Päivä Pikkuritarin kanssa ilahdutti Mummelin ja Vaarin ihan varpaita myöten. Hän valloittaa! Kasvun ja kehityksen ihmettelyä riittää. Hän tanssii ja soittaa, pyörii ja hyörii. Uusia sanoja syntyy päivittäin ja puhetta tulee solkenaan. Aamupäivällä hän oli Vaarin kanssa lumitöissä ja hurmasi naapurinkin tädit ja sedät, jotka poikkesivat postilaatikollaan.
Pikkuritarin puheessa vilahtelee tuon tuostakin MUMMU ja VAAJI, kun pitää jotain näyttää tai leikkiä piilosta tai lukea kirjaa. Kolmitavuiset sanat ovat vielä hankalia, mutta kaksitavuisia tulee vaikka kuinka. Mummun ja Vaajin seinällä on erityisen kiinnostava KELLO, kun siinä on heiluri ja se sanoo tik-tak. Pikkuritari tahtoo ehdottomasti syödä itse, mutta ihan pikkuisen saa Mummu kuitenkin auttaa.
Tähän viikkoon puhaltautui muutenkin paljon kaikkea. Olimme kuulemassa tähtitaivaan ihmeistä ja nauttimassa konsertista. Rokotuskin piti poiketa ottamassa. Juuri kun olin ehtinyt ajatella, että voisin ehkä tehdä jotain omaan alaani liittyvääkin, sain yllättäen puhelinsoiton entiseltä työtoverilta. Ajoitus oli täydellinen ja tilaisuus maistella menneitä alkoi kutkuttaa. Kyse on määräaikaisesta projektista.
Piti kuulostella, onko tässä jo niin tottunut omaan vapaaseen elämänrytmiin, että sitoumus, vaikka lyhytaikainenkin, orjuuttaa. Toisaalta, onhan vapaaehtoistyössäkin sitoumuksia, joiden pitäminen ei ole ollut vaikeaa. Sen kyllä tajusin jo, että välimatkaa ammatilliseen työhön on tullut, semmoista hyvältä tuntuvaa etäisyyttä.
Mahdollisuus olla hyödyksi taitaa vielä voittaa mahdollisuuden rajattomaan vapauteen.
Ei taida sullakaan tuo ikä olla vähenemään päin, ystävä hyvä. Pissismummo ottaa osaa tai toivottaa tervetuloa mummo- ja pappajoukkoon, siitäpä voi valita. Aikaahan ei saa edes pysähtymään, puhumattakaan takaisinkelausmahdollisuudesta, joten parasta on ottaa positiivisesti ja sopivan etukenoisella asenteella tämä.
Sopii muistella haikeena nuoruuttaan, kun elämä kolmenkympin jälkeen ei olis voinu vähempää kiinnostaa. Keski-iän ahnaassa tuiskeessa taas ei ehtinyt mokomaa miettiä. Sittenpä ikäloppuus onkin jo käsillä eikä muuta ole enää tehtävissä kuin asettua taloksi mahdollisimman mukavasti. Otapa oikein rento asento, hengitä pari kertaa syvään ja pyöräytä peukaloitasi noinikkään. Huomaatko, taivas ei putoa niskaan.
Ollakseen kelpo evp-kansalainen pitää huolehtia kunnostaan, syödä terveellisesti, harrastaa, olla sosiaalisesti hyödyksi ja kuluttaa kohtuullisesti. Sillä systeemillä saa ikäloppuuden jatkumaan liki sataan vuoteen. Toisaalta ei olisi pahitteeksi ymmärtää kuolla ajoissa eikä jäädä yhteiskunnan harmiksi hyödyttömänä nurkkiin lojumaan. Jos sattuisi eläkerahaa säästymään, ne olisi paras sijoittaa niin, että perijäsukupolvi ilahtuu saatettuaan asianomaisen aikanaan maan poveen.
Jos työelämän jäljiltä terveydenrippeitä on, eritoten niistä pitää ymmärtää huolehtia. Sehän meinaa sitä, että kaupassa pitää unohtaa kaikki mielitekoset heti alkuunsa ja keskittyä haalimaan kärryyn rasvattomia, suolattomia, sokerittomia ja lisäaineettomia elintarvikkeita. Niitä jos löytää niin hyvä on, sillä ne ovat tosi riittoisia ja tulevat ajan mittaan siten edullisiksi. Eläkepäivänä voi sitten vähän törsätä ja ostaa vaikka ykkösmaitoa kahviinsa ja vesirinkelin kahvileiväksi.
