Helou, helou, Pissismummo täällä taas. Ei olekaan tavattu aikoihin, on tässä ollu kaikenlaisia afäärejä pitkin kesää, ni on kirjoittelu jääny vähä niinku paitsioon. Ei tarvinnu männähelteillä olla paljo mitää mieltäkään mistään, päivät lupperehti niin somasti muuteski etiäppäin. Vaan sitte ylitettiin Pissismummon ärsky (siis tiäksä se kynnys, jok’on just ennen ku ihminen ärsyyntyy) – juuh ja oikein seittemän sentin koroilla ylitettiinkin.
Akkainlehti sai köniinsä, kun oli mennyt esittelemään tietyn autovirman pomon ansiokkaita ajatuksia naisista. Mitähullua mennä könittämään lehteä, sehän teki lukijakunnalle palveluksen, kun herätti missikset unestaan kerranki oikeella asialla. Kannattais antaa oikein journalistipalkinto moisesta uroteosta.
Automerkistä Mummo piittaa viis, ihansesama mikä. Ei kai se nyt herraisä ole auton vika, jos ajajalla on joku napoleonkompleksi tai myyntivirman johtohenkilöllä on pissiä päässä. Epäoleellista kerrassaan minkä virmankaan oli pomo, hetihän tuo ymmärsi nostaa kytkintä, kun nimi pamahti lööppiin. Kai sit siellä virmassaki ylitty jonkun ärsky. – Juuei, ei ole senmerkin autoa Pissismummon Poikakaverilla, hähää, mitäs luulitte.
Poikakaverista puheenollen. Aatelkaa nyt, tämä meni kosimaan semmoista naista, joka heti ilmotti, että juuh, kyllä se sopii, vaan paitas sitte silität itte. Naisexperttipomon mielestähän suhde vetelee viimeisiään, jos nainen kieltäytyy silittämästä paitaa. No on vedelly kohta neljäkymmentä vuotta hyvinkin tämä suhde.
Pissismummo senpuoleen piittaa kengänkoroistakaan. Paljoks toi seittemän senttiä nyt on. Mummo näki kerran semmoisen vilmin, missä kaikki naisihmiset käveli aineski kymmensenttisillä, meinaan siihen virmaan ei otettu duuniinkaan, jossei niillä eiffeleillä pystyssä pysyny. Ja nainen sentään oli pomona siellä.
Hetkonen nyt… juuh, oli vielä muutama pölyinen korkokenkä kaapin perukoilla. Ja joka korosta puuttuu se seittemäs sentti, joka Pissismummosta tekis naisen. Ikävä juttu, vai mitä.
Pissismummolla on kummipoika, jonka nuorimmainen on ominut käyttöön muutaman tehokkaan sanan. Juuei, ikävä kyllä ne ei ole mitään hurmurivauvojen lellikamaa. – PAKKO, tärähtää kohtalaisella volyymilla sopivassa saumassa. Toinen yhtä tehokas on EI. Siinä on ehtaa suomalaista sisua poijalla. Ettei vai osaa sanoa eitä tämä mies, hui hai!
Sanotaan, että Suomi on vapaa maa, täällä ei ole pakko muuhun kuin kuolemaan ja siihenkin vasta kun ensin on eletty. Pissismummo on ollut huomaavinaan, että pakkoa löytyy kyllä elellessäkin. Jos ei ole ulkopuolista niin sisäpuolista aineski. Niinku toi siivousvimma. Iskeny on jo kahdesti sekin salama samaan huusholliin. Ensin oli pakko siivota vaatehuone. Kuukauden päivät meni tulosta ihaillessa. Sitten iski pakko siivota pihavaja.
Oli se hirmuinen urakka, ilmankos tuota on lykätty vuodesta toiseen. Täpötäynnä sen sortin tavaraa, mitä ’joskus saattaa tarvita johonkin’. Tuleehan silläkeinon katto-orsi vastaan vaikka mimmosessa aitassa saatikka pikkuisessa pihavajassa. Vajan seinäpaneelit oli uusittu ja maalattu ensin. Olikin nähtävyys hetken aikaa, kun seinät oli purettu ja kehikko vain sen kaiken roippeen ympärillä. Ei hevin unohdu.
