Kurssin teoreettinen anti oli luotettavan tuntuista, hyvin jäsenneltyä. Aiheeseen hiukan perehtyneen mielenkiinto kohosi tiedon tulvasta ja uusista näkökulmista. Kahden täysipainoisen seminaaripäivän välisen yön unimateriaali antoi säkenöiviä oivalluksia auetessaan tulkinnan kautta. Ymmärrys elämästä, myös tästä omasta, ainutkertaisesta elämästä kasvoi.
Unia lähestytään hiljaisen tiedon kautta. Unen näkemisestä ja uni- ja valvetilan prosesseista on kyllä tutkittua faktatietoa olemassa. Unen sisällön tulkitseminen sen sijaan liikkuu visiotiedon alueella, se ei antaudu mikroskoopin lasilevylle eikä siitä saa yhtälöä, jonka voisi matemaattisesti ratkaista. Uniaan tutkivan elämä rikastuu, saa sävyjä ja vivahteita. Moni mielessä ollut miksi-kysymys alkaa aueta.
Tulkinnan perusteena on unen kerroksellisuuden ymmärtäminen. Unitarina puretaan sanojen, yksityiskohtien, unihahmojen ja tunnelman kautta. Se on hyvin loogista puuhaa. Aineksissa näkyy usein riekaleita edellisen päivän kokemuksista ja tunnelmista, jotka aktivoivat meneillään olevan elämänjakson sekä oman varhaisen historian toisiinsa liittyviä tunnesisältöisiä muistijälkiä.
?Uniaan pelkäävä säikkyy varjoaan?. Mitään pelättävää unien viesteissä ei ole. Unen merkityssisältö ei aukene minkään yksittäisen ?sanakirjan? avulla mekaanisesti tulkittuna. Unet liittyvät aina näkijänsä henkilökohtaiseen tunne- ja elämysmaailmaan sekä historiaan.
Aiheesta enemmän vaikkapa täältä.
Stakes on julkaissut tutkimusraportin, josta käy ilmi, että lasten ja nuorten psykiatristen sairaalahoitopäivien määrä on kasvussa. (Luin uutisen hesarista, mutten raporttia löytänyt Stakesin julkaisuista. Päivittääkö ne nettisivujaan?) Vuosituhannen vaihdetta kohti kasvu on kiihtynyt ja sen jälkeen jatkunut loivempana. Raportti kertoo, että erityisesti tytöt ovat olleet osastohoidossa aiempaa useammin.
Tiedot huolestuttavat. Lasten ja nuorten mielenterveysongelmien kasvu on havaittu. Luulisi, että tieto hoidon tavoittavuudesta on positiivinen signaali. Se olisikin, ellei se samalla kertoisi siitä, että ongelmiin ei kyetä edelleenkään tulemaan avuksi ajoissa. Avohoitosysteemit ontuvat paikoin pahasti.
Kaupunkimme terveyskeskuksessa oli pitkään vain yksi psykiatrinen erikoissairaanhoitaja, erityisesti nuoria varten. Hän oli läkähtymäisillään asiakasmäärään. Sitten luotiin lasten ja nuorten psykiatrinen poliklinikka päiväosastoineen, yhteinen naapurikunnan kanssa. Se tukkeutui heti. Terveyskeskukseen saatiin toinen terapiatyöntekijä, aikuisia varten. Eipä ole työn puutetta hänellä. Perheneuvola tekee hyvää ja perusteellista työtä, mutta jonohoitoa riittää. Koulupsykologi painiskelee oppimishäiriöiden tunnistamisen kimpussa. Ongelmat pahenevat odotellessa ja kohta soivat ambulanssin pillit.
Epäilen, että tytöt olisivat poikia sairaampia. Olisiko niin, että poikien mielenterveydelliset ongelmat tulkitaan helposti käytöshäiriöiksi ja hoitopolku käy lastensuojelun laitoksiin, sitä kyselee Stakesin lääkäriasiantuntijakin. Taloudelliselta kannalta hoitopaikka ei ole samantekevä. Lastenpsykiatrisen osaston hoitopäiväkustannuksilla saataisiin peruspalveluissa ja avohoidossa paljon aikaan.
Varhainen puuttuminen ongelmiin on jo mantra. Missä kunnissa peruspalveluresursseihin tosissaan satsataan?
Nyt on tuomittu yksi entinen diktaattori tappamiskäskyn antamisesta itse tapettavaksi. Milloin sama tapahtuu Yhdysvalloissa, Venäjällä, Israelissa, Euroopassa? Sodat eivät lopu sotimalla, tappaminen tappamalla. Vastuulliset voivat piileskellä loputtomiin tai verhoutua asemansa ja poliittisten tarkoitusperiensä suojaan.
