Pimpom-pimpelipom! Oven takana seisoi Pikkuritari rapisevaan kääritty valitsemansa punakukkainen toisessa ja jouluinen pussukka toisessa kädessä. Ooh. Murunen oli nukahtanut tulomatkalla autoon ja ihmetteli silmät sikkaralla äidin sylissä missäs nyt ollaan. Armiaiset kuoriutuivat vanhempiensa avustamina tamineistaan, ja kohtsillään Murunenkin jo suunnisti tutulle leikkikalukopalle aarteita etsimään.

Pussukasta muuten paljastui Vaarille ja Mummelille omistetut kirjat, jotka voi täyttää vaikka kuvilla tai jutuilla. Muru kertoi ylpeänä, että oli ihan itse liimannut kannen koristeet. Kyllä ne olivatkin upeat! Omistuskirjoituksetkin kirjoissa oli, ne oli kirjoittanut Pikkuritari omakätisesti oikein mustekynällä. Se on viisivuotiaalle kyllä hieno saavutus.

Aterian aluksi syötiin salaattia ja rosollia ja jouluajan ensimmäiset kinkkuviipaleet maisteltiin kastikkeen, perunoiden ja kasvispaistoksen kera. Pikkuritari sai ankarasti ponnisteltuaan laskettua peräti kahdeksan hyvältä maistuvaa syötävää tarjolla olevista. Murulle taisi kertyä vähän vähemmän. Hänellä syönti sujuu siihen malliin, että kaikkea halutaan, jos kysyy, mutta lopulta lautasen sisällöllä voisi ruokkia pikkuisen possun, jos semmoinen vain olisi. Ja tähtipullan paras osa on Murusen mielestä ehdottomasti se tähti. Pullasta ei niin väliksi.

Piilosten leikkiminen on ehdottomasti Murun juttu. Pikkuritari keskittyi sillä aikaa piirtelyyn Mummelin lipaston ääressä. Hän tietää mistä laatikosta löytyy värikyniä, vihkoja ja piirustuspaperia.  Pian jo taas soitettiin ja laulettiin, kumpikin erikseen esittivät hienosti joululaulun isin säestyksellä. Ja Muru kertoi ihan oman keksimänsä tarinan, joka oli aika rasavilli.

Mummeli oli seikkaillut Tuomaan markkinoilla ja huomannut siellä eräässä joulukojussa poikatontun ja tyttötontun, jotka tahtoivat Pikkuritarin ja Murusen mukaan. Ehkä Muru keksii vielä ihan oman satujutun villikkotontun joulusta.

Pissismummo  ärhästyi eilisen aamulehden ääressä. Hesariin kirpakoita kolumneja kirjoittava toimittajatar meni paljastamaan, että trendikäs ollakseen pitää itse karsia turhat tyypit ystäväpiiristä. Huuu! Täähän niin sotii naamakirjaideaa vastaan. Eikös somessa ole kysymys pikemminkin  faniklubin kasvattamisesta kellä ikinä, joka liepeeseen tarttuu? Vai joko tuli laari liian täyteen? Onkokaan muuta elämää kuin some? Missä jonkun näät, sen silmät on kii ruudussa, jota sormi hiplaa.

Mummon nuoruudessa Ystävän laulu ohjeisti asiassa tyyliin, että ”turhat tuttavat luotas ois hävinneet pian pois” – mikä on simppelisti sitä, että suhteet siilaantuu itsestään. Sitä tutustuttiin jossain, diggailtiin samoja juttuja, lämmettiin toisen persoonasta, pidettiin yhteyttä välimatkoista piittaamatta. Isoissa elämänkäänteissä, niinku rakkausjutut, muutot, työpaikan vaihdot tai eläköityminen, joku aina tipahti kauemmas ja toisia tuli tilalle.    