Lääkärit kirjoittavat nykyään liikuntareseptejä sohvapotaateille, harmi vain, että apteekki ei liiku eikä Kela korvaa. Sellaistakin väkeä on, joka hiihtää, vesiui, päivätanssii ja tanhuaa hiki päässä. Eeläkeläisjärjestöt haalivat kilpaa sinua riveihinsä, siellä kun nuorimmat ikäluokat kantavat pippaloiden ohjelmavastuun ja voit sanoa olevasi aktiivikansalainen.
Moni vähäeleinen päätyy harrastamaan pelkkää sormiliikuntaa marketin eteisapparaatin hedelmänkuvien ääressä tai voimisteluttamaan käden koukistajalihasta ryyppäilemällä kotona ja kapakoissa. Hyväosaisemmat siirtyvät sohvaltaan loikoilemaan talveksi palmurannoille tai ramppaavat kylpylöissä liottamassa liikavarpaitaan.
Aina on ollut myös niitä, jotka kaikesta huolimatta tohtivat valittaa eläkeläiselämän tylsyyttä. Huihai, älä sie usko, se on mielikuvituksen puutetta, tomerehtii Pissismummo. Nih, ja kaiken ohjeistuksenhan voi toki myös onnellisesti unohtaa ja keskittyä nauttimaan elämästä niin kauan kuin ikäloppuutta piisaa.
_________________
PS. Kommenttilaatikko uusittu.
Suomi rakastaa renttujaan, huutelee Hesarin otsikko. – Ja ei kyllä tasan rakasta, hähää. Jos jotkut kaltaisiaan fanittaa ja tyhjäpäätoimittajat kirjoittaa ihailevia juttuja, kun ne saa siitä juomarahaa ja kännisten taputuksia olalle, ei se tosiaankaan ole koko suomi, Pissismummo ärhäköi. Noo, jutun paremmin lukemalla haistaa kevytsavuista ironiaa, niin että se siitä.
Kotiosoitteessa meinasi syntyä vakavaksi luokiteltava selkkaus, kun P.Mummo erehtyi eilisaamuisen lehtensä äärellä hazardijupakkauutista tutkiessaan tokaisemaan ääneen: No jopas. Joku sanoo kerrankin suoraan niin kuin asia on ja siitäkös hulabaloo puhkeiksen. – Ei kuollutta noin saa halventaa, Poikakaveri kimmahti. – Jaa että eläviä saa vai ettäkö kuolleesta ei totuutta saa sanoa, mutta hymistellä saa, terhenteli Mummo. – Eikä, kun kuolleenkaan ihmisarvoa ei saa loukata, Poikakaveri salamoi ylväästi.
Poikakaveri on tietysti oikeassa. Pissismummo on periaatteessa ihmisarvosta samaa mieltä. Mutta. Nyt kyllä kutkuttaa se näkökulma, että iltalehtien toimituksen palkanmaksu on siitä kiinni, että lööppijulkkuja riittää ja lehteä ostetaan. Kyseinen julkkishahmo on eläessään myynyt toilauksillaan eräänkin painoksen. Olisivat tyytyväisiä, että kerran ostetaan lehti kolumninkin takia.
Joo’o. Totuuksiakaan ei saa laukoa miten tahansa. Nehän on suhteellisia. Ikävä juttu vielä, että joku nainen menee tuommoisia sanomaan. Miehestä. Se tässä varsinainen moka onkin, vai mitä.
*
Itsevarma kirjoittaa sattumajuolahduksia, arpoo sanoja pitkään rimpsuun ja merkitsee tuotoksen proosaksi tai lyriikaksi. Kustantamossa on töissä joku, jonka pitää tietää mikä myy. Epäröi, valitsee kuitenkin julkaistavien pinoon. Kriitikko muistaa yllättäen lukijan, etsii sanojen seasta turhaan ajatusta ja lyttää tuotoksen. Kirjailija haukkuu kriitikon ja itkee maailman epäoikeudenmukaisuutta. Kirja ilmestyy kaupan ikkunaan odottamaan ostajaa. Odotus on pitkä.
