Vaelsin unien maassa viikonlopun. Kurssin teoreettinen anti oli luotettavan tuntuista, hyvin jäsenneltyä. Aiheeseen hiukan perehtyneen mielenkiinto kohosi tiedon tulvasta ja uusista näkökulmista. Kahden täysipainoisen seminaaripäivän välisen yön unimateriaali antoi säkenöiviä oivalluksia auetessaan tulkinnan kautta. Ymmärrys elämästä, myös tästä omasta, ainutkertaisesta elämästä kasvoi.
Unia lähestytään hiljaisen tiedon kautta. Unen näkemisestä ja uni- ja valvetilan prosesseista on kyllä tutkittua faktatietoa olemassa. Unen sisällön tulkitseminen sen sijaan liikkuu visiotiedon alueella, se ei antaudu mikroskoopin lasilevylle eikä siitä saa yhtälöä, jonka voisi matemaattisesti ratkaista. Uniaan tutkivan elämä rikastuu, saa sävyjä ja vivahteita. Moni mielessä ollut miksi-kysymys alkaa aueta.
Tulkinnan perusteena on unen kerroksellisuuden ymmärtäminen. Unitarina puretaan sanojen, yksityiskohtien, unihahmojen ja tunnelman kautta. Se on hyvin loogista puuhaa. Aineksissa näkyy usein riekaleita edellisen päivän kokemuksista ja tunnelmista, jotka aktivoivat meneillään olevan elämänjakson sekä oman varhaisen historian toisiinsa liittyviä tunnesisältöisiä muistijälkiä.
?Uniaan pelkäävä säikkyy varjoaan?. Mitään pelättävää unien viesteissä ei ole. Unen merkityssisältö ei aukene minkään yksittäisen ?sanakirjan? avulla mekaanisesti tulkittuna. Unet liittyvät aina näkijänsä henkilökohtaiseen tunne- ja elämysmaailmaan sekä historiaan.
Aiheesta enemmän vaikkapa täältä.
Stakes on julkaissut tutkimusraportin, josta käy ilmi, että lasten ja nuorten psykiatristen sairaalahoitopäivien määrä on kasvussa. (Luin uutisen hesarista, mutten raporttia löytänyt Stakesin julkaisuista. Päivittääkö ne nettisivujaan?) Vuosituhannen vaihdetta kohti kasvu on kiihtynyt ja sen jälkeen jatkunut loivempana. Raportti kertoo, että erityisesti tytöt ovat olleet osastohoidossa aiempaa useammin.
Tiedot huolestuttavat. Lasten ja nuorten mielenterveysongelmien kasvu on havaittu. Luulisi, että tieto hoidon tavoittavuudesta on positiivinen signaali. Se olisikin, ellei se samalla kertoisi siitä, että ongelmiin ei kyetä edelleenkään tulemaan avuksi ajoissa. Avohoitosysteemit ontuvat paikoin pahasti.
Kaupunkimme terveyskeskuksessa oli pitkään vain yksi psykiatrinen erikoissairaanhoitaja, erityisesti nuoria varten. Hän oli läkähtymäisillään asiakasmäärään. Sitten luotiin lasten ja nuorten psykiatrinen poliklinikka päiväosastoineen, yhteinen naapurikunnan kanssa. Se tukkeutui heti. Terveyskeskukseen saatiin toinen terapiatyöntekijä, aikuisia varten. Eipä ole työn puutetta hänellä. Perheneuvola tekee hyvää ja perusteellista työtä, mutta jonohoitoa riittää. Koulupsykologi painiskelee oppimishäiriöiden tunnistamisen kimpussa. Ongelmat pahenevat odotellessa ja kohta soivat ambulanssin pillit.
Epäilen, että tytöt olisivat poikia sairaampia. Olisiko niin, että poikien mielenterveydelliset ongelmat tulkitaan helposti käytöshäiriöiksi ja hoitopolku käy lastensuojelun laitoksiin, sitä kyselee Stakesin lääkäriasiantuntijakin. Taloudelliselta kannalta hoitopaikka ei ole samantekevä. Lastenpsykiatrisen osaston hoitopäiväkustannuksilla saataisiin peruspalveluissa ja avohoidossa paljon aikaan.
