Hesarissa puututtiin sunnuntaina kuolevan hoidosta nousseeseen keskusteluun Terhokodin ylilääkärin, Juha Hännisen toimesta, lehden pääkirjoitussivulla sekä maanantaina vielä toimittaja-artikkelissa. Myös TV-ykkösen Aamutorilla oltiin aiheen ympärillä.
Saattohoitoasia ei sinänsä ole uusi, mutta periaatteellista keskustelua käydään aika ajoin. Asia puhuttaa hoitohenkilöstöä ja potilaan omaisia eniten, harva asianomainen itse kykenee ottamaan kantaa. Myös vapaaehtoisia saattohoitajia asia askarruttaa. Kysymys on kuolevan hoidosta on yleiseettinen.
Termillä palliatiivinen sedaatio tarkoitetaan kuolevan potilaan lääkityksellä nukuttamista tilanteessa, jossa hallitsematon kipu aiheuttaa vaikeaa ahdistusta ja sekavuutta eikä potilaan tilaa voida muuten helpottaa. Se ei tarkoita eutanasiaa, armokuolemaa. Sedaatiosta voidaan herättää, eutanasia on lopullinen.
Vahvimmat kipulääkkeet lamaavat hengitystä, siksi niiden käytössä on tietyt ajalliset ja määrälliset maksimirajat. Rajoitukset tuottavat joskus sietämättömän tilanteen potilaalle. Kun on kerrankin ollut hallitsematonta kipua kärsivän potilaan vierellä voimatta auttaa, tietää mistä on kysymys.
Mitä tarkoittaa oikeus ihmisarvoiseen kuolemaan? On todettua, että moni meistä ei pelkää niinkään itse kuolemaa kuin siihen mahdollisesti liittyvää kipua. Kuolema voi olla rauhallinen, kauniskin tapahtuma. Monet ovat saattohoitokodin asiakkaina nimenomaan vakavan sairauden loppuvaiheen kipujen hallitsemiseksi.
Sedaatio näyttäytyy keskustelussa myös eutanasian vaihtoehtona. On hyvä tietää, että kaikki voimakas kivun lievitys nopeuttaa kuoleman prosessia jossain määrin. Eettinen kysymys on tässäkin se, kuka päättää sedaatiosta, jos potilas ei itse kykene siihen. Onko omaisella tai lääkärillä oikeus päättää potilaan puolesta?
Sedaatio ei ole mörkö, jos ei ole eutanasiakaan. Kummassakin on pyrkimys toimia siten, että ihmisen elämä voisi päättyä arvokkaasti. Eutanasia ei ole meillä laillinen hoitoratkaisu. Onko sitten nukutuksessa kuoleminen arvokkaampi kuin kivulias? Monelle kuolema on se mörkö, mutta on myös ihmisiä, jotka eivät halua kuolla itseltään salaa.
Aina ei voi edes ennakoida tilanteita, jotka voivat tulla eteen. Yksiselitteisiä vastauksia ei ole. Ajattelen, että tärkeintä on kuulla potilaan tahtoa, hänen kuolemastaanhan on kysymys. Jos sitä ei ole mahdollista selvittää, lähiomaisten ja lääkärin on pyrittävä yhteisymmärrykseen hoitolinjasta. Jos yhteisymmärrystä ei löydy, perinteinen hoitolinja on varmin ratkaisu.
Keskustelu lasten kasvatuksesta on purskahtanut hätkähdyttävän tutkimustuloksen siivin mediaan ja mielipidefoorumeille. Kasvatuskysymykset ovat kullekin sukupolvelle vuorollaan ajankohtainen ja tärkeä aihe. Jos on todettu vauvabuumi, eipä kummeksuta tämänkään kysymyksen aktivoitumista.
Saako lasta kurittaa kasvatusmielessä? Missä kulkee fyysisen kurituksen ja pahoinpitelyn raja? Pitääkö puheen riittää, jos lapsi ei vielä ymmärrä perusteluja? Saako vanhemmuuden nimissä kasvattaa lapsiaan miten parhaaksi katsoo? ?Joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee??
Olen varttunut kodissa, jossa vanhemmat olivat periaatteen ihmisiä ja kristittyinä tunnettuja. Omatahtoisuuteni ja kovakorvaisuuteni vuoksi äiti katsoi toisinaan aiheelliseksi käyttää tukkapöllyä tai koivunoksaa kasvatusapuna. Sen koin epäreiluna, siitä nousi minun tapauksessani vain uhmaa.
