Juu, kiitos vaan kysymästä, Pissismummo jäi kuin jäikin henkiin inhasta kevätlunssasta, jonka kynsiin joutui vastaanharaten, mutta kaikitenkin. Mummon maatessa raporankana moni muu ehti ahkeroida projekteissaan. Ystävätär esimerkiksi oli päässyt pisteeseen hyvinkin kymmenisen vuotta vaiheessa olleessa eepoksessaan. Olipa vielä saanut luvan tingata akateemiseen tyyliin aiheesta vastaanväittäjän kanssa julkisesti.
Pissismummo oli saanut kutsun väittelyn todistajaksi hyvissä ajoin, säätänyt oikein kännykän muistuttamaan asiasta. Kyseisenä aamuna heräiltiin talossa rauhalliseen tahtiin kahville, käväistiin suihkussa ja Mummo pani kaalikeiton tekeille. Poikakaveri uppoutui lehteensä. Vaan tulipa Mummolle mieleen tarkistaa kutsusta paikka missä piti oleman iltapäivällä. Joo, selvisi se ja muuten sekin, että tilaisuus onkin aamupäivällä. Vilkaisu kelloon paljasti hyytävän kirkkaasti, että aikaa oli puolitoista tuntia neljän sijasta. Ja Mummo aamutakissa.
Älkääs kuulkaa mitään. Pissismummo on ennenkin selviytynyt pukemisesta, föönauksesta ja muusta restauroinnista varttitunnissa. (Siis äärimmäisessä hädässä.) Poikakaveri ponkaisi ajamaan partaa ja Mummo pisti hösseliksi. Oli ajateltu mennä rauhassa junalla pääkaupunkiin, mutta nyt oli kyllä pakko ottaa auto. Kukatkin haettava vielä. Viime tipassa muisti Mummo kääntää virran pois keittolevyltä.
Kukkakaupan kynnysmatolla kyyhötti pieni lintu, ovilasiin lentänyt ja siihen pökertynyt. Pissismummo loikki yli ja mietti mennessään olikohan tuo varoitus. Hässäkkälähtö kun ei liikenteessä hyvää tiedä. Poikakaveri ajeli likipitäen rajoitusten mukaan. Laskeskeltiin siinä, että jos parkkipaikka löytyy, ehditään ajoissa, kun on se akateeminen varttikin.
Vaan mistä nousikin siihen kotoinen tinka, yksi näitä Pissismummon ja Poikakaverin iänikuisia eipäs-juupas-kiistoja. Edellä ajava seisahtui valoihin, Poikakaveri selitti Mummoon päin, että eipäs. – Varo! kiljahti Mummo. Sentin päähän edellä seisovan takapuskurista sai äkkijarru kaaran pysähtymään. – Huhhuh, olipa tipalla. Tästä oltiin harvinaisen samaa mieltä.
Akateeminen tinka vasta onkin mielenkiintoista seurattavaa. Juupas on tutkinut asian perin pohjin ja saanut kasaan satamäärin sivuja aiheestaan. Hän kuvailee tutkimustensa tuloksia antaumuksella. Mutta annas olla, kun Eipäs pääsee ääneen. Hän höyhentää huolellisen rakennelman sivu sivulta, tinkaa vastausta lukiessa heränneisiin kysymyksiin, tarkistaa, vertailee ja puntaroi. Juupas huokailee ja selittää, Eipäs epäilee ja pöyhii. Näiden kahden välissä nuokkuu ikävystyneenä akateeminen erotuomari Kylläpäs. Kaikki kolme ja läsnä olevat todistajat näet tietävät, että näytöksessä on onnellinen loppu tinkaamisesta huolimatta. Näin nytkin.
Pissismummon ja Poikakaverin kotimatka sujui väitöskahvien jälkeen suorastaan auvoisen yksimielisyyden hengessä.
Tapahtui Isossa Kauppakeskuksessa, että Pissismummo hätkähti hereille matalaenergisestä fiiliksestään – mikä muuten on ihan hyvä energiataso kaupoissa kiertelyyn, se kun ei verota eläkepussia kovin rankalla kädellä. Poikakaveri talutti nimittäin Mummon ensi töikseen määrätietoisesti vempeleosastolle. (Ei taas! Tämä on jo kolmas kerta hänen lomansa alettua.)
Mummo sai niskaansa melkoisen rykäyksen kahden asiastaan innostuneen miesihmisen tietämystä vempeleen erinomaisista ominaisuuksista. Erittäinkin on kätevä käytössä ja toimii kuin unelma. Eikä maksa paljon. Siis nyt. On nimittäin erikoistarjouksessa. Poikakaveri heilautti jo valmiiksi korttia, mikä on sen merkki yleensä ollut, että asia on päätetty. – Tämä tulee siis hänelle, tarkensi Poikakaveri myyjälle.
