?Me tarvitsemme kaikki veljen tai sisaren, joka omasta syvyydestään käsin puhuu meidän syvyydellemme?. Ajatus tuli vastaan Wilfrid Stinissenin mietekirjasta, jota luen päivittäin.
Mietin miksi niin harvoin sellaisen ihmisen kohtaa arkielämässä.
 
Ihmisillä tuntuu ylimalkaan olevan kovin ohut ja pinnallinen vuorovaikutuksen tapa tuttujenkin kesken. Nyt en sinänsä väheksy suomalaista small talkia, keskustelunavauksia säästä ja mitäpä kuuluu ?liturgiaa. Niillä on paikkansa ja aikansa. Miksi vain niin usein jäädään siihen ilmeisimpään?
 
Syvä keskustelu näyttää usein tarkoittavan kuolemanvakavaa itsekeskeistä monologia, johon toinen ei saa sanaa väliin. Syvällisyytenä saatetaan pitää myös älyllistä kiemurointia, josta ei saa tavallinen kuolevainen mitään tolkkua. Ymmärrän Stinissenin tarkoittavan tässä muuta.
 
Veljeys ja sisaruus puhuu arvoasetelmien särkymisestä. Toinen ei tule toisen yläpuolelle vaan rinnalle. Keskustelu voi kulkea tapahtumatasolta oivallustasolle. Lähtökohtana oma syvyyskokemus elämästä voidaan jakaa ihmisyyttä aidoimmillaan.
 
Syvimmällä meissä on Jumalakin, kohdattavissa ja jaettavissa oleva hyvyys ja rakkaus.