Katson elokuvia eniten televisiosta, tallenteina tai dvd:ltä, koska kotonaan voi vapaimmin eläytyä tarinaan, voi myös säädellä tunnekuormaa tauotuksilla tai jos ennakkoarvio onkin pettänyt, vaihtaa kanavaa. Elokuvateatteriin lähden, kun on kyse filmistä, jossa luonnonmaisemat tai musiikki ovat merkittävä osa tarinaa tai tapahtumahorisontti erityisen laaja, kuten esimerkiksi Sormuksen herra-trilogiassa.

Joskus olen harmissani nähtyäni elokuvan, jonka pinnanalaiset tasot aukenevat antoisina – eikä satu olemaan kenen kanssa siitä puhuisi. Elokuva on mielestäni sellainen taidemuoto, josta ei oikeastaan pitäisi nauttia yksin vaan sellaisten kanssa, jotka ovat kiinnostuneita ja avoimia tarinan tulkintamahdollisuuksille. Oivallusten jakaminen kruunaa elämyksen.

Viimeksi tällaisen harmituksen koin eilisiltaisen Kalifornian jälkeen. Mietin itsekseni hyvän ja pahan taistelua maailmassa ja ihmisessä. Miten sattumanvaraiselta kaikki saattaa näyttää ja ehkä onkin ja kuitenkin juuri siksi tapahtuminen on merkittävää yksilön kannalta. Hyvällä ja pahalla näyttää olevan erilaiset kasvot, ne eriytetään helposti (hyvis-pahis-ajattelu), mutta varsinainen taistelu käydäänkin pohjimmiltaan jokaisen yksilön sisäisessä maailmassa.

Elokuvan mahdollisuudet kuvata ihmisen elämää ovat lähes rajattomat. Lajityyppi määritellään usein myyntinäkökulmasta, sisältö voi elää moneen suuntaan fakkia laajemmallekin. Komediat eivät naurata kaikkia, tragedia voi kääntyä koomiseksi, jännitysfilmi osoittautua banaaliksi. Kuten taiteessa yleisemminkin, kauneus on katsojan korvien välissä. Murhaajankin silmissä viaton voi nähdä enkelin katseen.

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.