Yhteisö ei pysy koossa, jos demokraattisesti laadittuja lakeja ei noudateta. Lain rikkomisesta on oikeudentajun mukaan seurattava rangaistus. Minua askarruttaa, miksi yksilö toisen hengen riistämällä syyllistyy murhaan, mutta yhteisöllisellä päätöksellä hengenriisto voi ollakin oikeustoimi. Miksi jonkin valtion armeija voi aloittaa sodan toista valtiota vastaan ilman, että siihen kukaan voi puuttua?
Eri kulttuureissa oikeuskäsitykset poikkeavat toisistaan. Meillä ei ole kuolemantuomiota rangaistusvalikossamme. Onko niiden oikeusvalikko väärä, joilla on? Siksikö, kun me niin sanomme? Tästä ei ole helppo sanoa perustellusti mielipidettä. Vanha ?silmä silmästä? ?laki on yhä voimassa monin paikoin maailmassa. Joskus riittää huutoäänestys: ristiinnaulittakoon!
Rosvot ja poliisit sekoittuvat sodan melskeessä. Raakalainen löytyy, kun pintaa raaputtaa. Valtahumalassa kaikki alkaa näyttää oikeutetulta.
Joka viikko isossa sanomalehdessä on sivukaupalla kuolinilmoituksia. Monet lukevat niitä, nuoretkin. Kuka etsii tuttuja nimiä, kuka tarkkailee syntymävuosia paikantaakseen, missä vuosikerrassa mennään ja oman asemansa lähtijöiden ketjussa. Minä luen muistovärssyjä.
Parhaimmillaan muistosanat ovat päättyneen elämän kanssa sopusoinnussa. Niissä kuvastuu lähiomaisten tai työtoverien suhde sekä kuolemaan että poismenneeseen. Säkeiden valintaa ohjaavat usein tiedostamattomat mielikuvat kuoleman merkityksestä ihmiselämässä ja käsitykset siitä mitä on tai ei ole kuoleman jälkeen.
Olen ollut valitsemassa muistovärssyä äidin ja veljen kanssa yhdessä. Päädyimme virren säkeistöön, koska isä oli laulumiehiä ja virret olivat hänelle läheisiä. Meillä oli myös isän kanssa samansuuntainen usko siihen, että elämä jatkuu jossain henkisessä muodossa kuoleman tuolla puolen.
Suru saa ihmisen etsimään lohdutusta erilaisista taivasunelmista, elämän jatkumisesta tähdissä tai ruohonkorsissa. Ei siinä mitään pahaa, aikansa näitä lohtukuvia kukin tarvitsee. Mitään varmuutta meillä ei liene, ei todisteita Jumalasta, taivaasta tai muustakaan tuonpuoleisesta.
Biologinen elämä päättyy kuolemaan ja hajoamiseen, se on todistettu. Mitä vanhat kirjoitukset antavat ymmärtää kuoleman jälkeisestä elämästä ei ole vääräksikään todistettavissa. Kaikki jää uskon varaan.
Aamupäivällä kohtasin asemalla odotellessa entisen työtoverini, joka on jäänyt eläkkeelle jo vuosia ennen minua. Hän muutti tuolloin asumaan toiselle paikkakunnalle. Nyt hän oli palannut entiseen virkaansa, sijaiseksi. Kysyin miltä tuntuu olla uudestaan vanhoissa ympyröissä. ? No eihän siinä mitään uutta ole, kuin tuhat vuotta olisi ollut, näin hän.
Junassa mietin asiaa. On tehtäviä, joihin voi palata ja ihmisiä, jotka voivat. Eläkeiät tuntuvat venyvän yhä pitemmälle. On ihmisiä, jotka kertovat vilpittömästi, etteivät haluaisi koskaan jäädäkään eläkkeelle. Muistan vastaanotolla käyneen vanhuksen, joka oli vaikeasti sairas, mutta toimi edelleen yrittäjänä, kun oli kerran siihen ryhtynyt ja piti viimeiseen asti kynsin hampain kiinni työstään.
Joskus jokaisen on luovuttava. Sen voi tehdä myös ajallaan, vastaan taistelematta. Voi löytää kokonaan uuden alueen itsessään tai saada vihdoin elämässään tilaa jollekin, mitä on aina salaa toivonut?
Niin kuin vuodenaika vaihtuu toiseen, ajallaan.