Isän kasvatuskeinoina muistan lapsena olleen jonkun kerran sanallista jyrähdystä seuranneen luunapin otsaan tai nurkassa seisottamisen. Se sai häpeämään. Murrosiän myrskyissä isä kävi kanssani kärsivällisiä keskusteluja. En muista hänen neuvojaan, mutta muistan, että hän myös kuunteli. Se tuntui välittämiseltä, rakkaudelta.
Omien lasten kanssa lienen tehnyt monia virheitä, mutta koivunoksaan en ole tarttunut. Ymmärrys omaa äitiä kohtaan kyllä lisääntyi, kun jouduin tunnistamaan kiukkuherkkyyteni. Isältä saatua keskustelumallia olen kokeillut vaihtelevalla menestyksellä murrosikäisiin nuorimiehiimme, joiden kanssa joskus ajauduttiin napit vastakkain.
Olen lain kannalla siinä, että kuritus on tuomittava kasvatuskeino. Ketään ei saa lyödä. Lasta ei saa kohdella muutenkaan niin, että hänen pitää pelätä aikuista. Toisaalta lain ylitulkinta on johtanut joskus mahdottomiin tilanteisiin päiväkodeissa ja kouluissa, kun ei ole ollut taitoja vaihtoehtoisten keinojen käyttöön.
Eri asia on, että vanhemmat joutuvat toisinaan fyysisesti rajoittamaan pientä lasta, jolle sanallinen opastus ei vielä toimi. Isommallekin täytyy voida sovittujen sääntöjen rikkomistilanteessa käyttää rajoittavia sanktioita. On opittava erottamaan rajoitus ja kuritus.
Kasvattaja, joka katsoo oikeudekseen kurittaa lasta käyttämällä nyrkkiä tai mitään kättä pitempää, potkuista puhumattakaan, käyttää aikuisen ylivaltaa väärin ja on saatettava vastuuseen. Tällainen aikuinen on avun tarpeessa.
*Aiheesta kirjoittaa myös mm. sympaattinen antisankari.
?Me tarvitsemme kaikki veljen tai sisaren, joka omasta syvyydestään käsin puhuu meidän syvyydellemme?. Ajatus tuli vastaan Wilfrid Stinissenin mietekirjasta, jota luen päivittäin.
Mietin miksi niin harvoin sellaisen ihmisen kohtaa arkielämässä.
Ihmisillä tuntuu ylimalkaan olevan kovin ohut ja pinnallinen vuorovaikutuksen tapa tuttujenkin kesken. Nyt en sinänsä väheksy suomalaista small talkia, keskustelunavauksia säästä ja mitäpä kuuluu ?liturgiaa. Niillä on paikkansa ja aikansa. Miksi vain niin usein jäädään siihen ilmeisimpään?
Syvä keskustelu näyttää usein tarkoittavan kuolemanvakavaa itsekeskeistä monologia, johon toinen ei saa sanaa väliin. Syvällisyytenä saatetaan pitää myös älyllistä kiemurointia, josta ei saa tavallinen kuolevainen mitään tolkkua. Ymmärrän Stinissenin tarkoittavan tässä muuta.
Veljeys ja sisaruus puhuu arvoasetelmien särkymisestä. Toinen ei tule toisen yläpuolelle vaan rinnalle. Keskustelu voi kulkea tapahtumatasolta oivallustasolle. Lähtökohtana oma syvyyskokemus elämästä voidaan jakaa ihmisyyttä aidoimmillaan.
Syvimmällä meissä on Jumalakin, kohdattavissa ja jaettavissa oleva hyvyys ja rakkaus.
Olenko jotenkin herkistynyt? Pitää oikein kysyä itseltä, kun silmiin sattuu ja korvia kuumottaa tuon tuostakin. Tiedän kuuluvani sukupolveni porukkaan, mutta en oikein tunnista näistä nillityksistä itseäni. Viimeksi eräs oli suuna päänä aiheesta tämän aamun lehdessä. Mikähän siinä on, kun edellisten tai seuraavien sukupolvien tekemisissä ei mikään ole koskaan hyvin?
