Sattuipa niin, että soittajaperhe tarvitsi Vaarilan apua äiteinsunnuntain ohjelmasta selvitäkseen. Esikoinen ja isänsä tekivät diilin: isä laittaa paistibravuurinsa uuniin aiemmin ja Esikoinen tultuaan muussin ja salaatin. Kakkukin oli mukana. Ja mummeli sai kimpun pikku kätösin poimittuja valkovuokkoja äitienpäivän kunniaksi. Oli oikein juhlallista.

Kun vanhemmat olivat menneet soittoihinsa ja ateria sopivasti ramaisi, Pikkuritari ja Vaari lähtivät kävellen Vaarinpuistoon, ja Mummeli ja Murunen hankkiutuivat päiväunille. Siihen tarvittiin satu Prinsessa Ruususesta, joka piti lukea kahteen kertaan ennen kuin pikku prinsessan ripset laskeutuivat poskia vasten ja uni voitti typykän.

Vaari ja Pikkuritari olivat keskustelleet monista viisivuotiasta askarruttavista kysymyksistä, joita riitti Vaarilaan palattua vielä Mummelinkin pähkäiltäväksi. Pikkuritarista on hyvää vauhtia kehittymässä varsinainen eksistentiaalifilosofi, ja Murunen tahtoo sekä hoitaa viihdytyspuolen: soittaa, laulaa, tanssii ja keksii hilpeitä juttuja. Tällä kertaa Murusen päivä sujui itkuitta ja kotiinlähtökin aikanaan. – Vaarilassa iltatee nautittiin onnellisen hiljaisuuden vallitessa ja hankkiuduttiin kohta yöpuulle ihanasti väsyneinä.

Nytpä saimme kokemuksen siitäkin, mitä tähän mennessä olemme vain sivusta seuranneet muutaman kerran lähtötilanteessa. Oli sovittu, että Vaari ja Mummeli hakevat Pikkuritarin ja Murusen päiväkodista illalla. Murusen leikki jäi kesken päiväkodin tädin hoputtaessa kotimatkalle. Puhkesi raivokas protesti-itku. Täti sai muut ulkovaatteet jotenkuten ylle, kumisaappaat Mummeli otti mukaan, kun Vaari kantoi Murua.

Oletteko yrittäneet saada jotain perille rimpuilevalle kolmivuotiaalle, joka huutaa kuin palosireeni? Se on hiukan haasteellista. Huutoviestin pääasiallinen sisältö on: MINÄ ITE! Mummeli istui Murun paikalle taakse ja otti rimpuilevan tytön tukevasti syliin. Ei mitään mahdollisuutta sulkea turvavöitä. Pikkuritari kiipesi tyynesti omalle paikalleen ja hoiti itsensä kiinni vyöhön. Kun Vaari lähti ajamaan, Mummeli kuiskutti kiljuvan Murun korvaan: hei Muru, mikä leikki sinulta jäi kesken? Huuto muuttui niiskutukseksi ja Mummeli sai tietää, että päiväkodin nukella on hienot rattaat, joilla sitä voi viedä vaikka minne.

– No hei, mehän voidaan leikkiä, että sinä olet nyt nukke ja Vaarin auto on rattaat joilla pääsee kotiin. Kotona odottaa oma nukkekin ja vaikka sillä ei ole sellaisia rattaita, eihän sitä tiedä, vaikka se joskus saisi omat pikku rattaat, joilla Muru voisi työnnellä nukkea. Siitä päästiin puhumaan rattaiden väristä, joka olisi ”tietysti pinkki”. Ennen kotipihaa saappaatkin saatiin jo jalkaan, että Muru pääsi ITE juoksemaan.

Murunen paljasti Mummelille, että itkeminen on aika väsyttävää. Niinpä me kääriydyimme kotona sohvan nurkkaan ensiksi lukemaan pitkää tarinaa taikapäivästä. Sen jälkeen iltapuuhat sujuivatkin hyvässä yhteisymmärryksessä.

Mielenkiintoista – tuumasi Pissismummo maanantaihin noustessaan – miten erilainen on kunkin viikonpäivän luonne. Maanantai on terhakka päivä, siis omassa mielessä. Muillahan  se voi olla vaikka mikä muu, ei sitä tiedä. Yleensä viikonpäivien luonteesta ei kauheasti rupatella.