Kertaalleen hyväksi havaittu sisäisen siivouspakon hoitoresepti otettiin taas käyttöön. ’Kaikki pihalle ja puolet takaisin’. Sanat ei riitä kertomaan, mitä kaikkea sisuksista paljastui. – Vieläks tää mehumaija on olemassa! Tätä on äitis käyttäny viimeks öbaut nelkyt vuotta sitte? – Enpäs muistanukkaan, että mulla on vielä sukset, ei meinaan oo lunta näkyny näillä main! Onks nää ees mun vai kuopukkapoijan? – Ei oo totta, täällä on sun opiskelukirjat yhdessä laatikossa…
Täytyy sanoa, että Pissismummo ja Poikakaveri olivat jonkinmoinen näky itsekin. Nääs pahimmassa vaiheessa piti ottaa suikale kertakäyttölakanaa hengityssuojaimen virkaa toimittamaan, kun luudittiin hiiriperheen möyhentämiä auringonkukan siemeniä ja muuta epämääräistä moskaa lattialta. Perusteellisen nuohouksen jälkeen oli sortteerattava pihalle nostettu romppeisto ja ladottava puolet takaisin hyllykköön.
Jäätiinpä henkiin siitäkin. Saunan lauteilla paranneltiin kolotuksia iltasella ja Mummo hiljensi ronaavan kenkkukoipensa sinisellä pillerillä yölepoon. Hylätty vajansisuskalusto oli pihassa senverta murheellinen näky, että pakkohan sekin oli toimittaa pois kohta aamun koitteessa.
Sattumoisin Pissismummolassa on tullut mietiskeltyä aitoja. Siis monikollista laudasta rakenneltua aitaa. Juuh eikä pelkästään mietiskelty vaan sitä oikein pensseli kädessä ja maalitörppö toisessa. Ihminen jos asuu jonkun rivin päässä, sillähän on maalattavana enempi aitaa kuin naapurilla, mikä on tietysti aivan eppistä. On sekin aidanpätkä maalattavana molemmin puolin, jonka takana ei ole naapuria.
Mietipä lautaa, montako on kanttia siinä. Noo, ei ole niin monta yhdessä puusiivussa, mutta aidassapa on sisälautaa ja ulkolautaa tällä puolen ja tuolla puolen ja joka kantilla pitäis pensselin käydä. Siinähän on oltava selvä systeemi, mikä kantti ensin maalataan. Jos menee väärästä kantista alkamaan, saa kaapia homman päätteeksi hampaat irvessä maalia käsivarsistaan.
On ilmeistä, ettei kantikkaan aidan mietiskely pensselin ja maalitörpön kera ole monenkaan mielestä mieluisinta lomapuuhaketta hellepäivinä. Toisaalta sateella homma ei käy. Yksi ja toinen näkyy lahjoneen ja kiristäneen jälkikasvuaan tai suvun kesätyötöntä opiskelijapoikaa hoitamaan pensselöinnin. Siinä on kulunut kaljaa ja tupakkia ja muutama voimallinen sanakin sihahtanut ennen kuin systeemi on selvinnyt vasta-alkajalle.
Pissismummon lapsuusmaalla oli ennen muinoin monin paikoin aitoja erottamassa vasikoita porsaista ja varsoja hevosista. Kyseisiä aitauksia kutsuttiin karsinoiksi tai pilttuiksi. Pissismummontekeleelle (tää tietenkään silloin vielä mummo ollut) ei oikein koskaan selvinnyt, miksi hevosella oli talli ja pilttuu, mutta vasikalla ja porsaalla karsina navetassa. Päällisin puolin näyttivät samanlaisilta aitauksilta. Ettei vain olis ollut porsaan mielestä eppistä, kun ei päässyt pilttuuseen.
