Vietettyäni viikonlopun suloisessa rauhassa sielun, ruumiin sekä ympäröivän luonnon puolesta, tulin kotiin eri kyydillä, mutta samalla ovenavauksella Pikkuritarin ja Murun kanssa. Lapset oli luvattu parkkiin Vaarilaan siksi aikaa, kun soittajavanhemmat poistuivat Mozartin pariin toisaalle.  

Ilta meni rattoisasti hulinoiden. Lettukesteissä oli oleellista edelliskesänä keitettyjen hillojen maistelu. Suosikki oli selvästi mansikkahillo, Pikkuritari arvosti kovasti myös lakkahilloa ja Muru kuningatarhilloa, jota hänen tapauksessaan sopii kutsua prinsessahilloksi.

Jossain vaiheessa iltaa Mummeli kaivoi laulukirjan esiin ja istuttiin ensin pianon ääreen laulamaan. Siinä meni rattoisasti  koko joukko lastenlauluja, joista osa myös leikittiin. Elefantteja oli lopulta neljä marssimassa ympäri Vaarilan huushollia Muru itseoikeutettuna johtajanaan. Kyllä Mummelin muinaisfeminististä sielua täräytti mukavasti, kun Muru ilmoitti pontevasti, että Pikku poika posteljooni on laulettava myös Pikku tyttö postiljooni. No sehän meiltä käy, tuumi Mummeli eivätkä Pikkuritari ja Vaarikaan vastustaneet.

Ihminen on taipuvainen unohtamaan ikänsä ja sen liepeillä viihtyvät ilmiöt, tuli taas todistettua. Lasten lähdettyä ja laukut purettua palasi rauha kotiosoitteeseen, mutta uutispaastossa ollutta järkytti vielä tieto venäläissotilaiden marssista Krimille. Yöllä heräsin rytmihäiriötä lääkitsemään. Sellaista se. Ehkä kontrasti hiljaisuudesta runsaaseen iloon ja sitten järkytykseen oli liikaa.

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.