Joka viikko isossa sanomalehdessä on sivukaupalla kuolinilmoituksia. Monet lukevat niitä, nuoretkin. Kuka etsii tuttuja nimiä, kuka tarkkailee syntymävuosia paikantaakseen, missä vuosikerrassa mennään ja oman asemansa lähtijöiden ketjussa. Minä luen muistovärssyjä.


Parhaimmillaan muistosanat ovat päättyneen elämän kanssa sopusoinnussa. Niissä kuvastuu lähiomaisten tai työtoverien suhde sekä kuolemaan että poismenneeseen. Säkeiden valintaa ohjaavat usein tiedostamattomat mielikuvat kuoleman merkityksestä ihmiselämässä ja käsitykset siitä mitä on tai ei ole kuoleman jälkeen.


Olen ollut valitsemassa muistovärssyä äidin ja veljen kanssa yhdessä. Päädyimme virren säkeistöön, koska isä oli laulumiehiä ja virret olivat hänelle läheisiä. Meillä oli myös isän kanssa samansuuntainen usko siihen, että elämä jatkuu jossain henkisessä muodossa kuoleman tuolla puolen.


Suru saa ihmisen etsimään lohdutusta erilaisista taivasunelmista, elämän jatkumisesta tähdissä tai ruohonkorsissa. Ei siinä mitään pahaa, aikansa näitä lohtukuvia kukin tarvitsee. Mitään varmuutta meillä ei liene, ei todisteita Jumalasta, taivaasta tai muustakaan tuonpuoleisesta.


Biologinen elämä päättyy kuolemaan ja hajoamiseen, se on todistettu. Mitä vanhat kirjoitukset antavat ymmärtää kuoleman jälkeisestä elämästä ei ole vääräksikään todistettavissa. Kaikki jää uskon varaan.  

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.