Juuei, eipä tässä mitään. Homma on hoidettu ja aurinko paistaa vieläkin. Saa kehaista tuttavalle, kun se kysäisee mitäkuuluu, että kovasti on ollu kanttia…
Ihmeitten aika ei ohi olekaan: Pissismummolan keittiöremontti tuli (99{b195221a10a1fd9fb3a5b01a51efd600d33662cb52de181d4366fdfbbc3c5b7a}) valmiiksi neljässä päivässä niin kuin oli luvattu. Yllätysten varalta takarajaksi sentään oli ilmoitettu viikko. Roskiskaapin sisuskalut myöhästyivät sen verran porukasta, että viikko täyttyi.
Maanantaiaamuna kaatuivat rymisten vanhat kaapit ja katosivat kaatikselle Mestarireiskan toimesta. Iltapäivällä ilmaantui ovelle Hiljainen Haalarimies. – Putki vai sähkö, Pissismummo uteli. – Putki, urahti tämä ja syventyi puuhaansa muuta virkkamatta. Tämän mentyä tupsahti Piuhaveikko paikalle ja askarteli tovin tonkeineen. Näin olivat valmistelevat toimenpiteet tehty Mestarireiskan jatkaa.
Tiistaina kohenivat tilaan uudet kaapinrungot ja laatoitus. Keskiviikkona ilmaantuivat kaapistoihin hyllyt, ovet ja laatikot ja Mestarireiska napsautteli hantaakit paikalleen ja koneet koloihinsa. Torstaina vierailivat Hiljainen Haalarimies ja Piuhaveikko uudemman kerran ja kas, tuli valaistus ja koneet heräsivät henkiin. Iltapäivällä jo häärivät asukkaat väliaikaissijoitettuja kaapintäytteitä uutukaisiin uumeniin.
– Mahtaa äkistää, kommentoi Huiskismummo kännykässä kuultuaan keittiörempan valmistuneen. Pissis siihen että mitäs se äkistys meinaa? Oudoksumista, kuulemma. Selvä se, nääs ensteks on Mummon opiskeltava kasapäin ohjekirjasia: tietoa, käyttöohjeita, vinkkejä ja varoituksia. Nykyään pitää astioidenkin olla induktion- mikron ja konepesunkestäviä. Muutama pitempään palvellut kattila, pannu ja kippo oli jo jouduttu hyvästelemään.
Pissismummo on alkanut lähestyä varovasti uutuuttaan hohtelevaa kohdetta nimeltä induktioliesi. Ei nappulan nappulaa ole missään, sormenpäällä mukamas vain naputellaan lieden reunaa. Ensimmäisestä puuronkeitosta puhkesi pienimuotoinen paniikki, kun Poikakaveri äityi kokeilemaan ajastinta, sotkeutui sormiinsa ja puolivalmis puuro oli syöksymäisillään ulos kattilasta ennen kuin Mummo ehti apuun.
Tekniikkaorientoitunut Poikakaveri on kyllä osoittautunut korvaamattomaksi opastaessaan Mummoa ottamaan haltuun modernia välineistöä. Mikrouunista kuuluu outoa kolinaa. – Miten tuo noin lenkottaa, hätääntyy Mummo säädettyään ohjeen mukaan jäiset perunalohkot kuumenemaan kuudeksi minuutiksi. Poikakaveri säntää paikalle, tempaisee mikronoven auki ja sovittelee lasialustan kunnolla paikalleen. – No, nyt ei lenkota.
Kyllä Mummon nyt kelpaa. Kaikelle tarpeistolle löytyi paikka. Kenkkukoipisen pulma, alakaappien alimmaiset hyllyt, ovat nyt muinaishistoriaa. Jo loppui lattianrajassa könyäminen! Kevyesti liukuvat laatikot paljastavat sisuksensa auliisti ja sulkeutuvat itsekseen, ei tarvitse kuin avittaa alkuun. Sen sijaan yläkaappien keskihyllyt vaativat jo Mummolta varvistusta ja ylimmäiset peräti tikastuolia. – Ain on jottai oltava, se pittää pienen nöyränä, Pissismummon Ikimuori sanoisi.