 ”Ystävien pitää olla energisiä, positiivisia ja sosiaalisia” nykyään. Kokoelmassa pitää olla ”seksuaalisten ja etnisten vähemmistöjen edustajia sekä henkilöitä, joilla on jännittävä ammatti”. Virkaheittoystäviksi joutuvat ”kitisijät, ripustautujat ja negatiivisen energian levittäjät”. Yli laidan heivataan ”ihmiset, joilla on vääränlaiset arvot tai keittiönkaapit.”

Mummo istuu nyt mykistyneenä, miettii käsi poskella ystäviensä piiriä. Voi kamala, kun ei siellä edusta kukaan mitään erikoisen jännittävää ryhmää tai ammattia. Energiaa ja positiivisuutta on itte kullakin ajoittain enempi, toisin taas vähempi. Sosiaalisuudestakan niin tiedä, mutta jos yhteys säilyy, kai se riittää. Some-ystävyyttäkin on, voin todistaa. Suosikkiblogit pysyvät listalla.

Mummo muistelee muuatta ystävää ihan hyvällä, vaikka tuo on ottanutkin etäisyyttä. Jonkun luota on itsekin vetäytynyt, kun on tuntunut käyvän liian raskaaksi. Syiden arvailu on turhaa, saahan ne kukin ittellään pitää, jos tahtoo niin. Uskollinen ystävä on aarre! Arvot merkitsee, keittiön kaapeista viis.

Huiskismummo hankkiutui junaan etelä-karjalaisesta kotikylästään aamupimeällä, Pissismummo auringon noustua pääkaupungin suunnalta. Kohtasivat he toisensa hämäläisten kaupungissa Salpausselkäin kainalossa. Kyseinen hämäläiskaupunki on kummallekin ollut aina ohituspaikka joko moottoritietä tai junarataa pitkin muualle matkatessa. Viimeisin poikkeama oli Pissismummon osalta sujunut pienessä paniikissa. Tarinan pointti: kun ei ohita, voi kivasti yllättyä.

Pissismummo oli jossain muinaismenneessä työelämässään kaupungissa tilapäisvieraillut, mutta vuosikymmenien saatossa paikan ilme on niin muuttunut, että tuntui kuin Elielin malliin pykätty kaupungintalo ja Alvarin kuulu ja komea kirkko vain olisivat olleet ennallaan. Ja ne käytiin ensi töiksi tsekkaamassa, että olivat.

– Tämähän on varsinainen patsastelijoiden kaupunki, hihkuivat mummot.  Heti asemalta keskustaan päin lähtiijää tuijottelee hevosensa selästä itse Marsalkka. Kaupungintalon puistikossa pullistelevat uljaat miehet vähissä vaatteissa, rinteessä riehuvat hakkapeliitat ja modernimpaakin taidetta on ihmeteltävänä. Kirkonmäellä kyyristeleiksen umpionneton hahmo, toinen taas taivastelee kädet ylhäällä. – Nää sit varmaan on kirkkokuorolaisia, tuumi P.Mummo Launeen neitojen kohdalla. – Juuh, ja kyl nää hämäläiset on kovia poikia monttuja kaivamaan, totesi Huiskis. Keskellä kaupunkia näet oli kaksi korttelinkokoista kuoppaa, joissa kaivurit möyrästivät. Mitä lie tekeillä.

Mummot käpsehtivät kirkkoon ihailemaan Aallon arkkitehtuuria, istuivat aloilleen penkkiin ja veisasivat kaksi värssyä kummankin lempivirrestä. Keskusteltiin siinä vakaviakin veisuun päätteeksi. Kun ovesta pölähti sisään isompi sakki, oli sopiva sauma jatkaa matkaa patsaalta patsaalle.  

