Toinen meistä tuntee aika hyvin vahvuuteni ja heikkouteni, kotipersoonani särmineen, huumorini laadun ja pettämättömän naisen logiikkani, olemmehan olleet elämäntovereita nyt jo pitempään kuin kumpikaan itsekseen. Työelämässä persoonastani on ilmennyt eri ominaisuuksia kuin sosiaalisissa verkostoissa. Rakkaat nuorimiehemme tuntevat minut äitinä paremmin kuin tiedänkään, mutta lapsuuteni ja nuoruuteni toisessa ajassa on heille vain silloin tällöin kuultujen muistonsirpaleiden muotoinen. Ystävät tuntevat kukin hiukan eri puolia persoonastani sen mukaan, miten pitkäaikainen ystävyys on ollut, mistä se on lähtenyt ja mistä elää tänään.
Kuka minä olen, mistä kotoisin, minne matkalla? Mistä maastosta olen imenyt elämänvoimani? Mitkä vaiheet olen läpikäynyt, että minusta tuli juuri tämä ihminen? Miten tekemäni valinnat ja ratkaisut ovat ohjanneet elämäni kulkua? Ketkä ihmiset ovat elämäni vaikuttajayksilöitä? Nyt on aika kerätä muistot omalta matkalta. On aika kertoa se tarina, joka muistoista muodostuu, sitä ei sellaisena kukaan toinen voi kertoa. Haluan hahmottaa elämäni koko kuvan, oivaltaa miksi se on ollut näin ja haluan jakaa löytöni läheisilleni. Siksi ryhdyin kirjoittamaan elämäntarinaani.
Meissä kaikissa on tuntematonta maastoa, itsellekin salaisuudeksi jäävää. Saahan jäädäkin. Sielulleen ei voi tehdä väkivaltaa. Jääköön kertomatta, mikä ei tunnu oikealta kertoa. Minkä kirjoitan, sen kirjoitan niin todesti kuin voin.
Kirjoituksesi luonnehtii vaihetta, mitä myös itse elän. Aluksi mietin, mitä sensuroin, etten tee väkivaltaa totuudelle, mutta ihmeesti ”työ” on tekijäänsä neuvonut, ja armo pilkahtelee: on luonnollista olla niin monenkirjava, kun sitä ympäristökin erilaisine ihmisineen on 😉
Liekö ikäntymistä, että se sormi joka ennen syyttävästi osoitti (esim. äitiä kohtaan), on ruvennut ymmärtämään, silittämään (mutta ei silottelemaan).
Kommentin jätti Paju · tiistaina 20. maaliskuuta @ 10:21
Luultavasti muistimmekin meitä armahtaa, onhan tunnettua, että aktiivisesti voi unohtaa epämieluisia asioita. Ne mitä muistan, koetan kuitenkin kirjata sellaisenaan, että muodostuisi todentuntuinen kuva itsestä ja jokin mahdollinen malli seuraaville sukupolville erilaisista tilanteista selviämiseen. Niin, olen ajatellut samoin kanssasi, vanhempien kanssa selvitettävien asioiden aika on jo ohi, se prosessi on käytävä silloin, kun he ovat vielä voimissaan.
Kommentin jätti Ellinoora · tiistaina 20. maaliskuuta @ 20:39
Viisaasti teet, niin itseäsi kuin läheisiäsi ajatellen.
(Ja senkin mitä ei halua muistaa mutta muistaa, voi ilmaista niin monin tavoin, rakentavasti, ei repien.)
Antoisaa kirjoittamista!
Kommentin jätti Haavetar · tiistaina 20. maaliskuuta @ 22:22
Näitä ilmaisemisen tapoja olen voinut harjoitella ikäihmisten avoimen yliopiston elämäntarinaseminaarissa viime syksystä lähtien. Hieno mahdollisuus pääkaupunkiseudulla asuvalle! Palaute on tehokas tapa huomata ilmaisunsa vaikutus. Ohjaaja on myös rohkaissut kutakin käyttämään ’omaa ääntään’.
Kommentin jätti Ellinoora · keskiviikkona 21. maaliskuuta @ 15:52
Elämäntarina-ajatus on inspiroiva. On olemassa elämäntarinayhdistys koulutuksineen ja tapaamisineen. Sielläkin yritetään houkutella kirjoittajan omaa ääntä esiin. Luin yllättäen löytynyttä rippikoululaisen päiväkirjaa, siis omaani. En tunnistanut, vaikka teksti oli omaa. Taidammepa olla kuin sipuli, josta voi kuoria monta kerrosta. Tunnistan työminän, mutta usein häkellyttää sukulaisten määrittämä rooli, jota itse en tunnista. Uudessa asuinympäristössä Hämeessä tulijaa pidetään etäällä, tarkkaillaan. Mielenkiinnolla seuraan eläkkeellä olon ja iän lisääntymisen vaikutuksia persoonaan-minuun.
Keväisesti Pabloo
Kommentin jätti Pabloo · torstaina 22. maaliskuuta @ 22:53
Kyllä seminaarimme ohjaajakin on markkinoinut elämäntarinayhdistystä, jolla on lehti, minne voi kirjoittaa juttuja elämästään.
Sipulin kuorimista todella – ja mitä pitemmälle kuorii, sitä enemmän itkettää?
Tuo roolijuttu mahtaa olla se pulma, jota kaiketi olen yrittänyt ratkaista pysymällä poissa niistä ympyröistä, joissa työssä liikuin. Tekeeköhän aika tehtävänsä tässäkin, eli milloin voin mennä vapaasti minne vain ilman rooliodotuksia?
Kommentin jätti Ellinoora · perjantaina 23. maaliskuuta @ 13:33