Viisikymmentä sivua tymäkkää ohjeistusta uudesta uunista sai Pissismummon otsaan pari hikihelmeä. Pikkuriikkisen tuli ikävä vanhaa römperiä, jonka nappulasta kun käänsi, uunin sai päälle ja pois ja toisesta nappulasta sai säätää lämpötilan. Nojoo, kun tarkemmin muistelee olihan siinäkin grillivastuksia ja muuta rompetta, muttei Mummo niitä mihkään tarvinnut. Pölyä vai keräsivät peltiosaston pohjalla.
Saas nähdä milloin Mummo uskaltaa lähestyä paistoapparaattia tosimielellä. Pitää se vissiin tehdä ennen kuin piparinpolttoajat ovat käsillä.
Keittiöremontti on häätänyt Pissismummolan asujamiston nautiskelemaan aamukahvinsa ja sapuskansa toistaiseksi pihaterassin ison varjon suojissa. Onneksi sää suosii projektia siltä osin. Ennen juhannusta olisi ollut ikävänpuoleista atrioida karvahattu päässä sateessa.
– Johan on uutisnälkäinen kesämedia varsinaisen jännitysnäytelmän kehitellyt poliittisia tunkioita pöyhiessään, tuumi Pissismummo Poikakaverille aamukahvilla. – Juuh, jännitys senkun tiivistyy, nyökkäili tämä. Harakanpeijakas otti ohilennolla poliittista kantaa, joka onneksi ei ollut mukiin menevää vaikka vetelää olikin (kun oli se varjo siinä välissä).
– Tässä eletään puoluekokousten luvattuja aikoja, tuumasi Poikakaveri grillivartaiden kanssa hääriessään. – Nih, kohta taas kailotetaan miten on tehty yksimielisiä valintoja: tukea yhdelle ja lähtöpassit toiselle, Pissismummo kommentoi. – Paraneeko vaihtamisestakaan, jos valinnanvaraa ei kerta kaikkiaan ole. Tunkioita löytyy monelta taholta, kun vain tonkaisee.
Tunkioista puheenollen. Pissismummolan pihalla ei ole. On vain muuan koppa, jolla kitketyt kitkeryydet kannetaan kankkulankaivoon eli biojätekeräykseen.
Oli silleen sovittu, että Pissismummo ja Poikakaveri poikkeaisivat Huiskismummon ja Topparinsa Möksällä, kun kerran niillä main osuivat liikuskelemaan juhannusiltana. Sehän tiedetään, että möksät ovat enimmäkseen rannoilla, kivisten kärriteiden ääripäässä. Siinähän tarvitaan karttaa ja henk.koht. ajo-opastusta, aikaa ja hermoa, että osuu tuhansien järvien rannoille pykättyjen kymmenien tuhansien möksien joukosta siihen oikeaan.
Poikakaveri sääteli Tiemestaria. – Ja osoite on? – Miten niin osoite, Huiskis neuvoi, että… – Ei kun osoite! Tähän tarvitaan osoite. Mummo soittaa perille ja tinkii osoitetta. Puolenkymmentä tiennimeä löytyy, mistä pitää kääntyä oikeaan, mistä vasempaan. – Ei, ei, kun o-s-o-i-t-e. Asujamisto arvelee, että Kissanviiksipolku viiskytjarisat tai kuuttavaille kuuskyt sen täytyy olla, vaikka voi olla olemattakin. Siitä ison kiven ja hakkuuaukean välistä kummiskin käännytään mein mettään…
Asfaltti laulaa, kunnes tulee pitäjänraja vastaan. Tiemestari käskee ajajan kääntyä pikkutielle. Mummo parahtaa. – Ei se nyt tuonnimisestä tiestä mitään sanonut… Safööri mutristelee ja konahtaa, että neuvoja ei tarvita, Tiemestari tietää jokaikisen kinttupolunkin, se suunnistaa satelliitilla. Sillä mennään ja pulinat pois. Ja sillähän mentiin, mettään ja mettän läpi.
Niin kutsuttu tie kapeni loppuviimein rengasuriksi, joiden välissä lainehti miespolvenkorkuinen koskematon heinä. Pissimummo piteli kalvakkana turvavyöstä kaksin käsin. Kun sai hengen taas kulkemaan, kirahti pahan arvion Tiemestarin kyvystä löytää kinttupolkujen seasta ihmisen ja auton mentävä reitti. Poikakaverin menopeli kun ei mikään ralliviritetty maasturi ole.