Suuret ikäluokat sitä ja suuret ikäluokat tätä, kyllä on itsekästä porukkaa ja riistosakkia. Ensin Ne pitävät työpaikkoja hallussaan ja ovat seuraavien ikäluokkien etenemisen tulppana. Sitten Ne eläköityvät ennen aikojaan ja maksattavat seuraavilla eläkkeensä. Nyt Ne istuvat rahakasojensa päällä joutilaina ja seuraavat näkevät nälkää.
Nuoriso sitä ja nuoriso tätä, kaikki on valmiina saatu, mutta mikään ei kelpaa. Ensin Ne on syntyneet kultalusikka suussa ja pullamössöä syöneet. Sitten Ne on saaneet koulunsa ja opiskelunsa yhteiskunnan varoilla ja harrastuksiin on satsattu vanhempienkin kustannuksella. Nyt Ne huutaa kilpaa: mulle kaikki tänne ja heti paikalla! Pois alta risumummot ja käpyvaarit!
Katkeruus kukoistaa yllättävilläkin tahoilla. Monen aggression taustalla ovat arvattavasti pettymykset omiin unelmiin ja yhteiskunnan tarjoamiin mahdollisuuksiin. Jostakin on syntipukki löydyttävä ahdistusta helpottamaan. Edellinen tai seuraava sukupolvi on aina otollista riistaa. ?Leuhkivat vielä aikaansaannoksillaan vaikka ovat vieneet tikkarin lastensa suusta?. Voi voi.
Jokainen sukupolvi tekee parhaansa, mutta myös virheensä. Suuret sekä pienet ikäluokat ovat vuorollaan syytettyjen penkillä, jos syyllisiä etsitään. Vaan voihan virheistä oppia muita syyttelemättäkin. Ponnistelu omaksi ja yhteiseksi hyväksi tuottaa myönteistä tulosta.
?Siitä syystä, että monet ajattelevat toisin, kuuntelen sydämeni ääntä.? – Ajatus on arvostamani pohjoisen runoilijan, Niilo Rauhalan runosta.
On vähintään kolme tapaa suhtautua maailman asioihin ja elämän ilmiöihin: pohtia asioita ja muodostaa sitten omista lähtökohdistaan perustellen mielipiteensä; olla tunnevaltaisesti samaa mieltä ihailemansa henkilön, läheiseksi kokemansa viiteryhmän tai ylipäänsä viimeksi puhuneen kanssa; olla ottamatta kantaa mihinkään, vetäytyä sivulliseksi.
Vaikeinta lienee olla omaa mieltään tajutessaan, että useimmat ajattelevat eri tavalla ja ovat sitä paitsi omasta näkökulmastaan katsoen yhtä oikeassa. Tunne ja järki saattavat joutua riitaan keskenään näissä pohdinnoissa. Päätyä kuuntelemaan sydämensä ääntä ei tarkoita kuuroutta järjen äänelle tai hulahtamista vaihtuvien tunteiden aaltoihin.
Sydämen ääntä kuunnellessa saattaa joutua olemaan toista mieltä. Se ei ihmisyhteisössä silti oikeuta toimimaan vastoin yhteisesti sovittuja sääntöjä, joilla on perusteensa. Se ei myöskään oikeuta tuomitsemaan toisin ajattelevien enemmistöä tai vähemmistöä. On viisautta myös hyväksyä sydämensä geneettinen perimä sen ääntä kuunnellessaan.
Kaupungin puutarhuri kävi hyväksymässä taloyhtiön puunkaatosuunnitelman. Mutta mitä! Toivoinko sittenkin salaa, että hän olisi kieltänyt pihamme vanhan kotikoivun päätymisen kaatolistalle? Toiselle on annettava tunnustus siitä, että hän ei ole yhtään painostanut, on kaiketi tajunnut, miten henkilökohtainen suhde miulla on pihan puihin. Koivu on sielunpuuni!
Muitakin puita lähtee, uljas mänty meiltä, tuuheita kuusia muilta pikku pihoilta. Eräänä päivänä ne vain ovat poissa, eivätkä koskaan tule takaisin. Se on kuin kuolema! Perusteita kaatoon on tietysti, mutta onko se huomioon otettava peruste, että ihmisen tunnemaisemassa puu on ikuinen? Joskus sanoin tiukkaan: koivu ei lähde ennen minua. Miten luopumiseen kypsyminen liittyy elämäntilanteeseeni nyt?