Hiukomisaikaan osuttiin viehättävään ravintolaan nimeltä Taivaanranta. Lounas syötiin oikein pitkän kaavan mukaan. Alkupaloja mutustellessa tuli tsekattua miten-menee-osio kummankin osalta. Lampaankareesta selviytyminen on tunnetusti herpaantumatonta keskittymistä vaativa urheilulaji – ellei peräti tartu luun päästä omin kätösin, minkä Huiskis kursailemati tekikin. Jälkiruoka kruunasi herkutteluhetken. – Paitsi ruoka on palvelukin täällä Taivaanrannassa taivaallista, oli yhteinen kiteytys ateriasta. Mummot arvostavat asiallista, luontevan tunkeilematonta ystävällisyyttä. Taju asiakkaan ääneen lausumattomista toiveista on jo suorastaan luksusta.  

Kadun kulmassa kartta kädessä aprikoivat mummot yllätettiin kahdesti. Hämäläisetkö hitaita? Vähäpuheisia vai? Heti kohta pysähtyi ystävällinen naisihminen kysymään, voisiko auttaa. Ensimmäinen opastaja kertoi mitä näkemisen arvoista keskustassa on. – Aloittakaa kaupungintalolta, hän sanoi ja se oli hyvä neuvo. Asemalle palatessa mummot pyydettiin ihan mukaan ja ohjattiin oikotietä kaupunginsairaalan läpi. Opastaja jäi sinne töihinsä ja mummot jatkoivat asemalle ja sieltä tyytyväisenä illan hämärtyessä kotiin.

Kirkonmäelle kiivetessä kohtasin ystäväsiskon, joka oli mumman ominaisuudessa tulossa samaan paikkaan tyttärenpoikiensa kanssa. Kaksi liinatukkapoikaa, Ossi ja Lassi, sinisilmäparit kohtaamistamme tapittamassa. Kohta esittäytyivät reippaasti ja hymyillen. Sain Ossilta tietää, että hän on isoveli ja viisi vuotta, pikkuveli vasta kolme.   

Penkkipaikan kirkossa valitsi Mumma varmuuden vuoksi läheltä ovea ja minä kysyin pojilta saanko tulla heidän kanssaan istumaan. Ossi siirtyi Mumman toiselta puolen kauemmaksi ja teki tilaa. Niin siinä istuttiin mummot keskellä ja pojat laidoilla. Mumma oli selvästikin valmistautunut lähtemään, jos pojat väsyisivät, mutta nämäpä istuivat muina poikina virsikirja tanakasti sylissä molemmilla.

Kirkossa oli runsaasti muitakin lapsia, joten pientä kihinää siinä oli ympärillä, mutta Ossi ja Lassi istuivat vakaasti kuin isäntämiehet. No, ehtoollisenviettoon asti, totta puhuen. Mumman kanssa alttarille siunattavaksi polvistuminen oli sen verran jännittävää, että sen jälkeen pojat hankkiutuivat vierekkäin istumaan, ja Mumma joutui sihisemään ja suhisemaan äänenvaimennusta muutaman kerran loppuliturgian aikana.

Pitihän poikienkin sitten päästä mehuille, kun mummot mielivät kirkkokahville. Ossi oli vaikuttunut siitä miten isot urut olivat. Kysyin oliko hän huomannut, että Eija-kanttori soitti yhtä aikaa käsillä ja jaloilla. Pojat olivat soittaneet Mumman pianoa, joten he tiesivät miten sormilla soitetaan, mutta että jaloilla, se on varmaan vaikeaa. Ajattelin hiukan haikeana mitä huomioita Pikkuritari olisi tehnyt, jos olisi ollut mukana. Olisi jännää sekin kokea.

Pissismummo askelsi toimekkaasti Terveyssysteemin kokoontumispaikalle luovuttaakseen puolentusinaa putkellista verta tarkempaa syynäystä varten. Odottelutilan kutsuvalon meneillään olevasta numerosta voi päätellä, että kolme varttia tässä hyvinkin menisi.

