Olen saanut kasvaa pienessä perheessä, jonka on muodostanut isä ja äiti ja kaksi lasta. Veljeni syntyi kolmisen vuotta aiemmin, joten hän on isoveljen ottein pitänyt tarvittaessa pikkusiskon puolia. Välimme ovat nykyäänkin mutkattomat ja siinä määrin läheiset kuin olosuhteet sallivat. Tapaamme pari kolme kertaa vuodessa, mutta koska veli huolehtii äidistämme, soitan heille joka viikko. Veljen perhe on minullekin rakas, kummipoika ja nuorempi veljensä sekä puolisot. Kummipojan kolmivuotiaalla esikoistyttärellä on tietysti aivan oma spesiaali paikkansa pienen sukumme sydämessä.

On sisaruksia, jotka ovat hyvin läheisiä ja pitävät tiivistä yhteyttä toisiinsa. Parhaimmillaan sisaruksista on iso tuki elämän eri vaiheissa. Kovin tiiviinä myöhään jatkuvat sisaruussuhteet saattavat toisaalta haitata aikuiseen itsenäisyyteen kasvua, jopa saada puolison kokemaan ulkopuolisuutta. Sisarusten kokemukset kasvamisesta samassa perheessä eivät näytä suinkaan aina olevan yhteneväisiä. Ikäerot vaikuttavat, syntymäjärjestys, jopa sukupuoli voi vaikuttaa. Koetaan eriarvoisuutta perheen hierarkiassa, mikä synnyttää kilpailua ja kateutta. Se voi hiertää sisarusten väleissä pitkin matkaa aiheuttaen jopa välirikkoja.

Hyvinkin toimineet sisaruussuhteet saattavat repeillä vanhempien kuollessa. Riita voi leimahtaa vaikka mistä, alkaen hautajaisten järjestelystä, perintöasioista puhumattakaan. Vaillejäämiset velkovat, niellyt pettymykset purskahtavat ilmoille, pahat sanat raapivat. Menetetään ainutlaatuinen yhteinen surun, kaipauksen ja kiitollisuuden kokemisen mahdollisuus.

Viisaitapa oltaisiin, kun puhuttaisiin välit selviksi sitä mukaa, kun jotain tulee eikä kerättäisi kolohampaaseen. Jos hoidettaisiin suhteita elämän mittaan, puhuttaisiin totta ja arvostettaisiin toinen toistaan. Ei pidettäisi yllä tyhjiä kulisseja eikä sukunäytelmiä. Ei ruokittaisi itsekkyydestä kumpuavia itsestäänselvyyksiä. Kyettäisiin jakamaan omien vanhusten hoitovastuuta ja yhteyden ylläpitämistä. Puhumattomuudesta ja sopimisten puutteesta katkeruutta kerääntyy.

Vanhenevat vanhemmat voisivat myös itse huolehtia ajoissa asioistaan: järjestää paperinsa, laatia hoitotestamenttinsa ja ilmaista mahdolliset toiveensa hautauksen varalle reilusti. Rakastaen, avoimesti ja tasapuolisen lämpimästi hoidetut suhteet lapsiin ja heidän perheisiinsä ovat paras perintö. Edellisen sukupolven arvostamista tavaroista saattaa olla lapsille aikanaan vain riesaa eikä raha tuo kuin ohikiitävän onnentunteen.