Mietin kuolemansyntejä. Minuun on muotoutunut hiljakseen pitkin elämää mistä lie kotoisin käsitys synnistä, että siihen ei kuole. Että jumalauskon yksi käsittämätön ulottuvuus on katumisen ja anteeksisaamisen  mahdollisuus. Että Jumalan, sen jonka minä tunnen, perustavalaatuinen ominaisuus on rakkaus. Ja se merkitsee anteeksiantamisen valmiutta.
 
Entä, jos ei ole tietoinen synnistä? Tai ei välitä? Jos ei kadu, vaikka olisi tietoinen? Ulottuuko Jumalan rakkausolemus katumattomankin synnin yli ?
 
Synnin määritteli ihminen, joku aiempi tai jotkut aiemmat meistä. Jumalan olemuskin on ihmisen käsityskyvyn rajoissa. Teologia sanoo, että Jumala on suurempi, enemmän, myös jotain aivan muuta kuin mitä tajuamme. Se jättää kyllä aika paljon pelivaraa. Onko varma, ettei noista mittaamattomuuksista kimpoa yllättäen kuuma kivi syntisen päähän?
 
Jospa synti onkin vain ihmisen eettistä sielunseulontaa? Kun jokin synninmurunen löytyy, kannattaako sitä luokitella? Voiko synti olla jollain asteikolla, fataali tai kevytversio?
 
Kuolemansynniksi määriteltyjä on monta ja tarkkaan ottaen tuskin on monta ihmistä, johon ei kolahda koko nivaska. Mitäpä sen on sitten väliä, kuollaan kumminkin, voi ajatella. Ehkä pointti ei ole kuolemassa vaan elämässä. Synnillä on megaluokan seurauksia ihmisen omassa elämässä, sosiaalisissa suhteissa ja ympäristössä. Siksi kuolemansyntejä kannattaa miettiä, omiaan katua ja ponnistella parempaan elämään. 
 
*PS. Aihetta pohditaan uudessa kiinnostavassa kulttuuriblogissa nimeltä NONO.

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.