En ole erityisen sukurakas ihminen omasta mielestäni. Sukua kyllä riittää: pelkästään isän suvun puoleisia serkkuja on pitkälti toistakymmentä ja äidin vieläkin enemmän. Isän, setien, enojen ja tätien hautajaisissa olen joitakin serkuksia tavannut sitten lapsuuspäivien, mutta osa on hajonnut niin ympäri maata, jopa maailmaa, ettei ole tavattu kuin kerran tai ollenkaan.

Joskus olen miettinyt, miksi isän suku on niin paljon läheisempi. Looginen selitys lienee eteläkarjalaisessa suurperheessä eletyt varhaislapsuuden vuodet. Äiti tuli miniäksi isän kotitaloon, yhteyden pito hänen sukulaisiinsa sodan jälkeisissä matkustusolosuhteissa on ollut ymmärrettävästi niukempaa. Monet isän puolen serkuista ovat olleet leikkitovereitani ja alkukotimme yhdistää meitä.

Veljeni ja edesmennyt isämme ovat olleet perustamassa sukuseuraa, johon jonkinlaisesta velvollisuudentunnosta olen liittynyt myöhemmin. En ole vieläkään ihmeemmin kiinnostunut sukuseurustelusta, mutta tulin lähteneeksi porukan mukaan Viipurin matkalle veljen innostamana. Mukavahan joukon jatkona oli kelluskella Toisen kanssa ilman velvollisuuksia.

Yhdistääkö sukuseura toisilleen tuntemattomia, kantasuvun eri haaroihin lukeutuvia ihmisiä? Olin kyllä lievästi sanottuna skeptinen. Mutta kas kummaa, se karjalaisuus, sehän se oli niin suussa sulavan tuttua, vaikka ei mitään toisten henkilöhistorioista tiennyt. Ja ne ’sukuun naidutkin’ olivat ihan samaa lupsakkaa laatua! Mie ja sie -kansaa oltiin koolla ollessa, missä kotimaan kolkilla muuten asutaankin.

On minulla kokemus siitäkin, mitä on olla ’sukuun naidun’ ominaisuudessa   sukuseuran retkellä. Hyvinkin parikymmentä vuotta sitten Toinen oli sukututkimusinnostuksensa huipulla ja sai suostuteltua oman sukuseuransa kesätapaamiseen Kolin jylhiin maisemiin. Hauskaa ja tutunoloista oli sielläkin, ei tarvinnut tekeytyä.

Kaikki karjalaisetkaan eivät ole iloisia ja seurallisia. Kullakin yksilöllä on ikioma synnynnäinen temperamenttinsa. Silti jotain yhteistä olemisessa pilkahtelee, kun saman sielunmaiseman kasvatteja on runsaasti koolla. Tuttuuskokemusko lienee sukuseuratoiminnan käyttövoima?

  • Eivät kaikki tosiaan ole samanlaisia, mutta itse olen töissä törmännyt
    parikin kertaa lähes tuntemattomilta (espoossa asuvilta) karjalaisilta ”anteeksi mutta oletko sinä Karjalasta?” 🙂 vaikka itse asiassa minä en ole,mutta isäni on Pohjois-Karjalasta…olen kuitenkin tästä päätellyt jotain; jonkinlaisia piirteitähän on sitten oltava tai ainakin vahva intuitito…?!

    Kommentin jätti SusannaR · torstaina 14. kesäkuuta @ 09:11

  • En väheksy intuitiota, päin vastoin. Toisaalta saattaa olla niinkin, että muukin tuttuuspiirre kuin syntymäpohjainen saa ihmisen lähestymään toista kuvaamallasi tavalla. Ainakin me karjalaiset näytämme olevan aika nopeita ja rohkeita kanssakäymisessämme missä tahansa joukossa. Olisiko se jotain meille aitoa luonnonlapseutta, joka voi häkellyttääkin toisenlaisessa ympäristössä kasvanutta.
    Tuota täytyy vielä pohtia!

    Kommentin jätti Ellinoora · torstaina 14. kesäkuuta @ 12:14

  • Niinpä. Minusta kyllä tuntuu että jotain sellaista vilkkautta on; tuntuu että kun alkaa puhumaan esim. jossain espoolaisvirastossa tai bussissa tai muussa, ihmiset kummastelevat ja katsovat kuin hullua. 😀 Vaikka kuitenkin, olen itse asunut elämän kahta ensimmäistä Helsingin-vuottani aina Espoossa…Jonkinlainen viileys ja jähmeys täällä vallitsee, johon minun on vaikea sopeutua, vaikka espoolainen olenkin.

    Kommentin jätti SusannaR · torstaina 14. kesäkuuta @ 15:14

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.