Pöydälläni on syksyinen pojantyttären kuva. Katselen kuvaa päivittäin ihmeissäni. Miten ne ovat saaneet kaksivuotiaan pysymään paikoillaan ja osuneet silmät sieluun asti auki -hetkeen. Miten täynnä onkin hänen katseensa lapsen utuista ja viatonta valoa, pää tyttömäisesti kallellaan, ja suu somasti supussa. Onko katseen pohjalla pisara surumieltä vai onko se vain omani heijastus? Joskus kun katson oikein kauan, on kuin pojantyttären katse puhuisi minulle jotakin tärkeää, ja silmäni kyyneltyvät hellyydestä.

Pöydälläni on myös pojanpojan kuva, samassa päiväkodissa otettu. Hänkin katsoo suoraan kohti. Hänessä väreilee vahva poikaenergia. Katse on valpas ja iloinen, suu hymyssä niin, että hampaatkin näkyvät (on varmaan pyydetty hymyilemään). Hän näyttää istuvan rennosti tuolissa, mutta samalla valmiina ponnahtamaan ylös ja syöksymään leikkeihinsä luvan saatuaan. Ilme on sellainen kuin viisivuotiaalla pojalla, jonka päässä vilisee uteliaita ajatuksia. Ehkä ne liittyvät kuvaamistapahtumaan, sillä vähän myöhemmin hän kirjoittaa tikkukirjaimin joulupukille kirjeen ja toivoo kameraa.