Mummo keskittyi parin vuoden takaisen akkainlehden kevätnumeroon, jossa selostettiin nykyajan mummotyyppejä. Pullantuoksuinen ja lempeäkatsantoinen luomumummo sukankutimineen tuntui liian löperöltä olennolta tähän pahaan maailmaan. Huolellisesti meikattu urbaani isoäiti kampaajalla sävytettyine kutreineen ja butiikkiasusteineen sekä  kultturelleine harrastuksineen tulee kyllä itselleen kalliiksi, tuumi P.Mummo, ei riittäisi mulla eläke moiseen.

Pissismummo on lehden mukaan nahkarotsiin ja legginseihin pukeutuva, monesta kohtaa lävistetty ja sieltä täältä kuvitettu isoäiti-ikäinen, joka ajelee sätkä suupielessä uuden poikaystävänsä prätkän tarakalla festareilta toiselle.  – Ohhoh, tuumi Mummo tyyppiä tutkaillessaan, tuo on kyllä jämähtänyt pissismuinaisuuteensa pahan kerran. Enmänyssentäs tommonen ole, punaiset farkut jos sattuu olemaan ja nahkarotsikin, mutta nenärengasta ei oo ja muutaki rekvisiittaa puuttuu.

Mummo siinä tuumi, että olis ihan oma ittens vain, sopiva sekoitus siitä ja tästä. Lievästi urbanisoitunut pikkuisen pissis luomukas mummo.  

Iltakaakaosta oli kulunut hyvinkin 12+2 tuntia eineetöntä aikaa, kun kutsuvaloihin räpsähti Mummon nummero.  – Pianpa päästään piinasta, tuumi Mummo ja pujahti piikittämöön.

Pissismummo laittautui eräänä kesäisenä pyhäaamuna pyöräilyasusteisiin ja kypärään.  –  Pakko päästä baanalle, huikkasi Mummo Poikakaverille ja viiletti kohta kaupungin sunnuntaihiljaisia pyöräteitä. Aurinko lämmitti suloisesti, ja ilmavirta mukavasti vilvoitti polkijaa. Määränpäässä kangasteli semmoinen kolkka kaupunkia, jossa käynnistä lienee hyvinkin toistakymmentä vuotta. Tuosta jyrkkä alamäki, vähän matkaa tasaista, sitten radan alta ja mäkeen. Hengästytti vähän se ylämäki, mutta kakkosella ylös vain ja tasaisella taas kolmosta. Vauhti kasvoi mukavasti.

Vaan sitten rusahti ikävästi. Polkimet karkasivat äkisti jaloista, pyörä kraakkui henkitoreissaan. Mummo tajusi salamana, että nyt meni jarrut. Vastaan oli tulossa lapsi kolmipyöräisellä ja jossain taaempana sen äiti rattaita työnnellen ja perässä isi. Neljän kadun risteyskin oli edessä. Mummon mielessä vilahti, että vauhti on saatava pysähtymään ennen risteystä. Mitäs, hätäpäissään Mummo ohjasi ronksuvan pyörän vauhdissa pientarelle ja pensaaseen.

No, pysähtyihän se. Pyörä. Ja Mummo.  – Miten kävi, kyseli vastaantulijaäiti huolestuneena. P.Mummo totesi pensaasta, ettei hänelle nyt kuinkaan käynyt, mutta kun pyörästä meni jarrut. Perheenisä tuli katsomaan: – Joo, jarru on paskana, olipa onni, ettei ollut jyrkkä alamäki.  – Sanopas muuta, tuumi Mummo lievästi pöllämystyneenä.

Pensaasta kaivauduttuaan Mummo totesi, että ajoneuvo oli totaalishokissa, pyörät ei liiku eteen eikä taakse. P.Mummo tunsi syvää myötätuntoa kaksikymmentä vuotta hyvin palvellutta ja montakin kolhua kokenutta kaksipyöräistä matkatoveriaan kohtaan. – Elä sure. Joskus pettää hermo tai joku muu paikka ite keltään. Kyllä sut kuntoon saadaan jahka arki koittaa. Ja Mummo istahti pientareelle selostamaan kännykäiseen tapahtumien kulkua ja odottelemaan apumiestä paikalle.

