Nytpä saimme kokemuksen siitäkin, mitä tähän mennessä olemme vain sivusta seuranneet muutaman kerran lähtötilanteessa. Oli sovittu, että Vaari ja Mummeli hakevat Pikkuritarin ja Murusen päiväkodista illalla. Murusen leikki jäi kesken päiväkodin tädin hoputtaessa kotimatkalle. Puhkesi raivokas protesti-itku. Täti sai muut ulkovaatteet jotenkuten ylle, kumisaappaat Mummeli otti mukaan, kun Vaari kantoi Murua.

Oletteko yrittäneet saada jotain perille rimpuilevalle kolmivuotiaalle, joka huutaa kuin palosireeni? Se on hiukan haasteellista. Huutoviestin pääasiallinen sisältö on: MINÄ ITE! Mummeli istui Murun paikalle taakse ja otti rimpuilevan tytön tukevasti syliin. Ei mitään mahdollisuutta sulkea turvavöitä. Pikkuritari kiipesi tyynesti omalle paikalleen ja hoiti itsensä kiinni vyöhön. Kun Vaari lähti ajamaan, Mummeli kuiskutti kiljuvan Murun korvaan: hei Muru, mikä leikki sinulta jäi kesken? Huuto muuttui niiskutukseksi ja Mummeli sai tietää, että päiväkodin nukella on hienot rattaat, joilla sitä voi viedä vaikka minne.

– No hei, mehän voidaan leikkiä, että sinä olet nyt nukke ja Vaarin auto on rattaat joilla pääsee kotiin. Kotona odottaa oma nukkekin ja vaikka sillä ei ole sellaisia rattaita, eihän sitä tiedä, vaikka se joskus saisi omat pikku rattaat, joilla Muru voisi työnnellä nukkea. Siitä päästiin puhumaan rattaiden väristä, joka olisi ”tietysti pinkki”. Ennen kotipihaa saappaatkin saatiin jo jalkaan, että Muru pääsi ITE juoksemaan.

Murunen paljasti Mummelille, että itkeminen on aika väsyttävää. Niinpä me kääriydyimme kotona sohvan nurkkaan ensiksi lukemaan pitkää tarinaa taikapäivästä. Sen jälkeen iltapuuhat sujuivatkin hyvässä yhteisymmärryksessä.

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.