Kaksivuotiaan vauhdissa ei Mummeli enää pysy. Tuli todistettua äskettäin, kun Pikkuritari ja Muru olivat Vaarilassa yökylässä. Rattaat olisivat pelastaneet mummon, mutta pieni olisi jäänyt vaille sitä vauhdin hurmaa, minkä omien pikkuisten juoksujalkojen viuhke tuottaa aurinkoisella kävelykadulla. Mummeli sai sitten tuon tuostakin huudella: Muru, odota, odota!

Oli lähdetty Vaarilan kotikaupungin keskustaan hakemaan uusia elämyksiä. Siellähän ovat ne sirkushevoset, joiden selkään molemmat tahtoivat.  Murua taisi vähän hirvittää niin korkealla vaikka Vaari siinä seisoi vieressä, mutta Pikkuritari ratsasti uljaasti kolmijalkaisellaan kaukomaille ja takaisin. Ihmeteltiin siinä kovin mikä on, kun yhdeltä hepalta puuttuu häntä ja kahdelta jalka. Kesät talvet paikoillaan seisova hevosrykelmä näyttää olevan vastustamaton houkutin ilkivallan kohteita hakeville.  (Ja kaupunkilaisena kyllä hävettää, kun ei  lasten leikkipaikkaa korjata.)

Aurinkomäen lastenpuiston liukumäki on hellepäivänä kuuma kuin paistinpannu, siihen ei pienimmällä ollut menemistä. Käytiin kokeilemassa esiintymisareenaakin, mutta se taas oli tupakannatsojen vallassa. Palattiin kävelykadun lastenpaikkaan, kun siellä oli myös metallofoni, jota saa soittaa. Pikkuritari esitti monta hienoa kappaletta, jotka oli kuulemma säveltänyt ’Kukko Pillinen’. Retken päätteeksi syötiin tietysti jätskit ja ostettiin torikojulta mansikoita mukaan.

Mummeli huokasi helpotuksesta, kun päästiin takaisin Vaarilan pihaan. Hetikohta pienet jatkoivat edellisillan vesileikkiä, jonka viehätys näyttää olevan ehtymätön.  Tarvitaan vain ämpäri, jossa on vettä, erikokoisia ja näköisiä kippoja, muutama pullo ja tratti. Lapsen mielikuvitus hoitaa loput.