”Kun olis aina viikonloppu ja perjantai – ei koskaan arki ja maanantai”, vai miten ne sanoo. Klisee kertoo menevän kansanosan monistetun mielipiteen, ei Mummo kykene samaa mieltä olemaan tästäkään.  Pikemminkin toivoisi hän, että viikossa voisi olla kaksikin maanantaita eikä ollenkaan perjantaita.

No miksikäs maailma kahden maanantain viikosta muuttuisi, sotkua vain tulisi nykyistäkin enemmän. Ekana porukka olis krapulassa ja tokana taas dokaamassa. Tai päinvastoin. Jostain syystä nää muut ihmiset ei tykkää sunnuntaista. Se on kuulemma tylsä päivä. Parhaat bileet on pidetty eikä seuraavista ole vielä tietoa. Koululaista alkaa ahdistaa aikainen aamuherätys, vanhempia töihin meno tai se, ettei ole töitä mihin menis. Tylsyys on tylsän ittensä korvien välissä, tuumii P.Mummo. Mummoa ei ahdista sunnuntai, silloinhan on lupa laiskotella, nääs sisäinen katkismus sanoo, ettei kotiaskareitakaan tarvii murehtia, kunhan nyt jotain syötävää saa järjestettyä.  

Pissismummo pitää maanantaita erinomaisena päivänä silitykseen tai mankeloimiseen, ikkunanpesuun tai sen suunnitteluun, talvivaatteiden tuuletukseen tai sen aikomiseen tähän aikaan vuodesta. Kirjastopäiväksi maanantai on erinomainen, samalla voi hakea tuoreen leivän lähileipomon myymälästä. Mummokansalaisena on aina mukava katsella väkeä, joka kiiruhtaa kuka minnekin, kun itsellä ei ole kiire minnekään.

Pissismummo ja Poikakaveri laittautuvat päiväkävelylle. Tuulee reippaasti ja tuulessa tuntuu kelpo ripaus kevättä. Jäisissä metsäpolun mutkissa pitää vielä vähän liukastella ja kierrellä, mutta tiet ovat jo kuivia. Kaikennäköisiä havaintoja tehdään, kumpikin kommentoi tyyliinsä. P.Mummo: – Kato, kato, mustarastaspari! Ne on jo tulleet takaisin! P.Kaveri:  – Ei ne niin ihme pitkälle muutakaan talveksi. Virossa monet talvehtivat. Äkkiäkös sieltä.

Metsäpolun varrella kaatuneella puunrungolla istuu pariskunta. Miesihmisellä on vieressään kaksi kyynärsauvaa. Sen jalka näkyy olevan paketissa. Naisihminen nakottaa siinä vieressä ja polttelee savuketta. Se pitelee toisella kädellä kahta talutushihnaa. Yhden hihnan päässä nököttää uneliaan oloinen pikku mopsi ja toisen – minipossu punaisissa valjaissa.

P.Mummo pysähtyy, äimistelee: – Hei, onpa hauska lemmikkipari teillä. Miten ne nuo pärjää keskenään? – Ai koira ja possu? Mikä ettei. Oikein hyvin tulevat toimeen, ne, sanoo miesihminen, vilkaisee vieruskaveria. – Ei oo ollu mitää ongelmia, niillä, nakkaa naisihminen takaisin. Possu kihnuttaa autuaana itseään puun runkoa vasten. Mopsi haukottelee.

Pissismummoa kutkuttaa ajatus minipossusta. – Eiks ois aika rohkee lemmikki? Mitenköhän tommosen saa sisäsiistiksi. P.Kaveri: – Ai, possun vai? No, siinä kuin koiran tai kissankin. No problem. Mummo jää miettimään, ajatus rispaantuu. – Sika se on kuulemma hyvinki älykäs eläin. Onkohan se koiraa fiksumpi? Se ei vissiin oo mikää laumaelukka. Varmaan se söis aika paljon enempi kuin koira. Ja sottais syödessään. Sillähän pitäis oma karsina olla. Ei ole ulkoilutuskaan ihan mutkaton juttu. Talvella sitä paleltais, kesäkuumalla kärpäset kiusais. Se unelmois mutakylvyistä, mistä sille niitä kaupunkioloissa. Ei se viihtyis, ei ainakaan kerrostalossa. Rivarissa koko rivi sais hepulin, ne luulis, että naapurinmies sielä örinöitsee aidan takana viinapäissään. Possu lompsis parketin pilalle talvella ja röhkis pihassa kaiken kesää. Elämä muuttuis jännittäväks kerta röhkäsyllä. – Ei enää ikinä tarttis syödä tähteitä, jos ois oma possu, unelmoi Poikakaveri. – Juuei. Eipä.