*
Psykologian maisteri väittelee eräänä päivänä eräässä yliopistossa kokeellisesta neuropsykologiasta. Hippokampuksen theeta-aktiivisuuden rooli klassisessa silmäniskuehdollistamisessa kaneilla. Tämän tärkeämpää ei voi enää olla, koska maisteri on uhrannut tähän vuosia elämästään, uurastanut itseään ja lähimmäisiään säästämättä. Kaneista puhumattakaan.
*
– Onpa täällä nuutunut tunnelma, sanoo vanha näyttelijä yleisölle ilmaantuessaan kulisseista parrasvaloihin. – Niin on, vastaa nainen yleisön joukosta. Kumpikaan repliikki ei taida kuulua meneillään olevan ns. komedian käsikirjoitukseen, mutta nuupahtaneen näytelmän katsomo herää hetkeksi hymyntapaiseen. Kulttuurin ajankuva.
*
Pissismummo on tietävinään, että tv:n ikuisuussarjoissa mikään ei ole kumminkaan ikuista, selvähän tämä. Kersat kasvaa ulos rooleistaan ja oppii uusia temppuja. Aikuiset kulahtaa, lihoo tai käppänöityy. Roolihenkilöitä katoaa horisonttiin sen kummemmitta selityksittä, jos näyttelijän elämäntilanne niin vaatii. Käsiksen laatijan tai ohjaajan vaihtuessa tutut henkilöt käyvät yhä oudommiksi.
Ei voi kuin päivitellä Mäkimaan klaanin kohtaloa Kotikadulla. Perhe on hajonnut viiteen osoitteeseen; mummo höpsähti, rouva rupsahti ja muuttui exäksi, lakimiesisästä on sukeutunut koko kadun tukipylväs, tytär löysi lesborakkauden, pappispoika machoilee, vetelehtii ja leikkii murrosikäiselle isää. – Luotolan perheen isästä tuli näkymätön mies, äiti hurahti, töpeksi ja palasi vankilan kautta lähtöruutuun, tytär katosi kaukomaille, esikoispojan sädekehää kiillotettiin vaimon sivusuhteella, iltatähti loistelee isänsä taivaalla ja äitinsä itkee ikävää kämäsen kärrykorjaamon nurkassa.
Entäpä muu kuvitteellinen joukko? Ikuinen poikamiessuntio Mauri naitettiin väkisin ja loppuviimeksi osoitettiin hyväuskoiseksi hölmöksi. Onni-kyrmy ja Ilona ovat muka Kreikassa (sairas mies ja koira!). Anja pitää majataloa milloin kellekin, kävijöitä riittää ja piirakat maistuu. Freesiä naamaa putkahtelee vanhojen sekaan ja ihmehän tuokin, kun kaikki nuoret ovat opiskelevinaan oikeustieteitä. Yksi ehdittiin jo kuolettaakin. Muistaako kukaan enää Allia? Ristokin sotkeutui roistokoplaan ja katosi kuvasta. Mukavasta palomiehestä sorvattiin väkivaltainen psykopaatti. Annin ja Hessun luomurakkaus karahti kiville. Halvaantunut poliisi nostettiin leikkauksella jaloilleen ja nai naispapin, joka työttömyyttään pantiin hurahtamaan kaatajalahkoon. Hohhoijaa.
Tekijöiden vauhtisokeus alkaa jo hirvittää ikuisuussarjan mukana ikääntynyttä. Osa katsojista onkin jo vaihtanut Karjalan kunnaille, missä on ainainen juhannus ja liidellään reilusti pilvilinnoissa.
Pissismummo julistaa täten kaikkien muoti-ilmausten kuninkaaksi termin mukavuusalue ja sitä myöten kuningattarena patsastelkoon epämukavuusalue. Pariskunta on saanut sen verran jo kuuluisuutta osakseen, että ihme, jos ei yksi ja toinen ole noita moikannut, arvokkaasti kätellyt, hienostelevin poskisuudelmin tai peräti hoviniiaten kunnioittanut.