– Otetaanpas aikalisä, ehdotti Mummo. (Se on näet osoittautunut hyväksi keinoksi hillitä vempeleinnostusta.) – No, palaamme pian asiaan, sanoi Poikakaveri myyjälle kovinkin varmana. Käytiin välillä etsimässä ne pari juttua, joiden takia itse asiassa Mummo luuli liikkeellä oltavan. Poikakaveri vahti kelloa. – On jo tunti tässä kulunut, nyt mennään takaisin. Pissismummo taapersi Poikakaverin perässä ja kaupat tehtiin, minkäs sille.
Kotiosoitteessa purettiin vempele pakkauksestaan. Oli ohjekirjaa, johtoa, muistikorttia, laturia ja Ominaisuuksia Parantavia Osia. Olipa cd-levyllinen ohjeistusta, jota katsellessa ja kuunnellessa Pissismummolle valkeni mihin hän on joutunut. Vempeleen käyttö ei ihan niin helppoa taida ollakaan miltä kaupassa kuulosti. Tai siis on, vempeleisiin erikoistuneelle, mutta entäs mummoihmiselle.
Tässä nyt on kuulkaa mennyt monta iltaa ja aamua ja Pissismummo on lähestynyt varovasti vempelettään. Ohjekirjan ensimmäinen sivu on jo luettu. (Jäljellä on enää 142, tiheäpränttistä.) Akku on ladattu ja Mummo on pyöritellyt vempelettä käsissään, tuijotellut lasit nenällä merkkejä, painellut nipstaakeja ja kierrellyt kaikkea, missä on jenka. Eiköhän se siitä. Vähitellen. Kuviksi muutu.
Olin lukenut myöhään ja herännyt varhain. Vähän sumuisena tuntui aamu lähtevän käyntiin, edellispäivänä nähty elokuva ja sitä seuranneet keskustelut olivat pyörineet unissa ja vielä herättyäkin. Ripeästi vain suihkuun ja vaatteisiin. Kahvin ja paahtoleivän tuoksu kutsui. Toinen oli jo hakenut lehdet, silmäilin otsikot vikkelään ja vilkutin kohta kotimiehelle.
Invataksi poimi minut kotikatuni varrelta ja kiiruhdimme hakemaan yhdessä torstaimummolan väkeä kodeistaan. Sipi-mummo odotteli Punaisen Mökin kujalla kaupungin toisella laidalla. Auttelin hänet autoon ja turvavöihin. Pujottelimme kujasten läpi isommalle tielle ja edelleen Umpikujankadulle. Amalia-mummo olisi tullut hissillä alas pyörätuolissaan kerrostalokotinsa ala-aulaan valmiiksi.
Samassa kun astuin autosta pihaan helähti tumman korkean kuusen latvassa soimaan mustarastaan komea huilu! Aamun sumuinen tahmeus katosi kuin taikasauvalla sipaisten. Maisema tuntui huikaistuvan äänen voimasta, puut tuntuivat pidättävän hengitystään, talojen ikkunat ja ovet avautuvan paremmin kuullakseen. – Oi, kevät on täällä!
– Ei se nyt sentäs ihan ittestään käy, tuhahtelee Pissismummo. Hän oli ehtinyt eläköidyttyään kaapata arkipäivät haltuunsa, levittäytyä talon joka soppeen, säätää äänitason mieleisekseen eli pitää toosassa hiljaista musiikkia. Sitä paitsi on hän ominut päivänsä joka minuutin heräämisestä hamaan kello neljään.
Varmuuden vuoksi on nyt todettava, että Pissismummon Poikakaveri on Tärkeä ja Rakas Henkilö, ei epäilystäkään. Vuosikymmenien virrassa konsensus oli toiminut, no, sanotaan enempivähempi kohtuullisesti. Vaan kun Mummo oli saanut säätää eläkeläisen elämänsä mieluisalleen mallille, iski siihen nyt Muutoksen Koura.
Pahiten Muutoksen Koura koettelee keittiötä, joka konsensuskaudella on ollutkin Mummon valtakuntaa. Koura esimerkiksi siirtelee astioita pois niiden ikiaikaisilta sijoilta, kahvimuki löytyy väärästä kaapista, tuikitarpeellinen yleisveitsi eri laatikosta, saksia ei löydy ollenkaan. Keittiön pöydällä on uusiutuva murusavotta, kuin hiiri kävisi näkkäriä nakertamassa. Mummo kohottelee kulmiaan ja taas heilahtaa sifonetti.