Varhainen puuttuminen ongelmiin on jo mantra. Missä kunnissa peruspalveluresursseihin tosissaan satsataan?
Nyt on tuomittu yksi entinen diktaattori tappamiskäskyn antamisesta itse tapettavaksi. Milloin sama tapahtuu Yhdysvalloissa, Venäjällä, Israelissa, Euroopassa? Sodat eivät lopu sotimalla, tappaminen tappamalla. Vastuulliset voivat piileskellä loputtomiin tai verhoutua asemansa ja poliittisten tarkoitusperiensä suojaan.
Yhteisö ei pysy koossa, jos demokraattisesti laadittuja lakeja ei noudateta. Lain rikkomisesta on oikeudentajun mukaan seurattava rangaistus. Minua askarruttaa, miksi yksilö toisen hengen riistämällä syyllistyy murhaan, mutta yhteisöllisellä päätöksellä hengenriisto voi ollakin oikeustoimi. Miksi jonkin valtion armeija voi aloittaa sodan toista valtiota vastaan ilman, että siihen kukaan voi puuttua?
Eri kulttuureissa oikeuskäsitykset poikkeavat toisistaan. Meillä ei ole kuolemantuomiota rangaistusvalikossamme. Onko niiden oikeusvalikko väärä, joilla on? Siksikö, kun me niin sanomme? Tästä ei ole helppo sanoa perustellusti mielipidettä. Vanha ?silmä silmästä? ?laki on yhä voimassa monin paikoin maailmassa. Joskus riittää huutoäänestys: ristiinnaulittakoon!
Rosvot ja poliisit sekoittuvat sodan melskeessä. Raakalainen löytyy, kun pintaa raaputtaa. Valtahumalassa kaikki alkaa näyttää oikeutetulta.
Joka viikko isossa sanomalehdessä on sivukaupalla kuolinilmoituksia. Monet lukevat niitä, nuoretkin. Kuka etsii tuttuja nimiä, kuka tarkkailee syntymävuosia paikantaakseen, missä vuosikerrassa mennään ja oman asemansa lähtijöiden ketjussa. Minä luen muistovärssyjä.
Parhaimmillaan muistosanat ovat päättyneen elämän kanssa sopusoinnussa. Niissä kuvastuu lähiomaisten tai työtoverien suhde sekä kuolemaan että poismenneeseen. Säkeiden valintaa ohjaavat usein tiedostamattomat mielikuvat kuoleman merkityksestä ihmiselämässä ja käsitykset siitä mitä on tai ei ole kuoleman jälkeen.
Olen ollut valitsemassa muistovärssyä äidin ja veljen kanssa yhdessä. Päädyimme virren säkeistöön, koska isä oli laulumiehiä ja virret olivat hänelle läheisiä. Meillä oli myös isän kanssa samansuuntainen usko siihen, että elämä jatkuu jossain henkisessä muodossa kuoleman tuolla puolen.
Suru saa ihmisen etsimään lohdutusta erilaisista taivasunelmista, elämän jatkumisesta tähdissä tai ruohonkorsissa. Ei siinä mitään pahaa, aikansa näitä lohtukuvia kukin tarvitsee. Mitään varmuutta meillä ei liene, ei todisteita Jumalasta, taivaasta tai muustakaan tuonpuoleisesta.
Biologinen elämä päättyy kuolemaan ja hajoamiseen, se on todistettu. Mitä vanhat kirjoitukset antavat ymmärtää kuoleman jälkeisestä elämästä ei ole vääräksikään todistettavissa. Kaikki jää uskon varaan.