Kun Poikakaveri saapui paikalle nelipyöräisellään, kävi ilmi, että Mummon ajokki oli purettava alkutekijöihinsä ennen kuin se saatiin mahtumaan takaluukkuun. Kaukaa viisas Poikakaveri oli tempaissut mukaan pussillisen tarpeellisia työkaluja ja niin kärrättiin  Mummo yhtenä ja ajoneuvo kolmena kappaleena takaisin lähtöpisteeseen.

– No joo, reissu tyssäsi ikävästi tällä kertaa, vaan päivä on huomennaki, tuumi P.Mummo kotona. Arjen tultua Velosipedikorjaamon poijat nakuttelivat ajokin kuntoon ja Mummo pääsee taas baanalle.

Kaksivuotiaan vauhdissa ei Mummeli enää pysy. Tuli todistettua äskettäin, kun Pikkuritari ja Muru olivat Vaarilassa yökylässä. Rattaat olisivat pelastaneet mummon, mutta pieni olisi jäänyt vaille sitä vauhdin hurmaa, minkä omien pikkuisten juoksujalkojen viuhke tuottaa aurinkoisella kävelykadulla. Mummeli sai sitten tuon tuostakin huudella: Muru, odota, odota!

Oli lähdetty Vaarilan kotikaupungin keskustaan hakemaan uusia elämyksiä. Siellähän ovat ne sirkushevoset, joiden selkään molemmat tahtoivat.  Murua taisi vähän hirvittää niin korkealla vaikka Vaari siinä seisoi vieressä, mutta Pikkuritari ratsasti uljaasti kolmijalkaisellaan kaukomaille ja takaisin. Ihmeteltiin siinä kovin mikä on, kun yhdeltä hepalta puuttuu häntä ja kahdelta jalka. Kesät talvet paikoillaan seisova hevosrykelmä näyttää olevan vastustamaton houkutin ilkivallan kohteita hakeville.  (Ja kaupunkilaisena kyllä hävettää, kun ei  lasten leikkipaikkaa korjata.)

Aurinkomäen lastenpuiston liukumäki on hellepäivänä kuuma kuin paistinpannu, siihen ei pienimmällä ollut menemistä. Käytiin kokeilemassa esiintymisareenaakin, mutta se taas oli tupakannatsojen vallassa. Palattiin kävelykadun lastenpaikkaan, kun siellä oli myös metallofoni, jota saa soittaa. Pikkuritari esitti monta hienoa kappaletta, jotka oli kuulemma säveltänyt ’Kukko Pillinen’. Retken päätteeksi syötiin tietysti jätskit ja ostettiin torikojulta mansikoita mukaan.

Mummeli huokasi helpotuksesta, kun päästiin takaisin Vaarilan pihaan. Hetikohta pienet jatkoivat edellisillan vesileikkiä, jonka viehätys näyttää olevan ehtymätön.  Tarvitaan vain ämpäri, jossa on vettä, erikokoisia ja näköisiä kippoja, muutama pullo ja tratti. Lapsen mielikuvitus hoitaa loput.

Pissismummo paljastaa uineensa tänä suvena yhden kerran, toistaiseksi. Tämän ihan täytyy olla Mummon kesäuintiennätys. Eipä silti se oliki toosi hieno uinti. Kohtapuoliin matkaa Mummo veenääreen, ehkei se eka kerta sentään ainukaiseksi jää.

