Oli silleen sovittu, että Pissismummo ja Poikakaveri poikkeaisivat Huiskismummon ja Topparinsa Möksällä, kun kerran niillä main osuivat liikuskelemaan juhannusiltana. Sehän tiedetään, että möksät ovat enimmäkseen rannoilla, kivisten kärriteiden ääripäässä. Siinähän tarvitaan karttaa ja henk.koht. ajo-opastusta, aikaa ja hermoa, että osuu tuhansien järvien rannoille pykättyjen kymmenien tuhansien möksien joukosta siihen oikeaan.

Poikakaveri sääteli Tiemestaria. – Ja osoite on? – Miten niin osoite, Huiskis neuvoi, että… – Ei kun osoite! Tähän tarvitaan osoite. Mummo soittaa perille ja tinkii osoitetta. Puolenkymmentä tiennimeä löytyy, mistä pitää kääntyä oikeaan, mistä vasempaan. – Ei, ei, kun o-s-o-i-t-e. Asujamisto arvelee, että Kissanviiksipolku viiskytjarisat tai kuuttavaille kuuskyt sen täytyy olla, vaikka voi olla olemattakin. Siitä ison kiven ja hakkuuaukean välistä kummiskin käännytään mein mettään…

Asfaltti laulaa, kunnes tulee pitäjänraja vastaan. Tiemestari käskee ajajan kääntyä pikkutielle. Mummo parahtaa. – Ei se nyt tuonnimisestä tiestä mitään sanonut… Safööri mutristelee ja konahtaa, että neuvoja ei tarvita, Tiemestari tietää jokaikisen kinttupolunkin, se suunnistaa satelliitilla. Sillä mennään ja pulinat pois. Ja sillähän mentiin, mettään ja mettän läpi.

Niin kutsuttu tie kapeni loppuviimein rengasuriksi, joiden välissä lainehti miespolvenkorkuinen koskematon heinä. Pissimummo piteli kalvakkana turvavyöstä kaksin käsin. Kun sai hengen taas kulkemaan, kirahti pahan arvion Tiemestarin kyvystä löytää kinttupolkujen seasta ihmisen ja auton mentävä reitti. Poikakaverin menopeli kun ei mikään ralliviritetty maasturi ole.

Älkääs kuulkaa mitäkään, mutta kilometrien rytinän ja höykytyksen jälkeen tulivat umpimettässä matkaajat paikkaan, joka mitä ilmeisimmin oli autojen kalmisto. Kymmenkunta erilaista ajoneuvoa sikin sokin puiden seassa, kita auki, ovet rempallaan, silmistä jo pensasta tursuen. Kaamea näky melkein veret seisautti. Tännekö ne kaikki ovat päätyneet, jotka tälle tielle lähtivät? Nimittäin takaisin ei ollut kääntymistä, ei niin millään konstilla. Jo kalpeni saföörinkin naama.

Kun sitten viimein putkahdettiin mettästä ihmisten ilmoille ja oikeannimiselle hiekkatielle, se tuntui melkein kiitoradalta moisen erikoiskokeen jälkeen. Tiemestari oli ainoa, joka ei ollut menettänyt hermoaan eikä uskoa kykyihinsä luotsata kyytiläisensä perille. Saföörin ilme kirkastui ja Pissismummokin löysi nauruhermonsa, jonka jo luuli iäksi poikki pimahtaneen.

Perillä Möksän isäntäväki aanaili viipymisen syitä, mutta kun ei pukahtanut Poikakaveri, piti Pissismummokin suunsa supussa. Leppoisasti sujui aika Möksällä turisten ja tuli viimein kotiin lähdön aika.

Kotiosoite oli Tiemestarinkin tiedossa, mutta vielä tuo peijakas yritti houkuttaa ajajaa nimettömälle oikopolulle. Pissismummon naurunpyrskähdyksiä ei enää Poikakaverikaan kestänyt vaan katsoi parhaaksi tarkistaa poismenoreittiä kattoaan korjaavalta lajitoverilta. Tämä näkyi viittovan sinne, minne olisi Mummokin osannut neuvoa, mutta kun pulinat oli poiskomennettu, ei hän pihahtanutkaan.