Aamupäivällä kohtasin asemalla odotellessa entisen työtoverini, joka on jäänyt eläkkeelle jo vuosia ennen minua. Hän muutti tuolloin asumaan toiselle paikkakunnalle. Nyt hän oli palannut entiseen virkaansa, sijaiseksi. Kysyin miltä tuntuu olla uudestaan vanhoissa ympyröissä. ? No eihän siinä mitään uutta ole, kuin tuhat vuotta olisi ollut, näin hän.
Junassa mietin asiaa. On tehtäviä, joihin voi palata ja ihmisiä, jotka voivat. Eläkeiät tuntuvat venyvän yhä pitemmälle. On ihmisiä, jotka kertovat vilpittömästi, etteivät haluaisi koskaan jäädäkään eläkkeelle. Muistan vastaanotolla käyneen vanhuksen, joka oli vaikeasti sairas, mutta toimi edelleen yrittäjänä, kun oli kerran siihen ryhtynyt ja piti viimeiseen asti kynsin hampain kiinni työstään.
Joskus jokaisen on luovuttava. Sen voi tehdä myös ajallaan, vastaan taistelematta. Voi löytää kokonaan uuden alueen itsessään tai saada vihdoin elämässään tilaa jollekin, mitä on aina salaa toivonut?
Niin kuin vuodenaika vaihtuu toiseen, ajallaan.
En tiedä.
On paljon muutakin, mitä en tiedä.
Sen tiedän.
Ikkuna on pimeä.
Pimeä ikkuna kertoo, ettei olla kotona.
Nähdäkseni sen, en ole minäkään.
Kysyähän saa.
Vastatahan ei tarvitse.
Toisinaan nousee blogimaailman vesilasissa hyrskynmyrsky. Ei siihen kovin suurikokoista asiaa tarvita. Joidenkin kirjoittajien tyyli tuntuu provosoivan lukijoita enemmän kuin toisten, tarkoituksella tai tahattomasti. Kimmastuneet lataavat täyslaidallisia bloginpitäjän ja toinen toisensa niskaan. Jokainen on tietysti omasta mielestään erittäin oikeassa. Sivullisempi seurailee huvittuneena, kuka oikeassa olijoista onnistuu olemaan kaikkein oikeimmassa.
Saahan kukin olla mieltään, vai mitä? Toista nujertamattakin.
Eilisaamun hesarissa oli taas kirkkopohdintaa. Hiltunen, alan tohtorismies Kouvolasta, nostatti naispappeutta vastustavien profiilia. Kirkon uskottavuus käy monelle ongelmaksi sekä mainituissa joukoissa että niiden ulkopuolella. Hiltusen mielestä uskottavuus ei voi olla kansan, kirkkokansankaan enemmistön taskussa, koska kirkko ei ole demokraattinen vaan teokraattinen yhteisö.
Enemmistö avarine näkemyksineen on kirjoittajalle ongelma, Suomessa. Enemmistö muualla taas ei ole ilmeisesti ongelma, koska maailmanlaajuisissa vanhoissa kirkossa ollaan patriarkaalisilla kannoilla papinvirka-asiassa. Siellä ollaan vanhakantaisia myös eettisissä ja moraalisissa asioissa. Opinteesejä naulataan nyt vaihteeksi luterilaisen kirkon oviin.
Toimittaja Anna Karismo puolestaan ottaa lehdessä ?maan pinnalta? kantaa kirkon taloudelliseen valtaan ja kirkon ja valtion suhteeseen. (Toimittajalta tosin edellyttäisi, että arkkipiispan nimi sentään olisi oikein.) Jutussa tehdään oikeutettuja ja hyviä kysymyksiä kirkon taloudellisten voimavarojen oikeasta kohdentamisesta, esimerkiksi uusiin rakennuksiin satsaamisesta aikana, jolloin kirkon jäsenmäärä on aleneva ja köyhien määrä kasvava.
Kirkon suhde valtiovaltaan on kompleksinen, toteaa Karismo. Ihmettelen, mitä muuta se voisi olla? Yhteisöverotusoikeudesta riittää nurinaa, mutta vanhojen kirkkorakennusten tai hautausmaiden ylläpitoa ja kulttuurisia arvoja ei hoideta pelkän hengen voimalla. Kirkon toimituksia, diakonia-, nuoriso- ja lapsityötä yhä arvostetaan, mutta eikö kirkon työntekijä olekaan palkkaansa ansainnut?