Kaikenlaista sitä väitetään. Että heinäkuussa on mukamas joku naisten viikko. Entäs sitte, jos onkin muutama nimipäivä peräkkäin? Hohhoijaa oikein. Ja kuulemma sataa koko viikon, sillä perusteella vissiin. Vais ni. Ja mikä oli vuosi kun viimeksi niin sattu käymään? Moni ei  sitä muista enkä mie, tuumii Mummo. Sitäki väitetään, et joku Jaakko on heittäny järveen kylmän kiven. Antaapa Jaskan viskellä, tuumii P.Mummo. Kyllä vesien pohjille kiviä mahtuu, ei oo nähty kivien pinnalla kelluvan. Eipä veen uimasuvakka tarvi ollakaan kuin  pinnalta. Tottamaar veet viilenee syksyä päin mennessä ihan ilman Jaskaaki. Pakkoko on sukeltaa pohjamutiin asti.

Ja sitten on vielä tämä mätäkuu. Että jos heinäkuulla tulee haava, se tulehtuu ja mätii. Ja ruuat pilaantuu. Mitäkään vielä, nähnykkään, hirnahtaa P.Mummo. Naarmuja tulee ja menee, aina ne on parantuneet sen kummemmin paisehtimatta. Ihan tavallisella hoidolla. Mihin aikaan tahansa. Ja eikös jääkaappi ole jo keksitty, biojätepussukat kaupunkilaiselle ja maalle kesäpossu.

Väitteisiin uskovaiset voivatten huokaista helpotuksesta: heinäkuu on justiinsa menossa mailleen ja seuraavaan on sitten taas pitkä jono vuoden päiviä. Elokuussa moni palaa kustannuspaikalleen enemmän tai vähemmän itikanpuremilla, nirhimänaarmuilla ja muillaki mustelmilla.  Kyllä kesä parantaa sen minkä kohtalo kolhii, tykkäjää Pissismummo ja lähteepi  Poikakaverin kera muistelemaan yhteistä nelikymmenvuotista erämaavaellusta. Muualle.

Ovi rapsahtaa kiinni, hetken kuuluvat askeleet pihakäytävällä, sitten on hiljaista. Mies lähti auttamaan Esikoista talon yläkerran remonttia edeltävissä purkutöissä. Pihassa on kuumaa. Orvokit makaavat ruukuissa pitkin pituuttaan, johonkin niiden kukkavarsien nestejännitys aina häviää, vaikka kuinka kastelisi. Muistelen eilistä, pesukoneen hyrinä taustoittaa.

Pienet lotrasivat pihassa veden kanssa. Katselin niiden touhuja keinusta. Tuon tuostakin jompikumpi risteili siihen selittämään jotakin. Kun laulahdin ’keinutaan, keinutaan’, lapsi kiipesi viereen, heittäytyi tyynyille ja nauroi onnellisen pikkutytön naurua.

Pienelle lauloin kaikkia mieleen juolahtavia, kesäisiä. Eilisistä suosituin juolahduslaulu oli Tuli tuulan tuli tuli tei… Lapsi kuunteli tarkkaan, katsoi suun liikkeitä, nauroi onnellisena ja pyysi yhä uudestaan: tuli tei. Lukemattomien toistojen jälkeen hän yhtäkkiä lauloi itse ihan oikein, ja mummeli sai nauraa ihastuneena. 

Miniä sanoi, että Pienellä on uhma-aika. Jos kysyy vastaus on aina ei tai EI. On siis taluteltava toivottua vastausta kohti kiertoteitä eikä kysyttävä suoraan.

– Mennäänkö päiväunille vai lukemaan, kysyi mummeli, kun ruokaa on näykitty ja pöntöllä istuttu tuloksekkaasti. No lukemaan tietysti. Pieni sai valita kaksi kirjaa. Mentiin mummelin vuoteelle pötkölleen kirjojen kanssa. Kun molemmat oli luettu, Pieni pomppasi ylös ja ilmoitti kimakasti, että EI aio nukkua päiväunia. Mummeli sieppasi pojantyttären kainaloonsa, haettiin pehmoinen Poronpoika siihen kaveriksi odottamaan ja sitten se Pienelle kuuluva nukkulaulu Aa aa allin lasta, pientä linnunpoikaa… Se osoittautui jälleen hyväksi unipilleriksi. Kohta väsynyt Pieni kellahti takaisin vuoteelle Poronpojan viereen ja silmät lumpsahtivat umpeen. Mummoilla on  mummojen keinot.