Mukavuusalueella yleensä pukeutuminen käy vähemmän kuninkaallisesti, mitäs turhia kouhottamaan kun reilunkaupanverkkarit ja kansallinen tuulipuku on kerran keksitty. Pipo vain päähän pakkasella, mummovainaan neulomat vanttuut kouriin ja huopatöppöset kulkimiksi. Rumat ne vaatteilla koreilee, tosi komeet kelpaa ilmanki. Vai mitä.
Epämukavuusalueella taas harrastetaan kimalluksia, strassikoruja, hörhelöitä, paljetteja, verkkosukkia ja kahdentoistasentin korkoja. Pakkaseen kuningatarmeininki vaatii turkin ja puuhkan vähintään. Ja mihkään ei voi lähteä, ennen kuin julkisivu on puuterilla pakkeloitu, kulmat kohdillaan ja suppusuu kiilteellä viimeistelty. Jo vain.
Mitä pukeutumiseen tulee, Pissismummo pitäytyy ikiomassa versiossaan, joka sijoittunee jonnekin mukavuusalueen ja epämukavuusalueen välimaastoon aina lähtötilanteesta ja määränpäästä riippuen. Joku roti pitää kummiski olla, ettei Poikakaveri joudu häppeemään Mummoa eskorteeratessaan.
On taas monista ihanista ajoista se sietämättömin. Pissismummon Poikakaveri kantaa joka päivä pinon postilaatikosta eteisen pöydälle. Siinä ne pyörii monivärikkäät ja huutelee: kato, kato, osta, osta. Huuteluun kyllästyneenä Mummo raapottaa ne kohta takaisin pihan poikki laatikkoon, joka on huomattavan paljon postilootaa kookkaampi ja on syöny monen muunki asukkaan huutelijat. Mekastakoot keskenään hyväkkäät, kyllä keräyslootaan mainosta mahtuu.
Moni saa töitä älyttömästä joulumainosrumbasta, hyvähän se, mutta työn hyöty on väliin vähä kyseenalainen, aineski meillä. Nämä kaksi tupajäärää, Pissismummo ja Poikakaveri, toimivat näätsen omaan malliinsa. Jos tulee jotain hankintaa mieleen, lähetään isoon kauppaan. Käppäillään ja äimistellään siellä aikansa ja ihmetellään mitä kaikkee muuta on, mitä ei mihinkään tarvita. Jos taas kohille sattuu jotaki, mikä tahtoo mukaan, ni sit katotaan hintalapukas ja mietitään riittääkö eläke-eurot. Jos riittää, ni kassan kautta kotio. No, joskus on varminta pitää kahvikupillisen verran taukoa käppäilystä ja tuumata välillä.
Pikkuritarin syntymä on oirehtinut Pissismummon sekä vaariutuneen Poikakaverin elämässä väkevästi. Ihan höperöityneet ovatten molemmat nämä hyväkkäät. Käppäilykierrokset tuppaavat väkisin päätymään aina tietylle osastolle, jossa on tarjolla pikkuritarimaista rompetta. Kyllä on tarvittu tuumaustaukoja ja käsijarrukäännöksiä, ettei alituiseen menis hankintojen puolelle. Tavaratalohan ei ihmistä onnelliseksi tee, paitsi pikkuritarien mummot ja vaarit sen leluosasto. Ongelma on ihan meitin ikioma, nääs itte ritarillahan on hyvinkin pieni leluosastollinen kierrätettyä sekä lahjaksi saatua viihdykettä kotosalla.
(Nyt tuli tunnustuksen paikka: pääsi käymään silleen, että muuan Pikkuritarin kokoinen IsoNallukas piti pelastaa ylähyllyltä, kun se siellä toiveikkaana käpäliään ojenteli ja jupisi, että kaipaa niiiin kovasti kotia ja leikkikaveria. Nääs kaikki samankokoiset lajitoverit olivat jo päässeet kuka minnekin. Yksinäistä rupesi olemaan ylähyllyllä. Eikä Mummon sydän sitä jupinaa kestänyt kuulla.)