Kirkoilla on maassamme historiallinen tehtävä: sekä oma missionsa että yhteiskunnalle tärkeää humaania kulttuuriperintöä hoidettavana. Tällä vuosituhannella näyttää tietoisuus kulttuuriperinnön kirkollisesta alkuperästä hämärtyneen. Kirkko on aloittanut ja luovuttanut yhteiskunnan hoidettavaksi monta oleellista tehtävää sairaanhoidosta ja opetuksesta lähtien.
Kirkkojen tulee elää ajassaan ja toimia yhteiskunnallisen omantunnon äänenä. En haluaisi asua maassa, jossa kukaan ei usko mihinkään tai vastuun kantaminen yhteisistä asioista on henkilönpalvonnan tai löysän humanismin varassa. Kirkkoa instituutiona saa ja pitää arvoida, kirkon päättäjien pitää kuulla myös arvostelu. Naispappeus on ollut yksi merkittävä kannanotto tasa-arvon puolesta patriarkaaliseen traditioon hirttäytymisen sijasta.
Mietin kuolemansyntejä. Minuun on muotoutunut hiljakseen pitkin elämää mistä lie kotoisin käsitys synnistä, että siihen ei kuole. Että jumalauskon yksi käsittämätön ulottuvuus on katumisen ja anteeksisaamisen mahdollisuus. Että Jumalan, sen jonka minä tunnen, perustavalaatuinen ominaisuus on rakkaus. Ja se merkitsee anteeksiantamisen valmiutta.
Entä, jos ei ole tietoinen synnistä? Tai ei välitä? Jos ei kadu, vaikka olisi tietoinen? Ulottuuko Jumalan rakkausolemus katumattomankin synnin yli ?
Synnin määritteli ihminen, joku aiempi tai jotkut aiemmat meistä. Jumalan olemuskin on ihmisen käsityskyvyn rajoissa. Teologia sanoo, että Jumala on suurempi, enemmän, myös jotain aivan muuta kuin mitä tajuamme. Se jättää kyllä aika paljon pelivaraa. Onko varma, ettei noista mittaamattomuuksista kimpoa yllättäen kuuma kivi syntisen päähän?
Jospa synti onkin vain ihmisen eettistä sielunseulontaa? Kun jokin synninmurunen löytyy, kannattaako sitä luokitella? Voiko synti olla jollain asteikolla, fataali tai kevytversio?
Kuolemansynniksi määriteltyjä on monta ja tarkkaan ottaen tuskin on monta ihmistä, johon ei kolahda koko nivaska. Mitäpä sen on sitten väliä, kuollaan kumminkin, voi ajatella. Ehkä pointti ei ole kuolemassa vaan elämässä. Synnillä on megaluokan seurauksia ihmisen omassa elämässä, sosiaalisissa suhteissa ja ympäristössä. Siksi kuolemansyntejä kannattaa miettiä, omiaan katua ja ponnistella parempaan elämään.
*PS. Aihetta pohditaan uudessa kiinnostavassa kulttuuriblogissa nimeltä NONO.
?Raskas paikka on maailma sille, joka ei tahdo miellyttää, vain olla itse.? Ajatus on Helena Anhavan aforistisesta runosta. Enpä ole vielä tavannut ihmistä, joka olisi täysin vapaa miellyttämisen halusta. Vähintään haluaa miellyttää niitä, jotka eivät halua miellyttää muita.
Mistä sitten johtuu, että niin moni pyrkii kuitenkin nujertamaan miellyttämisen halunsa, jos elämä maailmassa siten käy raskaaksi? Luulee itsenään ollen elämän päinvastoin muuttuvan helpommaksi? Miellyttäminen se vasta raskasta puuhaa on. Joten: raskasta on, niin tai näin?
|
|