Sillä aikaa Vaari oli lukenut Pikkuritarille monta tarinaa keinussa ja kun Mummeli ilmaantui siihen, Vaari siirtyi oikaisemaan sohvalle. Mummelin ja Pikkuritarin kesken syntyi maailmoja syleilevä keinukeskustelu. – Missä amerikka on? Onko amerikassa lapsia? Paljon vai vähän? Tuhat vai miljoona? Mikä on miljardi? Ennen siskon heräämistä Pikkuritari ehti vielä tutkia Vaarin laatikot ja purkaa sekä koota viralta poistetun kaukosäätimen ja tietokoneen hiiren. 

Pesukone on hiljentynyt. Pitää lähteä ripustamaan pyykit. Ajattelen luonnon armottomia lakeja, avoimesta ovesta eteiseen äsken eksynyttä rastaanpoikastakin. Sain sen ohjattua pihalle, mutta se ei päässyt lentoon, lähti hyppelemään pensasaidan suojaan toinen siipi maata viistäen. Annoin sen mennä. Muistin ystävää, joka kertoi nähneensä kadulla loukkaantuneen linnunpoikasen ja soittaneensa  paikalle palokunnan ja poliisin.

Joo, Pissismummo kävi taas Paikan Päällä. Otti oikein velosipedin allens ja kypäräpäin poljeskeli kotiosoitteesta Mummokeskukselle. Kun ookkarin labravuorotaulussa seisoo 190 ja risat ja sun jonolapussa 220 ja risat, sä tiedät, että vuoro ei valkene ihan kohta. Sitäpaitti istumapaikat oli vähissä, vaikka muutama jo avitti ruuhkaa kahvion puolella istuskellen.

Ootellessa oli aikaa kattella porukkaa, kun lehtipino tarjosi vain syksyllisiä, puhki luettuja  Seiskoja tai korkkaamattomia Syöpä-, Diabetes- ja Sydän-lehtiä. Siellä täällä takarivissä  istuksi jokin pappa beessinvärisessä kesäpuserossa ja pyöritteli lippalakkiaan. Ylivoimaisesti eniten odottelevassa porukassa näkyi olevan pienikokoisia ja  pyöreämuotoisia,  harmaakiharaisia mummohenkilöitä, jotka selostivat vaivahistoriaansa toisilleen.  – Meitä on melko paljon tässä maailmassa, tuumi P.Mummo itsekseen. Tajusi hän kumminkin etsiytyä sivuseinustalle takariviin punaisissa farkuissaan ja kypärä kainalossa.

Tätä taustaa vasten jokaikinen käytävältä toiselle risteilevä hoitohenkilö, ulko-ovesta tallustava työhaalarimies savisissa saappaissaan, nilkuttava koulupoika tai shortseissa ja sandaaleissa saapuva pärskivä teini herätti ansaitsemansa huomion tuolirivistössä. Puhumattakaan erittäinkin  raskaana olevasta nuoresta äidistä, jota saatteli afrikkalaistaustainen mies.

Vastaanottokäytävän puolelta askelsi siihen joukon jatkoksi nöyrän näköinen keski-ikäinen mies painelemaan infoluukun jononappulaa. Pissismummo tarkkaili miestä, kunnes keksi miten tuo niin nöyrältä vaikutti. Seikka ei johtunut Systeemiä kohtaan tunnetusta kunnioituksesta, vaan siitä, että mieshenkilö oli huomattavan pitkä, hänen oli kuljettava ovista ja katosta roikkuvien opastaulujen takia kumarassa. – Ei oo elämä helppoo pitkällä pätkäin maailmassa, ajatteli P.Mummo myötätuntoisesti. – Mummokeskus on mitoitettu pääasiallisen asiakaskuntansa mukaan.