Tiistaiaamun uutispommi, Ilkka Kanervan ero ulkoministerin tehtävästä, on ollut täydellinen herkkupala medialle. Tekstiviestijupakan kuumentama viikko on inspiroinut myös jälkiviisastelun kansalaisten kahvihuoneissa. Mitäs minäkin sanoin ja milloin jo arvasinkin: näinhän siinä käy.

Pitkin ministerin piinaviikkoa olen miettinyt median valtaa nykyisessä yhteiskunnassa. Tilaisuuden tullen tartutaan mihin tahansa mistä saadaan häly nostettua, kaikki tietysti sananvapauden nimissä. Julkisuuden sapelihampaisiin murskautuu yhden jos toisenkin poliitikon unelma merkityksellisestä urasta.

Ihmetellään miksi poliittiset puolueet eivät löydä vastuullisiin tehtäviin kyvykästä väkeä. Poliitikot eivät enää ole vapaata riistaa vain Hymyn ja Seiskan sensaatiopaljastuksiin tai iltalehdistön lööppinälkään. Veikko Vennamon lanseeraama rötösherrajahti jatkuu nyt jo valtamediassa.

Ei ole tarpeen puolustaa Kanervan, Vanhasen, Lindénin, Jäätteenmäen tai kenenkään muunkaan ministerin töpeksimistä yksityisen ja yleisen edun rajamaastossa. Mutta vallan polut ovat median miinoittamat; vaatii todellista taitoa ja itsekuria pysytellä kaidalla keskitiellä. Aina löytyy joku tyhjäpää, joka herrojen eevaksi tai eevojen herraksi heittäytyy maineen himossa tai rahan.

Ennen oli katekismuksen kymmenen käskyä ja vanha kansanviisaus, nykyään median armoton moraalioppi: ”ei ole mitään salattua, mikä ei tule paljastetuksi” ja ”mikä yön pimeydessä kuiskitaan se päivänvalossa huudetaan katoilta”.