– Jo on tyhjää, murisee Mummo itsekseen jääkaapilla. – Eikös tämä vasta viikonlopuksi ostettu täyteen. Juuei, ja mitäs tänään syötäisiin, imitoi Mummo. – En kyllä ala keittiössä asua, pitääkö joka päivä laittaa ruokaa, Mummo kauhistelee. Poikakaveri loimehtii hivenen huolestuneena paikalle. – Jos minä … vaikka makkarasoppaa …
Tapahtuipa eräänä aamuna, että Poikakaveri sai ohjeistuksen kaurapuuron keitosta. Kun Mummo saapui muista askareistaan puurolle, kaurahiutalepaketti oli jo nostettu lieden tuntumaan tyhjän kattilan viereen. – Jahas, huokasi Mummo, ryhtyi kädestä pitäen opastamaan elämäntoveria puuronteon alkuun ja poistui pyykkikoneen suuntaan. Seuraava havainto oli hajukas: puuro pursui liedelle omia aikojaan ja kärysi uhkaavasti. Poikakaveri tuli postilaatikolta.
Pissismummo lienee jo paljastanut, että Poikakaverin harrastuneisuus kotioloissa suuntautuu pääasiassa uutisten seuraamiseen kaikista mahdollisista medioista, timakkaan sohvaurheiluun ja kaikenmoiseen audiotekniseen vempelöintiin. Hänellä se ei päivä käynnisty ilman radion uutispläjäystä ja sanomalehdestä kerrataan hartaasti eiliset uutiset taustoineen. Taannoin kaikasi intomielinen MM-kisaselostus Itävallasta, kohtsillään sama jatkuu Salpausselältä ja sitten ties mistä. Ei lopu kaakatus, sen tietää.
– A tottumus hää onkii toine luonto immeisellä. Yhel se vaa on toisellaine ku toisel. Kyl vissii kaik viel lutviutuup, sanoisi Pissismummon Ikimuori.
Tunnettehan pohjalaisen olla-verbin taivutuksen. Siis tämän: moon oikias, soot vääräs, soon kans vääräs, moomma oikias, tootta vääräs, noon aivan mettäs. Voikos tuota selvemmin sanoa miten asiat on. Kyllä jämpti on näin.
Vaan mitenkäs tuon taivuttelisi karjalaismuori? – A mie en tiijä kuka täälä on oikiissa vai liekkö kukkaa, sie suatat olla oikeila jälilä, mut hää ei kyl taija siit assiist mittää ymmärtää. A vot, myö oltii omasta mielestämmä nii oikiissa ko ikkää, mut työ olitta iha ermieltä ja hyö raukat olliit iha pihal. Mut sit viimetteiks myö kaik naurettii nii ilosest, jot hällä vällii ei mittää.
Esikoinen joukkueineen ajeli hiihtolomallaan tapaamaan sukuaan. Lähtö oli viisaasti ajoitettu niin, että Pikkuritari oli uinaillut takapenkin turvakaukalossa suurimman osan matkaa. Joukkue yöpyi Enolassa, jossa tilaa riittää. Hiihtämässäkin oli kuulemma käyty ja hyvin oli suksi luistanut, varsinkin ylämäissä.
Vanhainkodin hoivaosaston sohvalla istui kolme mummoa, kun joukkue pyyhälsi paikalle. Kaikki ilahtuivat vieraista, ei väliä ketä olivat tulleet katsomaan. Kuvista voi päätellä, että vaikka Isomummo ei aina ollut tarkkaan ottaen perillä, ketä vierailijat olivat, näytti hän hiukka ylpeältä saadessaan pitää Pikkuritaria sylissään.
Esikoisen serkkulassa ilmeni, että toiselle ikävuodelle ehtinyt Pikkuserkku tarkkaili hyvin huolestuneena Pikkuritaria, joka oli nostettu hetkeksi hänen tuoliinsa istumaan. Olihan selvää, että tässä oli nyt oma asema uhattuna, kun äiti ja isosisko innostuivat ihan liikaa touhottamaan Pikkuritarista.
Mummeli ja Vaari saivat ilonsa, kun Esikoisen porukka kotiutui ja tuli kertomaan terveiset ja näyttämään kuvia sukulaisreissulta. Pikkuritari esitteli miten sujuvasti käännytään lattialla selältä vatsalle ja miten siitä voi vielä vaihtaa kätevästi suuntaa sillä aikaa, kun äiti ja isi mussuttavat pannukakkkua kahvipöydässä.
