Kirkonmäelle kiivetessä kohtasin ystäväsiskon, joka oli mumman ominaisuudessa tulossa samaan paikkaan tyttärenpoikiensa kanssa. Kaksi liinatukkapoikaa, Ossi ja Lassi, sinisilmäparit kohtaamistamme tapittamassa. Kohta esittäytyivät reippaasti ja hymyillen. Sain Ossilta tietää, että hän on isoveli ja viisi vuotta, pikkuveli vasta kolme.   

Penkkipaikan kirkossa valitsi Mumma varmuuden vuoksi läheltä ovea ja minä kysyin pojilta saanko tulla heidän kanssaan istumaan. Ossi siirtyi Mumman toiselta puolen kauemmaksi ja teki tilaa. Niin siinä istuttiin mummot keskellä ja pojat laidoilla. Mumma oli selvästikin valmistautunut lähtemään, jos pojat väsyisivät, mutta nämäpä istuivat muina poikina virsikirja tanakasti sylissä molemmilla.

Kirkossa oli runsaasti muitakin lapsia, joten pientä kihinää siinä oli ympärillä, mutta Ossi ja Lassi istuivat vakaasti kuin isäntämiehet. No, ehtoollisenviettoon asti, totta puhuen. Mumman kanssa alttarille siunattavaksi polvistuminen oli sen verran jännittävää, että sen jälkeen pojat hankkiutuivat vierekkäin istumaan, ja Mumma joutui sihisemään ja suhisemaan äänenvaimennusta muutaman kerran loppuliturgian aikana.

Pitihän poikienkin sitten päästä mehuille, kun mummot mielivät kirkkokahville. Ossi oli vaikuttunut siitä miten isot urut olivat. Kysyin oliko hän huomannut, että Eija-kanttori soitti yhtä aikaa käsillä ja jaloilla. Pojat olivat soittaneet Mumman pianoa, joten he tiesivät miten sormilla soitetaan, mutta että jaloilla, se on varmaan vaikeaa. Ajattelin hiukan haikeana mitä huomioita Pikkuritari olisi tehnyt, jos olisi ollut mukana. Olisi jännää sekin kokea.