Suvussani on monenikäisiä, nelikuisesta ja kahdeksankuisesta aina äitiini, joka täyttää pian 95. On vauvojen viatonta suloa, on taapero- ja leikki-ikäisen kehittyvän temperamentin räiskettä. On kolmikymppisten sukupolven modernia elämää ja unelmia. Vain murrosikäisten sukupolvi puuttuu. Tässä joukossa olemme mekin kaksi, työvuosiemme uurastuksesta toipuneina ja uuden elämänjärjestyksen kanssa sinuiksi pyrkimässä.

Monenlaisten jaksojen läpi kuljettuani, monia kohtaloita läheltä myötäelettyäni osaan arvostaa tämän elämänvaiheen seesteisyyttä, onnea. Eihän elämältä aina saa mitä tilaa, ei hyvässä eikä onneksi pahassakaan. Monin tavoin on paremmin kuin olen osannut odottaa, vaikka jotkut asiat ovat menneetkin toisin kuin toivoin. Otan Jumalan lahjana ja siunauksena, että nyt on näin hyvin.

Hyvien asioiden kertomista joskus empii. Vastassa saattaa olla hämmentynyt hiljaisuus tai reaktioihin pujahtaa vihertävää sivumakua. Toisinaan saattaa syntyä yllättävä kilpailu, kumman hyvä onkaan parempi. Iloni lapsenlapsesta tuskin kohtaa lähimmäistä, jolla on menetyksiä ja rauenneita toiveita. Työssään sinnittelevän ei liene helppo yhtyä eläkeläisen vapaudeniloon. Tunteen ilmaisua voi sentään hienosäätää, mutta miten köyhäksi kävisikään vuorovaikutus, jos täytyisi ilosta vaieta ja surut pitää sisällään.

Myötäilo ja empatia ovat opettelun arvoisia, jos niitä ei ole syntymälahjana saanut.