Hautajaisista palatessa taannoin tulin pohtineeksi luterilaista uskonmallia, jota on usein ja syystäkin moitittu ilottomaksi ja nautintokielteiseksi. Kirkollisiin tilanteisiin tuntuu kuuluvan nuiva juhlallisuus ja totinen vakavuus. Mistä se kumpuaa? Uskon perustahan on evankeliumi, ilosanoma? Ja Jeesus, eikös hän ollut varsinainen anarkisti?

Vainajan saattojuhla voi olla myös kotoisa ja elämänmakuinen, kuten tapa on Lapsuusmaallani. Suku ja naapurit tulevat koolle. Kappelissa lähiomaiset itkevät avoimesti surua, lapset ääntelevät, saattoväki kahistelee penkeissään. Miehenkin käsissä kukkavihko tärähtää ja ääni, kun arkun kupeessa pitää lukea värssy. Haudalla hytistään, siinä on pysähtymisen paikka.

Muistotilaisuudessa saattoväki nauttii runsaan ruokapöydän herkkuja kursailematta ja kahvia kuppitolkulla täytekakun kera. Pöydissä kerrotaan vuolaasti kuulumisia ja muuta päällimmäistä. Kohta kaikaa virsi taas, suvun selkoäänisin lukee kymmenet adressit ja vainajaa muistellaan kyynelsilmin ja hymyillen. Halataan erotessa. Suru saa aaltoilla valtoimenaan.

Ei toisen suruun oikein voi osaa ottaakaan muuten kuin myötäeläen ja myötäillen. Eikä surua tarvitse kangistaa tekojuhlavuudella, vaikka kuolema onkin totinen paikka.

  • Olisin lukenut mielelläni lisääkin pohdintaasi luterilaisesta uskonnollisuudesta. Antiikin aikana kristillinen hautaus poikkesi yleensä muiden vastaavasta tilaisuudesta siten, että kristityt eivät järjestäneet suuria valittajaisia, he saattoivat vainajansa hautaan ylistysvirsiä laulaen. Usko kuoleman voittajaan oli todellista. Rajan toisella puolella ei ollut tyhjyys vaan riemuitseva, perille päässyt seurakunta.

    Jälkikristillisessä maailmassamme vanha uskonto ei herätä enää uutuudenviehätystä. Sanoma kuoleman voittajasta ei sävähytä koska ’kaikkihan pääsevät taivaaseen’. Ehkä tässä näkyy myös näiden kahden ero. Kristinusko tarjoaa pelastusta tuhon voimien edessä. Jälkikristillinen maailma sanoo, että tuhovoimia ei ole, pelastusta ei tarvita. Voi olla että tästäkin näkökulmasta käsin luterilaisuus ja kristinusko yleensäkin tuntuu ilottomalta, jos se muistuttaa pelastuksen tarpeellisuudesta. Tiedä häntä. Mutta hyvää pohdinnan jatkoa. Toivottavasti se uskon iloisempikin puoli näyttää naamansa.

    Ja mitä nautintoihin tulee, Jumala tunnetusti on luonut kaiken kiitoksella nautittavaksi (1 Tim 4:4)

    Kommentin jätti Puujalka · lauantaina 3. toukokuuta @ 09:46

  • Olen ollut useimmin urbaaneissa hautajaisissa, entisen työni puitteissa, tämä sukulaistädin hautajaiskokemus maalla vertautuu niihin. Uskovaisen ihmisen saatto voi olla valoisa tilanne, mutta tunnelma voi olla ristiriitainenkin, jos osa saattoväestä kiittää Jumalaa vainajan pääsystä taivaan kotiin, ja osa taas ei koe voivansa yhtyä tähän iloon vaan tuntee vainajan poismenon menetyksenä ja lähiomainen voi jopa kokea suruaan vähäteltävän. Nämä ovat niin herkkiä tilanteita. Monenlaista olen nähnyt.
    *Kaikkihan pääsevät taivaaseen* – tässä olisikin kiintoisa pohdinnan aihe. Olen Kylliäisenikin lukenut, mutta mitään ei hänen pohdinnoistaan jäänyt mieleen eikä mieltä vaivaamaan. Rajantakaiset asiat lienevät uskon varassa.
    Kiitos kommentistasi.

    Kommentin jätti Ellinoora · lauantaina 3. toukokuuta @ 18:04

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.