Tiistain Hesarissa Vieraskynän otsikko pani ajatukset liikkeelle: ”Kirkko aiheuttaa itsekin jäsenkatoa”. Professori emerita Päivikki Antola arvioi artikkelissaan, ettei kirkko ole onnistunut sitouttamaan nuoria opettamiinsa arvoihin. Antola kritisoi opetuksen tasoa ja opettajien persoonaa jumalanpalvelusten saarnoista tekemänsä tutkimuksen pohjalta. ”Kuulijan ja puhujan välille syntyy viestintäkuilu, jos saarnaaja aloittaa puhumalla uskonvanhurskaudesta, uudestisyntymisestä tai sovitustyöstä. Hänen ammattikielensä karkottaa kuulijan, joka on tullut kirkkoon laulamaan tuttuja virsiä”.

Netissä muutenkin samoilevat nuoret löytävät helposti sivuston, jossa muutamalla pikku klikkauksella voi erota kirkosta. Ne ovat niitä samoja nuoria, jotka taannoin kävivät riparin ja saivat kosolti uskomisen eväitä, tietoa ja unohtumattomia elämyksiä. Riparikokemus jääkin monelle viimeiseksi kosketukseksi seurakuntaan. Tottahan on, ettei mikään kirkko onnistu pitämään yhteyttä yllä nuoriin, joille ei synny omaa motivaatiota uskonelämään.

Uusin ilmiö on kirkon työntekijöiden esineellistäminen: haetaan komeaa tai viehättävää nuorta pappia omien häiden seremoniamestariksi sillä toivomuksella vielä, ettei puhuttaisi Jumalasta liikaa. Kanttorit ovat jo pitkään tunteneet luissaan asiakaslähtöisyyden: vihkiäisiin ja siunaustilaisuuksiin ehdotetaan mitä merkillisimpiä musiikkikappaleita, joilla ei ole mitään tekemistä kristillisen uskon ja pyhän toimituksen kanssa.

Saarnoista olen tehnyt saman havainnon kuin Antola: osalla puhujista on ongelmia saada viestiään perille tai ylimalkaan löytää tekstistä mitään järjellistä sanottavaa. Puhujan persoonakin saattaa tuntua vieraannuttavalta. Kirkollisen perinteen tuntumassa kasvaneen ja Jumalaan uskovan lienee helpompi ymmärtää avuttomankin puhujan viestiä. Messuun voi suhtautua myös kokonaisuutena. En mene kirkkoon vain saarnaa kuulemaan tai virsiä veisaamaan, vaan osallistuakseni yhteisölliseen uskonkokemukseen.

Kirkoilla on merkitystä pyhyysvaikutelmia antavana tilana. Messulla virsineen, rukouksineen, saarnoineen ja ehtoollisineen on yksilöllistä sekä yhteisöllistä uskoa tukevaa merkitystä. Henki voi koskettaa avoimin mielin osallistuvan kuulijan ymmärrystä ja tunteita.

  • Yhteinen on ajatuksemme messun tärkeydestä kristitylle hyvinä ja huonoina päivinä. Menisin vielä pidemmälle ja korvaisin saarnan päivän teksteillä ja rukouksilla. Toimitusta hoitava pappi huolehtisi HPE, lukisi teksit ja rukoukset yhdessä maallikoiden kanssa. Yhdessä!!

    Kommentin jätti Pabloo · perjantaina 6. helmikuuta @ 13:11

  • Minä tunnen papin, joka ei osaa muusta puhua kuin vain Israelista ja sen kansasta, oli sitten häät tai hautajaiset. Joskus tuntuu,e ttä itse toimitus t. hääpari t. vainajan siunaaminen on sivuseikka. Ei se varmaan niin ole, mutta siltä meistä penkissä istuvista tuntuu ja se on harmi se. Jää sellainen rauhaton olotila.

    Kommentin jätti vilukissi · perjantaina 6. helmikuuta @ 16:42

  • Seurakunnassamme on vuosia ollut kirkossa keskiviikkoisin klo 12 tällainen tilanne nimellä ’Keskipäivän hetki’. Siinä luetaan vain raamatun teksti, on musiikkia ja hiljaisuutta ja rukous. Tilanne kestää 20 min. Se on varsin suosittu.

    Vilkukissi, tunnen minäkin tuontapaisia pappeja, enimmäkseen vanhempaa ikäpolvea. Nykyään kannattaisi ’valitusta kansasta’ muutenkin puhua melko varovasti, kun on tullut uutisten kautta tutuksi alituinen vihanpito ja tappaminen palestiinalaisiin päin. Minä luulen, että raamatuntulkintojen juuttuminen Israeliin on monelle puhujalle se matala aita, josta mennään, kun ei viitsitä vaivaa nähdä.

    Kommentin jätti Ellinoora · lauantaina 7. helmikuuta @ 17:10

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.