  • Navigointia navigoinnin vuoksi? Kun on kerran laite, sitä käytetään. Hauskasti kirjoitit. 🙂

    Kommentin jätti Liisa · keskiviikkona 24. kesäkuuta @ 13:59

  • Tuommoista se Tiemestari meilläkin teettää,mutta tulipa teilläkin hieman ylimääräistä jännitysmomenttia reissuun.Seikkailua elämässä olla pitää ja hyvä, kun ei auto hajonnut..

    Kommentin jätti Millan · keskiviikkona 24. kesäkuuta @ 14:58

  • Merkilliset ovat Tiemestarin tiet…

    Kommentin jätti Ansku · keskiviikkona 24. kesäkuuta @ 21:14

  • Joup, seikkailun puolelle kääntyi ja nyt jo hiukka hymyilyttääkin koko juttu. Selvähän se, että kun kerran Tiemestari on hankittu, sitä pitää käyttää. Päivittääkö ne koskaan noita satelliittikarttojaan…Pissismummo ihmettelee.

    Kommentin jätti Ellinoora · keskiviikkona 24. kesäkuuta @ 21:56

  • Hyvin on tuttua seikkalua!
    Toissakesänä eksyttiin
    Saksassa pikkutielle,
    joka vei viljelysalueelle.

    Sieltä ei meinattu
    löytää pois, vaikka
    mukamas samaa tietä ajettiin
    kuin sinne tultiinkin,
    vaan aina oltiin uuden pellon
    kulmalla!

    Se IHANA puoli noissa
    ajoissa on, että ne
    jäävät paremmin mieleen
    kuin mitkään muut näkemiset..:))

    Kommentin jätti Herne · torstaina 25. kesäkuuta @ 12:54

  • Tosiaan, mieleen jää. Kertomasi toi mieleen muiston kahdenkymmenen vuoden takaa. Tapahtui Sveitsissä: iltamyöhällä matkanjohtaja ja bussikuski suunnistivat yksissä tuumin ylämäkeen sellaiselle pikkukadulle, jossa bussi ei enää päässyt eteen päin eikä kääntyminen tullut kysymykseenkään. Pitkää bussia peruutettiin sentti kerrallaan heikosti valaistulla sivukadulla, joka vielä kaartui… huh. olihan sekin unohtumaton kokemus.

    Kommentin jätti Ellinoora · torstaina 25. kesäkuuta @ 19:43

  • Ihana kirjoitus. Uskon, ettei joka paikassa sua (teitä) silloin naurattanut. Nyt kylläkin.

    Kommentin jätti vilukissi · torstaina 25. kesäkuuta @ 22:08

  • Näin on! Ikimuistoinen juhannusmetsä, huuuu…

    Kommentin jätti Ellinoora · torstaina 25. kesäkuuta @ 23:17

  • Jos yhtään lohduttaa, niin tuttuja tilanteita, joihin pääsee myös ilman navigointilaitteita, kokemusta on. Ellinoora, olet kyllä mestarillinen kertoja.

    Kommentin jätti mehtäsielu · lauantaina 27. kesäkuuta @ 19:20

  • Kiitos Mehtäsielu kannustavista sanoistasi! Kiitos kaikille kommenteista!

    Kommentin jätti Ellinoora · sunnuntaina 28. kesäkuuta @ 11:16

  • Mitäs me suppusuu-mummot… Vaatii taitoa pitää se suppu, kun niin hymyilyttää…

    Kommentin jätti mm · maanantaina 29. kesäkuuta @ 22:38

  • Niinpä, mm, pitäis ymmärtää suppuilla enemmän ja ajoissa, varsinkin silloin, kun ollaan a j o i s s a, tuumii Pissis tähän.

    Kommentin jätti Ellinoora · keskiviikkona 1. heinäkuuta @ 09:54

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.