Oli silleen sovittu, että Pissismummo ja Poikakaveri poikkeaisivat Huiskismummon ja Topparinsa Möksällä, kun kerran niillä main osuivat liikuskelemaan juhannusiltana. Sehän tiedetään, että möksät ovat enimmäkseen rannoilla, kivisten kärriteiden ääripäässä. Siinähän tarvitaan karttaa ja henk.koht. ajo-opastusta, aikaa ja hermoa, että osuu tuhansien järvien rannoille pykättyjen kymmenien tuhansien möksien joukosta siihen oikeaan.

Poikakaveri sääteli Tiemestaria. – Ja osoite on? – Miten niin osoite, Huiskis neuvoi, että… – Ei kun osoite! Tähän tarvitaan osoite. Mummo soittaa perille ja tinkii osoitetta. Puolenkymmentä tiennimeä löytyy, mistä pitää kääntyä oikeaan, mistä vasempaan. – Ei, ei, kun o-s-o-i-t-e. Asujamisto arvelee, että Kissanviiksipolku viiskytjarisat tai kuuttavaille kuuskyt sen täytyy olla, vaikka voi olla olemattakin. Siitä ison kiven ja hakkuuaukean välistä kummiskin käännytään mein mettään…

Asfaltti laulaa, kunnes tulee pitäjänraja vastaan. Tiemestari käskee ajajan kääntyä pikkutielle. Mummo parahtaa. – Ei se nyt tuonnimisestä tiestä mitään sanonut… Safööri mutristelee ja konahtaa, että neuvoja ei tarvita, Tiemestari tietää jokaikisen kinttupolunkin, se suunnistaa satelliitilla. Sillä mennään ja pulinat pois. Ja sillähän mentiin, mettään ja mettän läpi.

Niin kutsuttu tie kapeni loppuviimein rengasuriksi, joiden välissä lainehti miespolvenkorkuinen koskematon heinä. Pissimummo piteli kalvakkana turvavyöstä kaksin käsin. Kun sai hengen taas kulkemaan, kirahti pahan arvion Tiemestarin kyvystä löytää kinttupolkujen seasta ihmisen ja auton mentävä reitti. Poikakaverin menopeli kun ei mikään ralliviritetty maasturi ole.

Älkääs kuulkaa mitäkään, mutta kilometrien rytinän ja höykytyksen jälkeen tulivat umpimettässä matkaajat paikkaan, joka mitä ilmeisimmin oli autojen kalmisto. Kymmenkunta erilaista ajoneuvoa sikin sokin puiden seassa, kita auki, ovet rempallaan, silmistä jo pensasta tursuen. Kaamea näky melkein veret seisautti. Tännekö ne kaikki ovat päätyneet, jotka tälle tielle lähtivät? Nimittäin takaisin ei ollut kääntymistä, ei niin millään konstilla. Jo kalpeni saföörinkin naama.

Kun sitten viimein putkahdettiin mettästä ihmisten ilmoille ja oikeannimiselle hiekkatielle, se tuntui melkein kiitoradalta moisen erikoiskokeen jälkeen. Tiemestari oli ainoa, joka ei ollut menettänyt hermoaan eikä uskoa kykyihinsä luotsata kyytiläisensä perille. Saföörin ilme kirkastui ja Pissismummokin löysi nauruhermonsa, jonka jo luuli iäksi poikki pimahtaneen.

Perillä Möksän isäntäväki aanaili viipymisen syitä, mutta kun ei pukahtanut Poikakaveri, piti Pissismummokin suunsa supussa. Leppoisasti sujui aika Möksällä turisten ja tuli viimein kotiin lähdön aika.

Kotiosoite oli Tiemestarinkin tiedossa, mutta vielä tuo peijakas yritti houkuttaa ajajaa nimettömälle oikopolulle. Pissismummon naurunpyrskähdyksiä ei enää Poikakaverikaan kestänyt vaan katsoi parhaaksi tarkistaa poismenoreittiä kattoaan korjaavalta lajitoverilta. Tämä näkyi viittovan sinne, minne olisi Mummokin osannut neuvoa, mutta kun pulinat oli poiskomennettu, ei hän pihahtanutkaan.