IsoNallukas on pitänyt kivasti seuraa Mummolle joulua odotellessaan. Vähän sille tuli kiire mennä piiloon, kun Pikkuritari pelmahti ovesta Vaarilaan vierailulle. Mutta kohta kun meno hiljeni kaapinoven takana, huuteli IsoNallukas sieltä tohkeissaan: minä olen täällä, minä olen täällä. Poikakaveri uumoilee, ettei vain Mummolta pääsisi itku, kunhan Pikkuritari vie IsoNallukkaansa kotoisan leluosastonsa päällysnalleksi ja kukaan ei enää huutelekaan Mummolle: minä olen täällä, minä olen täällä.
Tänään on Erittäin Tärkeän Henkilön erittäin tärkeä merkkipäivä. Ettevai ikinä arvaa. No, Pikkuritari tietenkin täyttää YKSI vuotta. Mummeli ja Vaari olisivat soittaneet iloisen ritarifanfaarin, jos olisi ollut torvia, mutta torveilevat he sen sijaan ihan itse paikalle tapauksen kunniaksi hiukan myöhemmin. Mummeli on tehnyt Pikkuritarille oikein oman onnilaulunkin, kun tämä kerran itsekin on laulumiehiä. Näin se kuuluu:
Mummelin onnilaulu Pikkuritarille
On meillä Onnenpoika, ritari pikkuinen
joka herkästi hymyää ja hymyssä pilkistää
neljä plus neljä hammasta
joita tuttiin voi teroittaa, tai
muussia mussuttaa, tai
Mummelin poskeen puraista, hui!
On meillä Onnenpoika, ritari pikkuinen
joka herkästi hymyää ja kaapeissa rymyää.
Oli äsken tässä ja sitten tuolla
pikku veitikka vilahtaa, hups!
ja kohta naureskellen, hii!
piilosta kurkistaa, haa!
Vuodet saapuu yksi kerrallaan, ritari pikkuinen
ja kakkuun uusi kynttilä, ritari pikkuinen.
Ohhoh ja onnea, ritari pikkuinen!
– Käy oikein sääliksi, ihmisparkaa. Pissismummo pyöritteleiksen päätään ja Poikakaveri siihen hymähteleiksen, että parkaa tosiaan. Mattia röykytetään nyt oikein olan takaa joka mediassa. Mitäs siihen on Mummollakaan sanomista, kun Suomi on pääsääntöisesti nk. vapaamaa. Mikä taas tarkoittaa, että poliitikkoja mm. saa kurmottaa mielin & määrin kunhan aihetta löytyy ja mikä ettei löydy, kun viitsii kaivaa. Kylläpä nuo toisiaankin mätkivät istuntosalissa turvenuijat, soppakauhat, puolenmetrin jakoavaimet ja maalliset sekä taivaalliset lakikirjat kourassa harva se tiistai eduskuntatalon istuntosalissa. Sitä sirkusta tässä onkin ollut ikävä, kun on koko kesä saatu olla ihan ilman. No nyt tulee taas ja tuubin täydeltä.
Pissismummo ei tunnusta Mattirukan syntilistaa keränneensä, mutta hutkiva sopulilauma on saanut kasaan melkoisen röykkiön jo tähän mennessä. Hiki on helmeillyt otsalla korkealla tuon tuostakin, kun on mikkiä työnnetty naamaan ja selitystä tivattu milloin mihinkin epäilyttävältä haiskahtavaan seikkaan lähimenneisyydessä. Kaikki on kiistetty jo moneen kertaan, mutta eivät usko peijakkaat. Taannoin tuo jo parahti tuskissaan, ettei hän nyt voi tässä kaikkien syntejä ruveta kantamaan ja että kyllähän ne muutkin. Viimeksi lausutusta voi päätellä, että rajoilla mennään, jo tutisevat housunlahkeet pitkissä säärissä.
– Ei oo kivaa, pojat, mitäs te nyt Mattia kiusaatte. Se mitää oo tehny omasta mielestään. Aatelkaa vähä, viime keväänä se ihan itte hövelisti meni ehdottamaan, että (kunhan perustuslakia muutetaan niin, että pääministeri on valtakunnan ylipääjohtaja) hänhän voisi jatkaa samoilla lämpimillä kolmannen ja kukaties neljännenkin virkakauden, on sentään sattumoisin paikalle joutuneesta pätevöitynyt jo korvaamattomaksi. Kun ei kansa presidentiksikään ymmärtänyt valita. Oijoi, on se valta niiin makeeta. Ja nyt te sössitte sen Matin keittämän erinomaisen sopan ja kaadoitte kattilan sen omille kintuille. Onko reilua, sanon ma.