Pissismummon huushollin keittiössä tapahtuu. Toisinaan Mummo panee töpinäksi ja hösselöinnistä syntyy leipomusta pöytään sekä pakkaseen. Toisinaan taas kattiloissa höyryää, pannulla tirisee ja keittiöstä kantautuu muhevia aromeja. Poikakaveri tunkee apajalle toiveikkaana nuuhkien ja urahtelee ihastuneena: aaah, namm!
Laskiaisen alusviikolla Pissismummo sai rokankaipuukohtauksen. No, sehän tiedetään, että ruokatehtaat pussittavat ja purkittavat hernemössöä kaiken vuotta ja kauppa myy sitä toosi halvalla niin ettei kyllä kannattaisi itse alkaa semmoisen tekoon. Mutta kaipuulle ei mahda, nääs mössö on mössö, mutta rokka vasta rokkaa.
Ison kaupan lihatiskiltä ekana kunnon savupotkaa. Sitä jos ei ole, ei kannata ryhtyä rokkaamaan. Potkanpala mukanaan Pissismummo haahuili ympäriinsä hyvänkin vartin, kun viimein osui kilometrin mittaisen hyllykön yhdestä alanurkasta bongaamaan kuivattuja herneitä sopivissa puolen kilon pusseissa. Nonnih, tästä lähtee!
Maustehyllyllä tarvittiin jo silmälaseja. Juuri kun Mummo löysi salviapurkin, paikalle loimehti joku kännykällä kauko-ohjattu miesihminen ja loihe lausumaan: te varmaan tiedätte, missä täällä on meiramia. – No, varmaan tiedetään, kun ihan kohdalle sattui, Pissismummo osoitteli sormella. Mies kuittasi löydön suurkiitoksella.
Yön yli herneitä nukutettiin vesipatjalla. Aamulla Pissismummo kaiveli kaapin perukoilta painekattilan. Se on kuulkaa mainio laiskamummon apuri, eipä tarvitse tuntikausia hämmennellä keitoksia liedellä. Potka, herneet ja vesi vain kattilaan ja sopivasti painetta. Tunnin päästä höllätään kansi, ongitaan luu sopasta ja tuiskautetaan joukkoon hyppysellinen salviaa, meiramia ja merisuolaa. Mummo panee vielä sinappiakin valmiiseen rokkaan ennen tarjoilua, mutta porkkanat ja sipulit kuuluvat Mummon mielestä lihasoppaan.
Laiskiaisrokka ei olekaan mitään mössöruokaa, sillä on luonnetta ja aromi mitä parhain. Aterian jälkeen kannattaa lähteä pyllistelemään laskiaismäkeen, sillä rokka pukkaa painetta vielä paineesta päästyäänkin.
Ihanasti poikkeava viikko! Jos rasittaakin jalan verrytysohjelma, on ollut suuri ilo mummeloida Pikkuritarin kanssa. Olipa eräs ilta, kun Nuorikolla oli orkesteriharjoituksensa ja Esikoinen viipyi opetuspuuhassaan. Pikkuritari kärrättiin Mummelin ja Vaarin illan ratoksi. Syliteltävän ihana vekkuli, hyväntuulinen ja onnellinen pojanpoika!
Eilen taas matkasi mummeli junaa vaihtaen Pikkuritarin kotiin. Isukki siinä valmisteli töihinlähtöä, äiti oli jo mennyt varhemmin. Kun Isukki oli takki päällä lähdössä, meinasi Pikkuritarille harmitus jäädä päälle, tuttia tarvittiin hetkeksi, mutta vielä ehdittiin jutella mukaviakin, ennen kuin tuli päiväunosten aika. Mummelin kääriessä Pikkuritaria ulkotamineisiin, silmät jo lumpsahtivat. Poju vain pussiin ja vaunukoppa parvekkeelle.
Päiväunien aikaan Mummeli päivitti tietojaan vauvanhoidosta lukemalla alan uusinta opusta. Enimmäkseen oli ihan tuttua tarinaa, mutta nykyään ruokailuaikoja ei vahdita kello kädessä eikä syliä tarvitse säästää. Vauva saa itse ilmaista milloin on nälkä, äidin tehtävä on tulkita itkun vivahteet. Imetysohjeita oli runsaasti, muttei mitään painostusta rintaruokintaan. Nykyäidit imettävät aina kun voivat ja isät tarjoilevat maitovastiketta, kun äiti ei ole paikalla.
Ennen kuin Pikkuritari heräili vaatimaan ruokaa olikin äiti jo tullut kotiin. Kylläisen ja hyväntuulisen Pikkuritarin luota oli Mummelin ihan vaikea irrota kotimatkalle.
