Pöydälläni on syksyinen pojantyttären kuva. Katselen kuvaa päivittäin ihmeissäni. Miten ne ovat saaneet kaksivuotiaan pysymään paikoillaan ja osuneet silmät sieluun asti auki -hetkeen. Miten täynnä onkin hänen katseensa lapsen utuista ja viatonta valoa, pää tyttömäisesti kallellaan, ja suu somasti supussa. Onko katseen pohjalla pisara surumieltä vai onko se vain omani heijastus? Joskus kun katson oikein kauan, on kuin pojantyttären katse puhuisi minulle jotakin tärkeää, ja silmäni kyyneltyvät hellyydestä.

Pöydälläni on myös pojanpojan kuva, samassa päiväkodissa otettu. Hänkin katsoo suoraan kohti. Hänessä väreilee vahva poikaenergia. Katse on valpas ja iloinen, suu hymyssä niin, että hampaatkin näkyvät (on varmaan pyydetty hymyilemään). Hän näyttää istuvan rennosti tuolissa, mutta samalla valmiina ponnahtamaan ylös ja syöksymään leikkeihinsä luvan saatuaan. Ilme on sellainen kuin viisivuotiaalla pojalla, jonka päässä vilisee uteliaita ajatuksia. Ehkä ne liittyvät kuvaamistapahtumaan, sillä vähän myöhemmin hän kirjoittaa tikkukirjaimin joulupukille kirjeen ja toivoo kameraa.

  • Voi miten tärkeätä on tarttua hetkeen ja eläytyä ihasteluun, kun lapset ovat tuon ikäisiä! Toki pitkäksi venähtänyt, lapsenpyöreyden kadottanut ja mittasuhteet muuttanut kymmenvuotiaskin on ihana ja vielä lapsi, mutta suloisimmillaan lapset ovat minusta juuri tuon ikäisinä. Katselen ja kuuntelen joskus videoita, joissa lapsen äänikin on erilainen kuin nyt, niin kirkas ja iloa täynnä.

    Kommentin jätti Annnikki · maanantaina 10. helmikuuta @ 15:50

  • Omien poikien pikkupikkuvuodet ovat jo niin kaukana takana. Niissä oli se sama sulo, mutta ihmeen ihana on kokea se lapsenlapsissa uudelleen, ihan kuin moninkertaistettuna (koska heissä on myös isäänsä) ja nyt myös pikku tytön sulo!

    Kommentin jätti Ellinoora · keskiviikkona 12. helmikuuta @ 09:35

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.