Vietettyäni viikonlopun suloisessa rauhassa sielun, ruumiin sekä ympäröivän luonnon puolesta, tulin kotiin eri kyydillä, mutta samalla ovenavauksella Pikkuritarin ja Murun kanssa. Lapset oli luvattu parkkiin Vaarilaan siksi aikaa, kun soittajavanhemmat poistuivat Mozartin pariin toisaalle.  

Ilta meni rattoisasti hulinoiden. Lettukesteissä oli oleellista edelliskesänä keitettyjen hillojen maistelu. Suosikki oli selvästi mansikkahillo, Pikkuritari arvosti kovasti myös lakkahilloa ja Muru kuningatarhilloa, jota hänen tapauksessaan sopii kutsua prinsessahilloksi.

Jossain vaiheessa iltaa Mummeli kaivoi laulukirjan esiin ja istuttiin ensin pianon ääreen laulamaan. Siinä meni rattoisasti  koko joukko lastenlauluja, joista osa myös leikittiin. Elefantteja oli lopulta neljä marssimassa ympäri Vaarilan huushollia Muru itseoikeutettuna johtajanaan. Kyllä Mummelin muinaisfeminististä sielua täräytti mukavasti, kun Muru ilmoitti pontevasti, että Pikku poika posteljooni on laulettava myös Pikku tyttö postiljooni. No sehän meiltä käy, tuumi Mummeli eivätkä Pikkuritari ja Vaarikaan vastustaneet.

Ihminen on taipuvainen unohtamaan ikänsä ja sen liepeillä viihtyvät ilmiöt, tuli taas todistettua. Lasten lähdettyä ja laukut purettua palasi rauha kotiosoitteeseen, mutta uutispaastossa ollutta järkytti vielä tieto venäläissotilaiden marssista Krimille. Yöllä heräsin rytmihäiriötä lääkitsemään. Sellaista se. Ehkä kontrasti hiljaisuudesta runsaaseen iloon ja sitten järkytykseen oli liikaa.

Nonnih. Pissismummolasta, päivää teitillen. Mummolla on  ongelma. Ette vai usko, mutta hen on todellakin aivan oikeasti Hahmo. Mitäkö? juuei, ei niissä putouspileissä, joita kuvaloota pitää pyhäpäivän ratoksi, vaan ikiomassa virtuaalilootassaan. Mummolla siis on ongelma, osimoilleen niin. No, nyt hen vissiin romahtaa, ko se juttu on auki koko virtuaaliväen nenän eessä. – Mihi myö männää tätä nauramaa, sanois P.Mummon iki-ihana Iita-täti, jos hää eläis.

Mummopissistä alko kiinnostaa ihahitoksee et miltä henen Hahmo teitin silmissä näyttää? Puhukaavaan’puhukaavaan! Niittinuttu vai köntsänkestävät piikkohousut? Sutturanuttura vai puolikaljusiilinuppi? Pullerokullero, saliangervo vai sidukkaiitu? Monomummo vai korkkarikaija?

Aijuu. Se Ongelma. Semmone on. Tsiigaa ny snadisti, mut P.Mummo ei oikeesti voi olla jäbä-uskottava mummopissishahmo ilman Hokemaa, eihä? Juuei, mut mistä sen nyt tähä tempasee. Hätä on jo hameessa, tilulii. Äänestäkää ihmiset tai hen putoo pelistä!

