Hoplaa! Pissismummolasta päivää, piiitkästä aikaa. Niinpä on meinaan kuu kierähtänyt, viikko vierähtänyt ja päivät päälletysten pinoutuneet siitä kun viimeksi kuulitten Mummon ja Poikakaverin edesottamuksista.  Ovatten pitäneet matalaa rohviilia, kuten Pissismummon Ikimuori sanois jos eläis.

Nytpä tuumasi Mummo, että marraskuu on sopiva aika ilmotella ittestään. Etteivät luule Mummon peräti koomaantuneen. (Sitä on liikkeellä, koomaa, vasitenkin marraskuussa ja formulakuskien maailmassa.) Mummo luki aamun aviisista, että ruotsalaiset ovat taas voittaneet meitin. Ovat kehitelleet paremmat piparit joulukseen. Juuei, nyt kyllä kaikki ostamaan. Onhan se aitoa pohjoismaista laatujoulua mussutella tanskalaista antibioottikinkkua, norjalaista lohikalaa ja jälkiruuaksi aitosuomalaista presidenttikahvia ruåtsalaisten piparkakkujen kera. Jo vain.

Pissismummo katteli Kaupunkissa käydessään hitaasti naisihmistä, joka oli parkkeerattu lasikoppiin istumaan ilkosillaan. Marraskuussa! Joku siinä ei oikein ollut kohillaan, ihan kuin olis naama ja sääret olleet eri vuosikymmeniltä ja taiteilijalle jääny kesähelteet joteski päälle.  – Mitä se tuo tuossa kykkii, Mummo ääneen ihmettelemään. Ohikulkija oli, että tarkotusta ei moni tiedä, mutta kyllä tuo tuossa enempi tienaa ku romanialaismummo Lasipalatsin nurkalla.

Poikakaveri innostu kovasti jostain Slushista. Siellä kuulemma kohistaan uusista ideoista, joilla saatais talouselämän pyörät pyörimään. Ne kun ovat juuttuneet jo toissa marraskuussa loskaan. Vissiin se onki se Talouselämä, mikä on koomassa, tuumi Mummo.

Viikko on jo pitkällä.  Niin paljon on tapahtunutta, ettei tänne ole ehtinyt. En nytkään kauan tässä viivy, mutta haluan kertoa mitä marraskuun valon etsinnöissäni olen löytänyt.

Päivä paisteli tänään kuin ikinä ei olisi marraskuusta kuullutkaan. Ystävätär Lee ehdotti tapaamista Ateneumin Jean Sibelius-aiheisessa näyttelyssä. Sinne! Ja mikä valon määrä tulvi kultakauden maalareiden töistä katsojan silmien kautta sieluun sisälle. Ja mikä kevyesti kupliva ilmapiiri uuden italialaisravintolan pöydissä lounasaikaan. Oli mahdollista sukellella keskustelussa syvällekin uppoamatta ja palata pintaan taas. Maeve Binchyn Seitsemän talvista päivää ja Tove Jansson-kirja Sanat, kuvat, elämä  tarttuivat kotiin tullessa mukaan aseman pokkaripuodista. Tiedossa hyväntuulista luettavaa!

Lauantaipäivän ja kaksi alkuviikon iltaa siemailimme lapsenlapsi-iloa, kun vanhemmillaan oli soittoperiodi. Eilen pääsimme hämärämetsään lasten kanssa ja sen jälkeen ottamaan aikaa Pikkuritarin juoksusta kentän ympäri. Iltapalan jälkeen Muru tahtoi Vaarin lukevan ’hirmupitkän’ sadun Helinä-keijusta, ja Pikkuritari leikki Mummelin kanssa tarinakertomisleikkiä toisaalla.  – ”Mummeli, mä rakastan sun iltalauluasi, kun siitä tulee niin rauhallisia kuvia mieleen ja sitten on helppo nukahtaa” paljasti uninen Pikkuritari iltasuukkojen lomassa. Muru unohti säätää iltalaulun aihetta, Mummeli sai laulella ihan omiaan, ja ennen kuin laulu oli päässyt vauhtiinkaan, uni oli jo voittanut Murusen.

Pikkuritarilassa oli Mummelin ja Vaarin iltavahtivuoro, kun soittajat selloineen olivat töissä. Päiväkodista paluu sujui ihan suit sait. Murulla oli ollut kiva päivä, leikit sujuneet. Pikkuritari oli tehnyt eskaritehtäviä ja muutakin mielenkiintoista oli ollut. Aamulla olivat olleet äidin kanssa kuulontutkimuksessa. Toistuneiden korvatulehdusten ja putkitusten jälkiseurantaa.  Mummeli tiedusti minkämoista tutkimuksessa oli ollut.  – ”No mä menin semmoseen koppiin ja sitte nostin aina käden, kun kuulokkeista kuului piip”.  Selvä se.