Älkääs kuulkaa mitäkään, mutta kilometrien rytinän ja höykytyksen jälkeen tulivat umpimettässä matkaajat paikkaan, joka mitä ilmeisimmin oli autojen kalmisto. Kymmenkunta erilaista ajoneuvoa sikin sokin puiden seassa, kita auki, ovet rempallaan, silmistä jo pensasta tursuen. Kaamea näky melkein veret seisautti. Tännekö ne kaikki ovat päätyneet, jotka tälle tielle lähtivät? Nimittäin takaisin ei ollut kääntymistä, ei niin millään konstilla. Jo kalpeni saföörinkin naama.
Kun sitten viimein putkahdettiin mettästä ihmisten ilmoille ja oikeannimiselle hiekkatielle, se tuntui melkein kiitoradalta moisen erikoiskokeen jälkeen. Tiemestari oli ainoa, joka ei ollut menettänyt hermoaan eikä uskoa kykyihinsä luotsata kyytiläisensä perille. Saföörin ilme kirkastui ja Pissismummokin löysi nauruhermonsa, jonka jo luuli iäksi poikki pimahtaneen.
Perillä Möksän isäntäväki aanaili viipymisen syitä, mutta kun ei pukahtanut Poikakaveri, piti Pissismummokin suunsa supussa. Leppoisasti sujui aika Möksällä turisten ja tuli viimein kotiin lähdön aika.
Kotiosoite oli Tiemestarinkin tiedossa, mutta vielä tuo peijakas yritti houkuttaa ajajaa nimettömälle oikopolulle. Pissismummon naurunpyrskähdyksiä ei enää Poikakaverikaan kestänyt vaan katsoi parhaaksi tarkistaa poismenoreittiä kattoaan korjaavalta lajitoverilta. Tämä näkyi viittovan sinne, minne olisi Mummokin osannut neuvoa, mutta kun pulinat oli poiskomennettu, ei hän pihahtanutkaan.
Projektinjohtaja oli jo keväällä kutsunut sekä torstaimummolan että vanhainkodin Nostalgia-ryhmän maaseutukotiinsa kesänaloitusretkelle. Oli ajatus viettää kesäistä puutarhajuhlaa kukkivien omenapuiden katveessa. Osoittautui, että toukokuun lopun helteistä huolimatta omenapuut eivät puutarhassa kukkineetkaan tänä keväänä. Sääkin alkoi muuttua retkipäivän lähestyessä. – Ei hätää, jos sataa, kokoonnumme vastaluudittuun latoon, lupaili kutsujen emäntä. Aamulla satoi ja oli tosi koleaa. Päädyimme tupaan.
Miten rattoisaa meillä olikaan! Toistakymmentä mummelia, kaksi pappaa ja monen monta avustavaa käsiparia – kaikki mahduimme tupaan loistavasti! Nuorimmaisina talonväen toista ja kolmatta sukupolvea – pikkupikkuisin 2 kk ja Isoveli 3 v – ja joukon vanhimpina yli yhdeksänkymppiset. Oi, sitä elämän runsautta, muistojen kirjoa, tulevaisuuden toiveita ja unelmia!
Tuvan pitkän pöydän ääressä oli leppoisaa perheväen tuntua. Monelle oli taatusti mukavaa vaihtelua arkisiin yksin nautittuihin aterioihin saada syödä yhdessä kauniisti katetussa pöydässä. Talon makkaramestari loihti pöytään grilliherkut, salaatti syntyi taitavin käsin tuota pikaa, mukana tuodut aamuntuoreet sämpylät maistuivat ja kahvin kera taikoutui oiva rahkapiirakka jälkiruuaksi.
Onnelliset tupaankutsutut toivat kuka runon, kuka soiton tai laulun yhteiseksi iloksi. Satumaa-tangon myötä kukin sai kertoa missä on hänen satumaansa. Muuan torstaimummoista kiteytti yhteisen tunteen: kyllä se on nyt tässä tuvassa.