Tänään vielä puu kasvaa, taivasta kohti kurottuvin oksin. Kuulen, kun tuuli kulkee lehvissä, runko vaikertaa myrskyn kourissa, sade huuhtoo puun hiuksia. Se on siinä, on ollut aina. Voin nojata siihen, kuulla mahlan kulkevan rungossa, tuntea puun sielun värinän poski rungon silkinhienoa pintaa vasten. Helteellä se on antanut varjonsa, talvella oksiensa graafisen kauniit kuviot. Rakas puu!
On joskus väistyttävä, luovutettava tilansa toisten kasvaa.
Tänään kuuluisi kommentoida jotenkin viiden vuoden takaista. Kutsun sitä katastrofiksi monien joukossa, joillekin se on terrori-isku, toisille päivä, joka / muutti maailman / aloitti uuden aikakauden. Tavallaan se oli uskonnollis-poliittisten tarkoitusperien triumfi ja oikeutus sekä itse tapahtumana että sen seurauksina (Afganistan, Irak).
Sekin näkökulma on jossain jo otettu uudelleen esille, että Maailman Kaupallisen Elämän Keskus (WTC) oli käsittämättömän kor(s)keine rakennuksineen eräänlainen baabelintorni, jonka pitikin luhistua. Ja se näkökulma, että maailmassa tapahtuu tuhovaikutuksiltaan suurempia katastrofeja kaiken aikaa, mutta kun ne eivät tapahdu taloudellisen vallan ytimessä, ne ohitetaan nopeasti ja kevyesti niin mediassa, politiikassa kuin uutiskuvien ääressä.
Montako kuoli Libanonissa? Darfurissa? New Orleansissa? Pakistanissa? Tsunamirannoilla? Jugoslavian hajotessa? Kun New Yorkissa tornista pudottautuva mies ikuistetaan väistämättömän kärsimyksen symbolina, olisiko muistettava niitä yksityisiä tragedioita, joita jatkuvasti tapahtuu naapuristossamme, junaradoilla, silloilla, tornitalojen parvekkeilla?
Muistan tänään kaikkea kärsimystä, tuhoa ja tuskaa maailmassa. Sitä riittää.
Tunnen lukuisia muitakin ihmisiä itseni lisäksi, joiden mielialoihin vaikuttavat ainakin jossain määrin käsillä olevat vuodenajat, valoisuus, säätilakin. Jos tunnelmat ailahtelevat sen lisäksi helposti laidasta laitaan sen mukaan millaisia ihmisiä sattuu päivän mittaan kohtaamaan, millä tuulella pomo on tai saman katon alla asuva kanssaihminen, jo vain ollaankin mielialojen kiikussa.
Jos ihmisen mielentila olisi ulkoisen säätilan jatke, kuluneen kesän olisi pitänyt olla kaikille mitä ihanin. No oliko se? Voi olla, että yleensä hyvinvoivat ihmiset voivat kuluneena kesänäkin hyvin. Jos aurinkoinen ja lämmin sää olisi mielialatae, tämmöisen kesän jälkeen masentuneita ei olisikaan. Kuitenkin on niitäkin, joille kesä on ollut yhtä piinaa ja kidutusta helteestä huolimatta ihan muista syistä.
Pohjoisten maiden asukkaille vuodenajat vaikuttavat jonkin verran yleiseen vireyteen ja mielialaan. Vaikutuksessa voi olla rajujakin yksilöllisiä eroja. On ihmisiä, jotka alkavat jo juhannuksen jälkeen surra päivien lyhenemistä ja viimeistään syksyn ensimmäisenä sadepäivänä tuntevat elämänsä synkäksi ja tylsäksi. Marraskuun pimeys tuntuukin jo ylivoimaiselta kestää.
Jokaisella on keinonsa torjua kaamoslamaa, sehän ei yllätä. Jotkut hankkiutuvat kirkasvalolampun ääreen, toiset luikahtavat heti tilaisuuden tullen etelään. Vitamiini- ja hivenainekauppa käy, suklaata kuluu, alkoholin kulutus kasvaa. Harrastekurssit täyttyvät syksyn alussa ? tyhjetäkseen pimeimpään aikaan. Bailausta ja happeningiä riittää viikonlopuiksi. Kuntosalit ja pururadat ovat kovassa käytössä.