Pöydälläni on syksyinen pojantyttären kuva. Katselen kuvaa päivittäin ihmeissäni. Miten ne ovat saaneet kaksivuotiaan pysymään paikoillaan ja osuneet silmät sieluun asti auki -hetkeen. Miten täynnä onkin hänen katseensa lapsen utuista ja viatonta valoa, pää tyttömäisesti kallellaan, ja suu somasti supussa. Onko katseen pohjalla pisara surumieltä vai onko se vain omani heijastus? Joskus kun katson oikein kauan, on kuin pojantyttären katse puhuisi minulle jotakin tärkeää, ja silmäni kyyneltyvät hellyydestä.

Pöydälläni on myös pojanpojan kuva, samassa päiväkodissa otettu. Hänkin katsoo suoraan kohti. Hänessä väreilee vahva poikaenergia. Katse on valpas ja iloinen, suu hymyssä niin, että hampaatkin näkyvät (on varmaan pyydetty hymyilemään). Hän näyttää istuvan rennosti tuolissa, mutta samalla valmiina ponnahtamaan ylös ja syöksymään leikkeihinsä luvan saatuaan. Ilme on sellainen kuin viisivuotiaalla pojalla, jonka päässä vilisee uteliaita ajatuksia. Ehkä ne liittyvät kuvaamistapahtumaan, sillä vähän myöhemmin hän kirjoittaa tikkukirjaimin joulupukille kirjeen ja toivoo kameraa.

Pakkasmittari simahti nollaan. Näyttää ja tuntuu nuhjukkaalta. Tätä jos jatkuu, kohta kahlataan nilkkaa myöte sohjossa ja loskassa. Johan tässä ehti ollakin peräti kolme viikkoa oivaa pikkupakkasta, mitä mainiointa ilmaa ulkona tallusteluun ja kameran räpsimiseen. Toivottavasti tämä hartaasti ootettu ja hyvänä pidetty talvi ei vielä ollut ihan tässä.

Runebergilleki se koitti viimen taas liputuspäivä. Poikakaverin kaa on syöty yhet kaupan tötterötortut jo etuajassa. Itte merkkipäivänä nautiskellaan vielä ne lähileipomosta paikkakunnan parhaiksi äänestetyt päiväkahvin kera.

Tänikäisellä pitäis olla kirkkaana kuka se oli tämä Ruuneperi, jonka Vänrikki Stoolia ja Sua lähde kaunista piti ulkoa posmittaa. Juuonkin, mutta mitäkäs varten sen syntymäpäivää nyt vieläki pitää liputtaa. Oisko tuo jo pikkusen entinen runorintamallaki? No on on, mutta ensimmäistä ketä keksitään sitä aina muistetaan, niinpä se mennee. Ei menny montakan vuotta Ruunekreenin kuolemasta aikoinaan, ku miehen hahmo jo nostettiin pontevalle jalustalle pääkaupungin hienoimman puiston keskelle ja korkeelle. Siellä on ja pyssyypi. Ohi kulkee tuhannen tuhatta turistia, jotka ihmettellee, että kukapas se siinä.

Kiitosta vaan Ruunekvistille, että toimitti tulevan vuosisadan penskoille ulkoa opeteltavaa. Ja muorilleen siitä tötteröstä. Mussutellaan ja liputellaan!

Viikko on alkanut räväkästi. Aamulla heräsin kahdeksan aikaan, kuten yleensä. Ulkona näkyi olevan miinus 18 astetta. Eilinen kynttilä paloi yhä lyhdyssään. Teetä mukiin, leipää paahtimeen ja pyykkikone virkaansa hoitamaan.

Puolelta päivin kävin sovituilla treffeillä kampaajani työpaikalla. Pakkanen oli kouraissut talon putkistoa, jossakin huoneistossa oli vesivahinko sen seurauksena. Myös kampaamo kärsii nyt seurausongelmista. Sain tukkani kuosiin kaikesta huolimatta. Kirjaston automaatti otti vastaan pari palautuskirjaa repustani, apteekki myi huulirasvaa ja hammasväliharjapakkauksen, leipomo leivän ja kauppa yhtä ja toista jääkaapin täydennykseksi. Tapasin useita tuttuja, harvoin nähtyjäkin.