Sunnuntaiaamuna varttia vaille yhdeksän soi ovikello. Täällä kuulkaa eletään viikonloppuisin siihen aikaan kahvikupposen jälkeistä nirvanaa aamutakissa, Pissismummo paikallisaviisin ja Poikakaveri valtakunnan päälehdykkäisen kimpussa. Kun ei nuorisoliikennettä enää ole tässä osoitteessa eikä kaupungissa ole tapana ilmaantua toisen oven taakse ilman asiaa, vähän siinä kulmat kohosi, että mitäs nyt.
Poikakaveri katsoi velvollisuudekseen käydä ovella tiedustamassa. Naapurirouva siinä seisoo ja tinkaa nimiä paperiin. – Jaahas, mihinkäs pap… – No, meinaan tästä pitkään työreissuun, että jos jotain sattuu, pitää kotimiesavokin tilanne turvata. Ei muuta kuin todistatte, että olen täysissä järjissä paperin rustannut.
Tässä vaiheessa Pissismummo höristi korvaa ja tassutti eteiseen. Tottahan kiinnosti mainittu täysjärki, se kun on ollut Mummon ikiomaa arviointialaa, hihii. Pissismummo tarkastelemaan naapurirouvaa sillä silmällä, millä täysjärki havaitaan, jos sitä on. Ihan tuo näytti pätevältä, silmät kirkkaina, tukka hienosti kammattuna ja asialliset vermeet päällä. (Samaahan ei voinut sanoa todistajaparista.)
Eipä mitään, Poikakaveri jo nimeä raapusti. Vaan Mummo on tanakkana: ei kuunaan nimeä mihkään paperiin ennen kuin on selvillä, mitä asia koskee. Niinpä istahti hän eteisen jakkaralle lukemaan. – Jaa, sitä on ruvettu testamenttia laatimaan aamutuimaan. No, eipä ole huono idea hoitaa asia, kun ei lain turvaa avopuolisolla ole.
Toivoteltiin matkaonnea ja tervetuloa kotiin takaisin. Naapuri painoi oven kiinni mennessäns. Eteisen peilissä vilahti peljästyttävä näkymä: tukka pystyssä ja muinaisessa aamutakissa ei moni mummo ole parhaimmillaan. Mutta todistajaksi kelpasi.
Koipitohtori onnistui toisella tapaamalla herättämään Pissismummon hiipuvan elämänhalun henkiin. Ensitöikseen kertoi hän nimittäin, että tutkimustulokset päästävät tosipahoja pelkäämästä. Mikä ikinä koipea kenkuttaakin, ainakaan sen takia ei tarvitsisi loppuiän öitään valvoa. Miten lohdullisesti tuo valkotakkisten valio osasikaan sanoa silmiin katsoen: ”Me kulumme, kun ikää tulee, niin se vain on”.
Tutkimustulokset, uusi resepti ja terapialähete kainalossa palasi Pissismummo koipitohtorin vastaanotolta. Ensi alkuun piti napsia kahden viikon kuuri tulehdusta ja kipua lievittävää. Kävelyintoakin suitsittiin. Sitten sopisi alkaa rassaus. Lääke piteli koiven kenkuttelua aisoissa, öisin sai ihan nukkua epätoivoisen kieriskelyn sijasta. Joulunalus- puuhakkeet sujuivat itkuitta ja irvistelyittä.
Uunnavuonna Pissismummo rantautui lähete kämmenissään koipituunaajan kynsiin. Nohevan oloinen nainen tutkaili paperia ja komensi vähentämään vaatetusta. – Katotaanpas mikä täällä on tilanne, sanoi ja antoi tulla siekailemattomat näkemykset Mummon luukaluston, lihasten, ryhdin ja eritoten jalkain kunnosta. Sitten Mummo määrättiin petille pitkäkseen ja tuunaus alkoi.
Seuraavan reilun puolituntisen ajan vanutus ja venytys oli sitä teholuokkaa, että mummonsilmistä kipuvesi tirisi ja piti oikein keskittyä sietämiseen, ettei olisi alkanut ääneen ulista. Päälle päätteeksi noheva Tuunari julisti, että kyllä tästä vielä koipi saadaan. – Ai-jai, parahti Pissismummo jäätyään nippa nappa henkiin ekakerrasta.
Kolmannen ankaran tuunauskerran ja välipäivien kotiläksyjen jälkeen alkaa koipi hiljalleen tuntua kalustoon kuuluvalta. Vaan vielä on kivistä tietä kotvan matkaa, ennen kuin Mummo tunturimaan pitkospuille uskaltautuu.
|
|
