Suomi rakastaa renttujaan, huutelee Hesarin otsikko. – Ja ei kyllä tasan rakasta, hähää. Jos jotkut kaltaisiaan fanittaa ja tyhjäpäätoimittajat kirjoittaa ihailevia juttuja, kun ne saa siitä juomarahaa ja kännisten taputuksia olalle, ei se tosiaankaan ole koko suomi, Pissismummo ärhäköi. Noo, jutun paremmin lukemalla haistaa kevytsavuista ironiaa, niin että se siitä.

Kotiosoitteessa meinasi syntyä vakavaksi luokiteltava selkkaus, kun P.Mummo erehtyi eilisaamuisen lehtensä äärellä hazardijupakkauutista tutkiessaan tokaisemaan ääneen: No jopas. Joku sanoo kerrankin suoraan niin kuin asia on ja siitäkös hulabaloo puhkeiksen. – Ei kuollutta noin saa halventaa, Poikakaveri kimmahti. – Jaa että eläviä saa vai ettäkö kuolleesta ei totuutta saa sanoa, mutta hymistellä saa, terhenteli Mummo. – Eikä, kun kuolleenkaan ihmisarvoa ei saa loukata, Poikakaveri salamoi ylväästi.

Poikakaveri on tietysti oikeassa. Pissismummo on periaatteessa ihmisarvosta samaa mieltä. Mutta. Nyt kyllä kutkuttaa se näkökulma, että iltalehtien toimituksen palkanmaksu on siitä kiinni, että lööppijulkkuja riittää ja lehteä ostetaan. Kyseinen julkkishahmo on eläessään myynyt toilauksillaan eräänkin painoksen. Olisivat tyytyväisiä, että kerran ostetaan lehti kolumninkin takia.

Joo’o. Totuuksiakaan ei saa laukoa miten tahansa. Nehän on suhteellisia. Ikävä juttu vielä, että joku nainen menee tuommoisia sanomaan. Miehestä. Se tässä varsinainen moka onkin, vai mitä.