Mielialaa laskevat vuodenajasta riippumatta menetykset ja kuoleman suru, epäonnistumiset itselle tärkeissä asioissa, ihmissuhdekonfliktit, taloudelliset huolet. Hyvin tavallista on miinukselle painuvan mielialan näyttäytyminen fyysisinä oireina. On särkyjä ja kolotuksia, vatsavaivoja, kuumeilua, huimauksen tunnetta ja sydämen tykytyksiä, joille ei löydy todennettavaa aiheuttajaa.
?Vika korvien välissä? ?ilmaisu pyrkii mitätöimään oman tai toisen mieliharmin. Selitetään se pois kääntämällä muka-huumoriksi. Oikeasti voisi puhumalla hakea pahanolon ja mielialan laskun syitä ja ymmärtämisen kautta rauhoittua. Ihmisen mieli ei ole tasailoinen. Jos ei voi sallia itselleen alakuloa, on pinnisteltävä ja esitettävä roolia, joka kuluttaa sisäistä energiaa turhaan ja tila pitkittyy.
On koettua viisautta ?ottaa sadepäivänä esille sadepäivän työt?. Turhahan ihmisen on sitä itkeä, että taivas itkee. Mukautumalla siihen miten kulloinkin on, voi antaa hengähdystauon itselleen ja hetken päästä mieliala kohenee. Jos taas on niitä, joiden energiat nousevat syksyllä ja talvea kohti, antaa palaa! Kunhan muistaa taas kuunnella itseään ja pitää tarpeelliset breikit.
Ja lääkäriä tarvitaan vasta, jos unihäiriöt kestävät viikkokausia ja ahdistuneisuus ylittää väsymyksen.
Luin ajatuksen, että muistoihin juurtuminen voi olla ahdistavaa ja raskasta, mutta toisaalta voima ja rikkaus. Muistelu tuo asiat uudelleen arvioitavaksi ja tarjoaa asioille vertailukohtia. – Näin kirjoitti mies, joka on oivaltanut uudelleen arvioinnin olevan muistelemisen pointti.
Omaa historiaansa ihminen saattaa yliarvioida, pitää kokemaansa kohtuuttomana tai erityisenä. Koluaa muistojensa lipastonlaatikoita ja pöyhii siisteihin pinoihin pakattuja kokemuksiaan tunteakseen hiukan edes ’menneen maailman tuoksua’. Naftaliinin haju vain pöllähtelee.
Elämänkertomukseni uinuu tietokoneen uumenissa. Muistoilla lasten lapsuusajalta saattaisi olla heille jotain arvoa, mutta tärkeintä on se ymmärrys minkä kirjoittaessani sain omasta elämästäni, asioiden ja tapahtumien logiikka, merkitys elämäni kokonaisuudessa.
Jos minun on elettävä hapertuvan muistin vaihe, kuten vanhempieni, ymmärrys siitä mitä oli auttaa ehkä hyväksymään miten on.
On helppoa itsepetosta kuvitella, että kateudesta puhuttaessa puhutaan asiasta, joka koskee muita. Kansantaudiksikin sanottu psyykkinen voima jyllää kaikkialla näkyvästi tai piilossa, itseltä erittäin. Omia motiivejaan pieniinkin sivuliikkeisiin kun vähän tonkaisee, sieltä se ikävästi pilkistää.
Kateus on rikkaruohon tapaan uusiutuva luonnonvara. Toisaalta harmiton, jos ei siitä piittaa, mutta jos ryhtyy sitä kitkemään vaikka oman mielensä takapihoilta, saa pian olla loputtoman työn touhussa. Toisinaan se teettää myös ilkeyksiä kateuden kohteelle ja voi aiheuttaa pahaakin vahinkoa.
Viime aikoina paikallislehtien tekstiviestipalstoilla villiintynyttä kanssaihmisten solvaamista, pilkkaamista ja uhkailua ihmettelen. Anonyyminä arvostellaan toisia ikävään sävyyn. Kun toinen vastaa vielä räävimmin, ollaankin jo sanasodassa. Media on mielestäni osasyyllinen. Miksi näille annetaan palstatilaa?
Kateuden aiheet ja kohteet paljastavat kadehtijan. Ulkoisiin asioihin, kuten taloudelliseen menestykseen, ulkonäköön tai omaisuuteen kohdistuu materialistin kateus. Toisen lahjakkuutta, taitoja tai ominaisuuksia kadehtiessa taas saattaa nousta mitätöinnin halu.
Kateusarsenaalia tutkiessa voisi kysyä itseltään: miksi kuvittelen onnen olevan aina toisaalla eikä tässä?
|
|
