Lasten mahdollisuus saada ehtoollista yhdessä vanhempansa kanssa on ollut kirkkojärjestyksessä vuodesta 1979. Teologiset perusteet haettiin aikoinaan ja siltä pohjalta päätös tehtiin. Aika tosin oli toinen. Tällä kertaa asian otti keskusteluun Kotimaa-lehdessä A-klinikkasäätiön päihdelääkäri. Hänellä on ammatillinen näkökulma kielteiseen kantaansa: viiniä ei pidä antaa lapsille. Kannanotto hätkähdyttää, vaikka ehtoollisviinin alkoholipitoisuudesta on keskusteltu iät ja ajat.

Lapsemme olivat neljä- ja kaksivuotiaat ehtoollismahdollisuuden tullessa voimaan. En vienyt heitä ehtoollispöytään ennen rippikoulua. Konfirmaatiossa he ovat saaneet ensimmäisen ehtoollisensa. Pienelle lapselle sopii hyvin siunaus alttarilla, kun vanhemmat osallistuvat ehtoolliseen. Ehtoollisen merkitys uskon vahvistajana on mielestäni hyvä jollain tasolla ymmärtää, että osallistuminen olisi perusteltu. Rippikouluopetus antaa pohjan ymmärtämiseen. Kirkkomme opin mukaan kristitty ei tarvitse ehtoollista pelastukseen, usko riittää. Lapsen uskokin.

*

Radio pyöritteli jumalauskon teemaa koko heinäkuun. Kommenteista päätellen kirkolliset tahot ovat olleet erityisen tyytyväisiä aiheen valintaan. Ne ohjelmat, jotka olen sattunut kuulemaan, ovat kyllä antaneet uutta ajateltavaa, eivätkä ole olleet mitään hartausmössöä. Silti mietin niitä, joille radio on tärkeä ja aina auki, alkoivatko jo kyllästyä aiheeseen. Onkohan koko kuukauden mittainen teema ihan hyvä ajatus, siihen alkaa tulla tuputuksen makua. Toisaalta ehtiipä ainakin käsitellä aihetta monipuolisesti.

*

Kirkkojen auki olo on jokakesäinen ikuisuusaihe. Suomessa asia kääntyy usein jostain syystä työvoimakysymykseksi. Vaikka opiskelijoilla olisi pulaa kesätyöpaikoista, ei seurakunnilla tunnu riittävän varaa palkata heitä kirkkoon oppaaksi. Tiekirkot ovat hyvä idea ja palvelevat osaa kesäisistä lomamatkaajista. Palvelujen taso on tosin aika kirjava. Joissakin löytyy kahvia ja pullaa, esitteitä, opastusta, wc, jopa kirkkoon sopivaa taidetta, joissakin pelkkä avoin ovi. Useimmissa katolisissa maissa kirkot ovat auki kaiken päivää, mistä ihmeestä aina löytyy joku, joka avaa ja sulkee ovet ja vahtii kynttilöitä, jopa maksutta.

Kannatan messujen ja kirkkotilaisuuksien järjestämistä myös vaihtoehtoisiin aikoihin. Kaupunkiseurakuntiin ovat yömessut tulleet jäädäkseen, ainakin suurina kirkollisina juhlapyhinä niitä on. Monin paikoin järjestetään syys- ja kevättoimintakaudella myös lyhyitä rukoushetkiä arkipäivinä tai -iltoina. Urbaanissa yhteiskunnassa työ- ja vapaa-aika on hajautunut; työajat vaihtelevat, sunnuntaityöläisiä on paljon. Moni ei voi itse vaikuttaa siihen, milloin on vapaalla.

Jos kirkko tarjoaa seurakuntayhteyttä vain sunnuntaiaamuisin messussa, se on pian kuoleva kirkko.

Kun kaupunkiseurakunnissa pappien työaikaongelmiin on tullut parannuksia, siitä on seurannut, että väkeä on pitänyt palkata lisää ja alkuviikosta työssä on silti vain päivystävä pappi. Työntekijäin ja seurakuntalaisten tarpeet eivät aina kohtaa. Vapaaehtoisia kyllä rohkaistaan osallistumaan eri tehtäviin, paikoin se onnistuukin. Jumalalla on monenlaisissa elämäntilanteissa oleville ihmisille annettavaa seurakunnassa: musiikin, esirukouksen, pyhyyden kokemisen kautta. On tilaa olla hiljaa, pohtia elämän ja uskon kysymyksiä toisen kanssa, huojentaa kuormaansa kuuntelijalle, laulaa yhdessä…

*

Minulla ei ole mitään homoja tai lesboja vastaan. Sen kuitenkin ymmärrän miksi on niin kuin nyt on, että samoin kristillisin perustein millä kirkolliseen avioliittoon vihitään, ei voida vihkiä homo- tai lesbopareja. Sen sijaan parisuhteiden siunaaminen määrittyy yksilöllisemmin perustein. Rekisteröidyt parisuhteet pitäisi mielestäni kirkossa siunata kuten maistraatissa vihitytkin eli jos vähintään toinen kuuluu kirkkoon ja molemmat siunausta tahtovat. Miksi asia on jätetty papiston satunnaisten tulkintojen varaan?

*

Luterilaisen kirkon työntekijäjoukko naisistuu. Tasa-arvon kannalta naisenemmistö ei ole sen parempi kuin miesenemmistökään. Työntekijöiden vino sukupuolijakauma saattaa vinouttaa ajan mittaan myös seurakunnan toimintaa. Diakoniatyössä esimerkiksi on perinteisesti ollut vahva naisenemmistö. Onko siitä jokin erityissiunaus työlle tullut? Alalla olisi hyvä olla enemmän miehiä, kun asiakaskunnassakin heitä on. Monesti uskon asiat mielletään naisten asioiksi, mies loistaa poissaolollaan niin veronmaksajana, sanankuulijana kuin papillisten toimitusten hoitajanakin.

Ratkaisun avain tuskin lienee työntekijäjoukon sukupuolikiintiöissä tai tehtävien eriyttämisessä sukupuolen mukaan. Työtehtävien oikeudenmukaisessa jakaantumisessa ja työsuhde-ehtojen sekä palkkauksen kohentamisessa olisi seurakunnissa työtä ja vielä tällä hetkellä varaakin. Luterilainen kirkko seurakuntineen ja hallintorakenteineen on niin iso laitos, että sellainen mutkattomuus ja kodinomaisuus kuin vapaakirkoissa ja -seurakunnissa, ei toimi eikä tällä byrokratiamäärällä onnistukaan.