Pissismummon Poikakaveri ilmoittihe hyvissä ajoin kevättalvella, että hänelle pitää sitten kanssa antaa köllötysrauha. Tarkoitti, ettei heti ensimmäisenä eläkeaamuna lyödä kouraan kodinkohennuslistaa. Mummo sisäisti nöyrästi toiveen, mutta on totuuden nimessä sanottava, että muutamaan otteeseen saattoi lipsahtaa asiassa ja sai oikeutettua palautetta.
Poikakaveri sai pari kuukautta virallisesti eläkkeellä oltuaan männäviikolla ilmoituksen, että hänelle aletaan maksaakin köllötyksestä vastedes. Tuosta virkistyi hän tavattomasti. Muutoksen tuulet alkoivat puhaltaa huushollissa. Mummo ei kerinnyt sanoa mitäkään, kun keittiöremonttimies jo oli tilattu mittailemaan ja laatimaan suunnitelmaa. Ooh, tästähän on puhuttu vasta kymmenisen vuotta, että sitten kun.
Mummo oivalsi kohtsillään, että Poikakaverin tarmonpuuskaa olisi hyödynnettävä muutoinkin (se lista!). Niinpä hän tiedusteli vaivihkaa, josko osin miehistä voimaa edellyttävä niin sanotun vaatehuoneen suursiivous menisi samoilla lämpimillä. Eikä puolta sanaa poikittain! – Siitä vain toimeksi, tuumi Poikakaveri.
N. s. vaatehuoneessa möyrimiseen meni puolitoista päivää. Suursiivous tehtiin ’kaikki ulos, puolet takaisin ja loput pois talosta’ -systeemillä. Talvivaatteet heiluivat iloisesti kesätuulessa sillä välin, kun Vanhapari inventoi hyllyjen uumenista esiinkaivettua sekalaista rompetta. Vain todellisessa käytössä olevat tavarat ja niukantiukka paketti nostalgiaa läpäisivät armottoman seulan. Uudet laatikot ja koritkin haettiin Isomarketista.
– Jo vain on siistii, tuuletteli Vanhapari aherruksen tulosta. Kelpaa nyt esitellä vierahillekin: …ja tämä oli se n.s. vaatehuoneemme. Oijoi, Vanhapari malttaa tuskin odottaa keittiöremontin tulosta!
Viikkopyhänä tuli mieleen: käynpä katsomassa torstaimummoa, joka on ollut pitkään poissa, sairaalassa, kotona ja viimeisen tiedon mukaan taas sairaalassa. Mummolan porukalla laitetaan aina kortti poissaolijalle, mutta ei se ihan sama ole kuin kohtaaminen. Läksin kävellen metsikön poikki ja poimin pienen kimpun valkovuokkoja matkalla.
Terveyskeskuksen vuodeosastolla oli vuoro vaihtumassa. Erehdyin kysymään poislähtevältä hoitajalta. Ei tunnistanut nimeä eikä ollut aikaa paneutua asiaan. Iltavuorolainen saatteli siinä vanhaa rouvaa huoneeseensa, ei muistanut onko täällä sennimistä, mutta lupasi ottaa selvää, kunhan ehtii. Potilas reagoi kukkakimppuuni. – Miten kauniita, ovatko ne tosiaan vuokkoja, ihasteli hän. Ohi kulkeva miespotilaskin puuttui puheeseen. – Tiesitkö, että valkovuokolta vie viisi vuotta juurtumisen jälkeen ennen kuin se kukkii, kysyi hän minulta. – Niinkö, en tiennyt.
Odottelin käytävällä. Kuulin, miten toimistossa arvuuteltiin, onko kysytty henkilö täällä vai missä. Kukaan ei tuntunut tietävän. Vastaava hoitaja istui päätteen ääressä ja yritti selvittää asiaa. Viimein minulle tultiin kertomaan, ettei hän ole täällä. Ei ollut tietoa (tai ei kerrottu) onko potilas kotiutettu vai siirtynyt toiselle osastolle. Ei tarvinne ihmetellä, miksi taloa myös ’arvauskeskukseksi’ kutsutaan, tulin ajatelleeksi.