Muru alkoi majan rakennuksen sohvatyynyistä pikkukakkosen jälkeen. Pikkuritari haastoi Mummelin pelaamaan koronaa ja kun oli aika lopettaa, Mummeli oli aika lailla häviöllä. Iltajutut hoituivat mallikkaasti. Siis siihen asti, kun Murun piti riisua. Puseron viikkaus ei meinannut onnistua millään, se rähisytti, ja kun Mummeli tarjosi apua, oli vastassa kiukkuinen: MINÄ ITE. Sama koski yöpuvun pukemista. Sitten ei ollut millään löytyä oikeaa iltasatukirjaa hyllyköstä. Kun nämä oli selvitetty ja sadun lukemisajaksi syntyi rauha maahan, otti Muru vielä yhden kierroksen ja keskittyi parkumaan äitiä. Mummelille tuli vähän ymmihinaajaolo: noh, kuule, kun ei tässä nyt voi äidiksi muuttua, ni voisinko nyt vain laulaa sen iltalaulun, kun Pikkuritari tuolla jo odottaa omaansa. Niiskutusta. Sitten: joo-h. Ja: silitä mua vähän.

Pikkuritarille Vaari oli jo lukenut iltasadun. Mummeli lauloi ikiomatekoisen spesiaali-iltalaulun, joka on Pikkuritarin lemppari. Suukot kuuluvat aina asiaan ja sitten vain ovi kiinni ja poika unten maille omia aikojaan. Vielä Mummeli hipsi tarkistamaan tilannetta Murusen huoneessa. Olihan se västäräkki väsähtänyt viimein.

Voi että! Olipa ihastuttava ja onnellinen päivä Pikkuritarin ja Murusen kanssa tänään! Haimme heidät eilen päiväkodista. Illalla saunottiin ja sitten nukkumaan. Aamulla kuuden aikaan Muru hipsi Mummelin viereen ja nukahti siihen vielä tunniksi. Seitsemän aikaan Pikkuritari tassutti Vaarin kainaloon. Kun kello kävi puoli kahdeksaa, Muru nousi istumaan, venytteli ja sanoi: ”Nyt näyttää jo olevan aamu!”

Aamusäpinöiden jälkeen hankkiuduttiin metsäretkelle. Evästä vain reppuun ja menoksi. Tällä kertaa mentiin eri metsään kuin viimeksi. Ihmeteltiin, että metsä näyttää aina vähän samalta ja kuitenkin vähän erilaiselta. Ihan mahdottomasti oli sieniä ja tatteja, isoja ja pieniä ja kaikki ne noteerattiin. ”On nääs syksy”, tiedotti Pikkuritari. Ruoho kimalsi vielä viileän yön jäljiltä kastepisaroissa. Pihlajat olivat täpö täynnä marjaterttuja. Onnistuimme näkemään kullankeltaisten lehtien sateenkin. Muru oli erikoistunut halaamaan ’vauvapuita’ ja Pikkuritari, joka osasi erottaa myrkylliset sienet, varoitteli niistä alinomaa pikkusiskoa.

Jossain aurinkoisen polun mutkassa ajattelin, että tämän täydempi ei onni voi ollakaan: lasten kanssa aurinkoisessa syysmetsässä.

Pissismummolla ja Poikakaverilla oli tässä taannoin yhteinen merkityspäivänsä. Koska helle oli hurjimmillaan, eikä tasakymmenvuosista ollut nyt puhe, ilmeni huomattavaa haluttomuutta ryhtyä mihinkään poikkeustoimiin asian vuoksi. – Ei tästä nyt mitään ikimuistoista tarvi väkisten vääntää, hyvä jos jaksaa siirtyä syömään johkin, missä ruuan laittaja ja tiskaaja on talon puolesta, tuumi Mummo.

Lähtivät sitten pyöräillen naapurikylän kartanoravintolaan ja jättivät autokotteron kotio. Menomatkan loppusuoralla Mummon pyörästä kuultiin pahaenteinen rasahdus. Nonnih, ketjut. Poikakaveri ryhtyi toimeen ja sai ketjun paikalleen, mutta kun Mummo nousi uudestaan pyörälle, taas sama juttu.  – Katotaan sitte, kun on murkinoitu, päätettiin.

