Ylen ykkösessä kuultavissa olevassa ?viisasten kerhon? jorinaohjelmassa, Aristoteleen kantapäässä, aristeltiin taannoin joululaulujen sanoitusten kummallisuuksia. Siinä saivat kyytiä niin Sylvia-linnun pohjolankaipuu tulivuoren tuntumassa kuin varpuseksi muuntautunut kuoleman korjaama pikkuveli ?taivahaasta? eikä heinähärkien joukosta ryövärin rinnalle ristille paiskautunut Jeesuslapsikaan saavuttanut ymmärrystä.

 
Olinpa tok?oikein ihmeissäni, etteivät asiantuntijajorisijat edes maininneet taatusti hyvin tuntemiaan viime- ja toissavuosisataisia historiallisia taustoja ?sanoituskummajaisille?. Nokkelehdittiin nykyihmisen laajenneen, reaaliaikaisen maailmankuvan ymmärrysvaihtoehtojen parissa. Kaiketi joululaulujenkin tekstit ovat aikansa kuvia, kuten Juicen ?Sika? nykyään. Miksi niitä vanhoja tuttuja nykyihmisetkin  ?sikana? laulavat ja kuuntelevat, vaikkei sanoissa olisi mitään tämänaikaista tolkkua? Mihin ikiaikaiseen sielunsopukkaan nuo onnettomat onnahtelevine riimeineen kuitenkin meissä yltävät?

 
Myönnän, että on tullut parodioitua vanhoja joululauluja joskus pikkujoulumielellä. Silti niitä kuuntelee taas, kuten joka joulu, yhtä hartaasti. Kysymys on ehkä sävelmän ja sanojen yhteisesti synnyttämästä tunnelmasta kuuntelemisen tai laulamisen hetkellä. Miten syntyvä tunnelma kohtaa ja lävistää kunkin joulun realiteetit. Miten laulu koskettaa jotain minussa juuri nyt ohi järjen kontrollin tai olosuhteiden raamittaman arkisen kuvion. Onko minussa elävä ja vapaa se kohta, ?miss? ihmiset tuntevat tuntehin??

 
Maa on niin kaunis, vaikkei soisikaan hiljaa, hiljaa, joulunkellot eikä lunta tulvillaan ois raikas talvisää. Mistä tuntee joulun, sen sanoa voi sanoin muutamin: taas kaikki kauniit muistot mun tulee mielehen. Näin sydämeeni joulun teen ja mieleen hiljaiseen tuikkikaa, oi joulun tähtöset, oi jouluyö, juhlayö.

 

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.