Jätin valkovuokot vanhan rouvan pöydälle. Oli liikuttavaa nähdä, miten kokonaan hän ilahtui kukista. Ulkona soitin torstaimummon kotinumeroon. Sielläpä hän. Ja vuokkometsäpolkua sinnekin.
Juu, kiitos vaan kysymästä, Pissismummo jäi kuin jäikin henkiin inhasta kevätlunssasta, jonka kynsiin joutui vastaanharaten, mutta kaikitenkin. Mummon maatessa raporankana moni muu ehti ahkeroida projekteissaan. Ystävätär esimerkiksi oli päässyt pisteeseen hyvinkin kymmenisen vuotta vaiheessa olleessa eepoksessaan. Olipa vielä saanut luvan tingata akateemiseen tyyliin aiheesta vastaanväittäjän kanssa julkisesti.
Pissismummo oli saanut kutsun väittelyn todistajaksi hyvissä ajoin, säätänyt oikein kännykän muistuttamaan asiasta. Kyseisenä aamuna heräiltiin talossa rauhalliseen tahtiin kahville, käväistiin suihkussa ja Mummo pani kaalikeiton tekeille. Poikakaveri uppoutui lehteensä. Vaan tulipa Mummolle mieleen tarkistaa kutsusta paikka missä piti oleman iltapäivällä. Joo, selvisi se ja muuten sekin, että tilaisuus onkin aamupäivällä. Vilkaisu kelloon paljasti hyytävän kirkkaasti, että aikaa oli puolitoista tuntia neljän sijasta. Ja Mummo aamutakissa.
Älkääs kuulkaa mitään. Pissismummo on ennenkin selviytynyt pukemisesta, föönauksesta ja muusta restauroinnista varttitunnissa. (Siis äärimmäisessä hädässä.) Poikakaveri ponkaisi ajamaan partaa ja Mummo pisti hösseliksi. Oli ajateltu mennä rauhassa junalla pääkaupunkiin, mutta nyt oli kyllä pakko ottaa auto. Kukatkin haettava vielä. Viime tipassa muisti Mummo kääntää virran pois keittolevyltä.
Kukkakaupan kynnysmatolla kyyhötti pieni lintu, ovilasiin lentänyt ja siihen pökertynyt. Pissismummo loikki yli ja mietti mennessään olikohan tuo varoitus. Hässäkkälähtö kun ei liikenteessä hyvää tiedä. Poikakaveri ajeli likipitäen rajoitusten mukaan. Laskeskeltiin siinä, että jos parkkipaikka löytyy, ehditään ajoissa, kun on se akateeminen varttikin.
Vaan mistä nousikin siihen kotoinen tinka, yksi näitä Pissismummon ja Poikakaverin iänikuisia eipäs-juupas-kiistoja. Edellä ajava seisahtui valoihin, Poikakaveri selitti Mummoon päin, että eipäs. – Varo! kiljahti Mummo. Sentin päähän edellä seisovan takapuskurista sai äkkijarru kaaran pysähtymään. – Huhhuh, olipa tipalla. Tästä oltiin harvinaisen samaa mieltä.
Akateeminen tinka vasta onkin mielenkiintoista seurattavaa. Juupas on tutkinut asian perin pohjin ja saanut kasaan satamäärin sivuja aiheestaan. Hän kuvailee tutkimustensa tuloksia antaumuksella. Mutta annas olla, kun Eipäs pääsee ääneen. Hän höyhentää huolellisen rakennelman sivu sivulta, tinkaa vastausta lukiessa heränneisiin kysymyksiin, tarkistaa, vertailee ja puntaroi. Juupas huokailee ja selittää, Eipäs epäilee ja pöyhii. Näiden kahden välissä nuokkuu ikävystyneenä akateeminen erotuomari Kylläpäs. Kaikki kolme ja läsnä olevat todistajat näet tietävät, että näytöksessä on onnellinen loppu tinkaamisesta huolimatta. Näin nytkin.
Pissismummon ja Poikakaverin kotimatka sujui väitöskahvien jälkeen suorastaan auvoisen yksimielisyyden hengessä.
|
|