Terassilla ateriaseuraksi ilmaantui kaksi helteen sisuunnuttamaa ampiaista. Pissismummosta tiedetään, ettei hän ole ötökkäystävällinen henkilö ollenkaan, pikemminkin päinvastoin. No, ateriointi sujui kiljahtelematta suurin ponnistuksin, mutta huiskimatta ei.  Ampiaiset eivät antaneet periksi eikä Mummo.

Syötyä palattiin ketjuongelman pariin. Poikakaveri rassaili ajopeliä aikansa paljain käsin ja totesi, että ketjuhan on osittain poikki. – Siksi se siis ronksahteli pois paikoiltaan, oivalsi P.Mummo. Ei kun kävelemään pyörää taluttaen, matkaa viisi kilometriä paahtavassa helteessä. Oikaistiin koulun pihan poikki, siitä, missä luki isoin kirjaimin ”Läpikulku kielletty”.  Golfkentän kupeessa rehotti valtoimenaan kuivuudessa kulahtanut kesantopelto. – Jotenkin kuvaavaa, totesi Mummo.  Matkan varrella oli onneksi yksi kauppa, josta Poikakaveri haki vesipullon, niin jaksettiin kotiin asti.

– Siitä ikimuistoisuudesta, sanoi Mummo tokeennuttuaan suihkun virkistämänä.  – Tämä taisi olla omalla tavallaan sitä lajia.

Sitä ei kuulkaa moni tiedä, minkämoinen kippuraan kiskova röhönauru Pissismummolassa puhkesi radion keskipäivän uutisten aikaan. Viimeinen kesäkärpänen pyörtyi kauhusta ikkunalta kukkaruukkuun, ja keittiöön eksynyt makeanperso ampiainen pisti vahingossa appelsiinin kuoreen ja juuttui piikistään siihen erittäin lyhyeksi loppuelämäkseen.

Ei muuta, mutta kun kerrottiin vakavalla äänellä, että eräs valtakuntaa seitsemän vuotta Itellana palvellut yritys on muuttanut nimensä. Se on tästedes Posti.

Ei ole vuodet veljeksiä, ei. Pissismummo miettii ankarasti, muttei tähän saumaan nyt tavoita ns. miesmuististaan millainen oli juhannusviikon sää männävuonna. Vaan siitä on hän satavarma, että räntää ei satanut eikä yöseen hulahtanut miinukselle mittari. Saattaapi olla, että ihan koko Mummon elämänpituisen uran aikana ei tämänvuotinen säätila ole ainut laatuaan, oisko edellisistä juhannuslumista kumminkin useampi vuosikymmen vierähtänyt.

Juuei, tässä mitään hätää ole, Mummolla, mutta Mummon kukkasilla saattaapi olla. Dahliat on kalvenneet kauhusta, liljaparat nyyhkivät nuppusillaan uskaltaako aueta eli ei. Minkä niille nyt mahtaa, jos kylmettyvät ja flunssaisina tiputtavat kukkanuppusens aukaisemati.

P.Mummolle on jonkin verran tuota elämänkokemusta kerääntynyt. Niinpä huhti-toukokuun varhaishelteillä kävi mielessään epäilys: kunhan ei tulisi tästäkin ennennäkemättömän pitkästä ilosta itku juhannusviikolla. Ja tulihan se. Kokemuksen karvas opetus, se joka sananlaskuiksi tiivistyy, muistuttaa Suomen kesän lyhyydestä ja vähälumisuudesta. Pitää paikkansa, ettei äskeisestä lumesta edes pienen pientä ukkoa saa kasatuksi juhannukseksi portin pieltä somistamaan.

Pissismummolasta toivotellaan kaikesta huolimatta kaikillen tasapuolisesti yhtä vähän lunta ja yöpakkasta juhannukseksi ja siitä etiäppäin. Viisautta on pitää villahousut ja lapaset mukana.

Voipi olla, että otsikko kohotuttaa jonkun lukijan/lukijattaren kulmia kysyvästi, kenties paheksuvastikin. Tästäkin huolimatta Pissismummo aikoo nyt kertoa murresanan etymologisesta alkuperästä. Mummon lapsuusmaalla oli tapana kutsua keväällä syntynyttä vasikkaa kesätollikaksi. Vasikoiden ensimmäiset päivät haassa, johon ne karsinastaan päästettiin kesän tullen, olivat yhtä iloisen päätöntä sinne tänne säntäilyä, jossa ei törmäilyiltä ja haavereiltakaan aina vältytty. Vasikka mikään tyhmä eläin liene, jos niikseen on ja miksei olisi. Se vain ei kokemattomuuttaan oikein hallitse laitumellaolon koreografiaa.