– PÄÄministerillä se on semmoinen pää, joka ponnahtaa joka rytyytyksen jälkeen pintaan kuin korkki konsanaan, irvahti Poikakaveri. Mitä nyt vähän vetää nenäänsä pärskeistä. Kysyjä todistakoon, mistä on tiedon saanut ja minkähän tiedon ja onko siitä todisteita mitä on sanottu tai tehty tai jätetty tekemäti missään milloinkaan. Tuskin lain. Näillä mennään eikä meinata, mitäs luulitte.
Pissismummo heräsi ennen aikojaan tunnistamattomasta syystä eikä saanut unta silmään sen perästä. Tämmöiseen tapaukseen auttaa pari helppoa sudokua ja pirullinen sokkokrypto. Sitten Mummo palasi peittoihinsa ja simahti. Herätessä päivä olikin jo pitkällä, mutta mikähän päivä.
Poikakaverilla oli lehti melkein luettuna ja kahvi odottamassa, ollut ties miten kauan. – Ei ala hyvin, murisi Mummo, paistettua kahvia heti alkajaisiksi. (Pissismummon mielestä kahvin pitää olla kuumaa, tummaa ja tuoretta. Ja sen seurana Mummo tahtoo pari kaurapaahtoleipää, joiden välissä sipaisu lempimarmeladia ja siivu pähkinäistä lempijuustoa. Näistä Mummo pääsee tolkuilleen sen verran, että huonompikin päivä nitkahtaa käyntiin.)
Lehden silmäiltyään tokeni Mummo vaihtamaan liinavaatteita vuoteeseen kuten aina saunapäivän aamuna. Myöhemmin, kun liinavaatekomero, pyykkikori, mankelointipino ja hyllyjen takusetkin oli tutkittu, oli Mummon pakko myöntää, että tietty ruusukuvioinen lempityynyliina oli kadonnut jäljettömiin. – Missään se voi enää olla tämän katon alla, murisi Mummo. – Miksi rupesit vaihtamaan tänään, tiedusti Poikakaveri varovasti, saunailtahan on huomenna.
– Jaaon. No, sehän on sillä tavalla, että kun vaihtoaskare on käynnistynyt, sitä ei voi kääntää takaisin päin sen vuoksi, että päivä osoittautuu vääräksi, Mummo ärisi. Nih. Ja ruusulakanan kanssa pitää olla ruusutyynyliina, sehän selvä on. Mummo penkoi vielä kerran kaikki mahdolliset ja pari mahdotontakin paikkaa. Tyynyliina oli kadonnut tästä maailmasta. Kerta kaikkiaan.
Suuren luokan piiloleikki onneksi käynnistyy harvoin. Pari kertaa työavainnippu sai aikaan hulabaloon ja kerran kalenteri onnistui oikein itkettämään. Pankkikorttikin on aiheuttanut yhden kylmäävän iltapäivän, kunnes ilmoittihe itsestään pankkitoimihenkilön välityksellä. Pissismummo oli muka hylännyt korttinsa ottomaatin hölösuuhun saldoa silmäiltyään. Silmälasit ovat hanakimmat järjestämään Mummolle kuntolenkkiä huoneesta toiseen tuon tuostakin, mutta ei ne kovin erityisiä piiloja tähän mennessä ole keksineet. Tuottavat enempi alituista löytämisen iloa.
Yksi Poikakaverin positiivisista päivistä osui onneksi tähän. (Ei ole hyvä, jos yhdellä on maailmankirjat sekaisin heti aamusta – oh, miten pienistä ne nyt menevätkään – ja toisella samaan aikaan myrtsipäivä.) Sovinnolliset ja myötätuntoiset kommenttinsa lauhduttivat Mummon vähän kerrassaan. Ja illalla lauhduteltiin lisää, löylytellessä Mummon sisäisen kalenterin mukaan.
– Onhan tässä se hyvä puoli, että siitä pieni ihminen iloisesti yllättyy, jos ruusukas joskus palaa maailmanmatkoiltaan, huokasi Mummo iltasella poski toiseksi rakkainta tyynyliinaa vasten.
|
|