Tuumimme Toisen kanssa, että olipa ihana viikonvaihde. Pikkuritari ja Muru olivat yökylässä. Pikkuritari, joka osaa lukea ja kirjoittaa tikkukirjaimet, oivalsi sanaristikon jujun Vaarin avustuksella. Äitinsä ja Isänsä pikku raivotar näyttikin Vaarilassa enkeliominaisuutensa. Pieniä erimielisyyksiä oli, tottakai, mutta meillähän ei ollut kiire päiväkotiin tai sieltä pois tai ylimalkaan minnekään, niin ei tarvittu tiukkaa linjaa. Neuvottelutekniikalla mentiin ja joustolla.  Mummeli heittäytyi välillä ihan hassuksi ja lauloi sen mikä olisi pitänyt sanoa. Muru on laulavainen tyttö, häneen se tepsii. Vaarilan ruokapöydässä lauletaan aina vuodenaikalaulu. Vaari keksi, että Ratiritiralla olisi hyvä pakkaslaulu. Kun Mummeli alkoi muistella sanoja, Muru jatkoi pontevasti: ”kuulapalta tuiskutukka lumiviitta halmaatukka, latilitilalla, tuli talvihalla”. Ihan nuotilleen.

Pissismummo on prosessissa. VR on kuljettanut kiltisti vuosikymmenet Mummoa pikkukaupungista pääkaupunkiin ja takaisin.  Viime vuosina on saanut jopa paluulipun samaan hintaan sillä perusteella, että Mummolla on työeläkekortti, ja eläkeläiset saivat junissa 50 {b195221a10a1fd9fb3a5b01a51efd600d33662cb52de181d4366fdfbbc3c5b7a} matka-alennuksen. P.Mummo osti usein kymmenen matkan eläkeläislipun, jossa oli alennuksineenkin vielä yksi matka ilmainen. Sen voimassaoloaika oli Mummon matkailuun sopiva ja pahvinen kortti helppo leimata. Oi niitä aikoja.  

Sitten VR alkoi kehittää palvelua. Liput muuttuivat paperisiksi kertalipuiksi, jotka olivat  tosi hankalia käyttää leimauslaitteessa. Mummot ja papat saivat ähertää ja söhertää, että saivat paperin sisään, ja usein keltainen kone ei inahtanutkaan vaikka miten lipulla tökki. Työmatkalaisethan käyttivät kuukausilippujaan, joka saivat olla vaikka kotona piirongin laatikossa, jos ei tarkastaja sattunut samaan junaan ja harvoin sattui.

Viimeisin kehitys toi juniin HSL:n systeemin seutulipun. VR:n eläkeläisalennus muuttui koskemaan vain kansaneläkeläisiä. Paperilipussa on nyt ostoaika valmiina, joten sitä ei tarvitse leimata, mutta paluulippua ei voi ostaa lähtöasemalta, sillä se ei kelpaa enää puolentoistatunnin päästä.  Nyt mummot maksavat täyden hinnan mennessä sekä palatessa ja täyttävät lipunmyyntivaunut viimeistä paikkaa myöten. Koska pitempien junamatkojen liput ostetaan nykyään suureksi osaksi netin kautta, veikkaanpa, että seuraava kehittämiskohde on asemien lipunmyynnin lopettaminen kokonaan. Johan siellä nyt seisoo automaatteja, joiden käyttö onnistuu vain näppäräsormiselta ja lukulasittomilta. Oijoi, miten mummokansalaisen elämästä kehittyi hidasta ja hankalaa.

Pissismummo tarttui seutuhärkää sarvista ja tilasi HSL-kortin. Kun kävi ilmi, että kortilla maksettu junamatka on euron ja 10 senttiä halvempi kuin asemalta tai junasta ostettu kertalippu, etsi hän palveluluukun asematunnelista ja käväisi lataamassa korttiin rahaa. Se oli helpoin osuus. Nyt seisoo hän junan eteisessä mustan laatikon edessä meditoimassa miten se menikään, että kortti tuohon ja tuosta painetaan ja pitäisi kuulua piip ja jossakin pitäisi näkyä tekstiä ja jossain vihreä valo. Luultavasti maksoi hän viimeksi matkansa moneen kertaan tai ei ollenkaan, koska piippausta ei kuulunut. Mummo paineli varmuuden vuoksi nappuloita uudestaan ja uudestaan, sama tulos. Hohhoijakkaa.

Kehitysprosessit ovat uuvuttavia, huokaa Mummo. Ei saa elämässä liian helpolla päästä, ei. Hyvä kun hengissä selviää.