P.Mummo ja Poikakaveri saavat näinä vuodenaikoina silloin tällöin hillityn (ja yleisesti ottaen hyväntahtoisen) sisäisen hihityskohtauksen urbaanissa kesäelossa, kun pääsevät he vastapalkattujen kesäapulaisten ’palveltavaksi’. Torikojulla tai jäätelökioskilla hihitysvalmius paljastuu, kun jompi kumpi kysyy toiselta ostotapahtuman jälkeen: ”Mitäpä sait tällä kertaa kahdestakympistä takaisin?” Joka pennistä nämä eivät nipota, raja kulkee jossain siinä, jos kympistä on tullut vitonen tai seteli on unohtunut kokonaan. Päässälaskutaito ei taida kuulua enää digitaaliajan koululaisten oppimistavoitteisiin.

Päivänä muutamana Mummo poikkesi paikallisen tavaratalon vaatehtimopuolella. Tähtäimessä oli löytää selkävaivaisen oiva apuri, pitkävartinen kenkälusikka. Kenkähyllyjen väli oli tukossa, nuori liikeapulainen siinä askaroi lenkkareita jakelukärrystä paikoilleen. Mummo arveli, ettei nuorikas mahdollisesti ole kuunaan kuullut moisesta kapineesta kuin kenkälusikka, joten haahuili hän löytääkseen jostakin vanhemman myyjän. Löysikin sen ainoan, jonka kimpussa oli jo rollaattoritäti listoineen. Mummo palasi nöyrästi hyllyvälikköön kysymään josko löytyisi mistä päin täältä kenkälusikoita. Neitonuori kohotti katseensa vilpittömän hämmästyneenä ja vilkaisi avuttomasti sinne päin, missä näkyi roikkuvan kengänpohjallisia ja muuta sälää.  – ”Kenkälusikka? E..en ole kyllä nähnyt”.  No, siitä vilkaisusta oli sen verran apua, että Mummo suunnisti kiertoteitä sälähyllykölle, ja kas, sielläpä roikkui pari pitkävartista muun tärkeämmän takana. Kassaa kohti mennessään Mummo vilautti lusikkaa neitokaiselle ja hihkaisi tyytyväisenä: Onneksi löytyi!

…että Pissismummolan ovikello soi. Iltapäivällä, kolmen kieppeillä. (Siitä on tietysti se hyöty, että kun niin harvoin tapahtuu, tulee samalla tsekattua, että kyllä se on soittokunnossa. Siis kello.)

No, asiaan. Eip oltu sovittu kenenkään tulosta sinäpänä, joten oletusarvo oli, että siellä on taas se pizzalähetti, joka ei millään opi löytämään naapuritalon nelosta, vaan kysyy aina Pissismummolasta, joka on ykkösenä. (Mummo jupisee, että joku kerta me vielä otetaan se pizza ja sanotaan, että nelosen naapuri maksaa. Nih.)  No, vaihtoehtoisesti ovella voi olla myös se naapurimies, joka jakaa halukkaasti joutessaan kehittelemiään ideoita maan ja maailman asiaintilan kohentamiseksi. (Häntä ei pyydetä sisälle, koska sen sortin puhetulvaa kuuntelee mieluiten niin, että kynnys on välissä.) Ovella voisi olla myös eräs toinen naapureista, joka unohtaa kotiavaimensa noin kerran vuodessa. (Yleisavain on meillä. Ettäs tiedätte.) Kolme kertaa vuodessa myös tietty uskossaan varma todistajapari seisoo oven takana lehti kädessä. (Niitten sinnikkkyyttä ei voi kuin ihmetellä. Kun joka kerta viesti on sama: Juuei, mutta kiitos ei. Luulisi oppivan muistamaan. Mutta ei.)   

No, siis ovikello soi, ja Poikakaveri menee ovelle, kuten yleensä. Mummo ei kuule sitä, sillä hän on parhaillaan päiväunilla. Kohta P.Mummon uneen alkaa tunkeutua Tarmokas miesääni. Asia, josta neuvotellaan, on ilmeisen tärkeä. Ääni siirtyilee huoneistossa sinne tänne. Kestää hetken, ennen kuin Mummo on sen verran kartalla että tajuaa: täälläpä taitaa olla vieras mies, jonka tulosta ei ole ollut harmainta aavistusta.
Mummo ilmaantuu ovensa takaa tukka pystyssä ja lievästi pöllämystyneenä. Siinäpä Tarmokas mieshenkilö tarjoaa heti kohta kättään ja esittäytyy. Mummolle valkenee, että kysymys on nyt tietystä remontista, josta on ollut puhetta hyvinkin viimeiset kymmenen vuotta. Poikakaveri on siis pannut pyörät pyörimään. – Ooh, Mummo ei saa ällistykseltään sanaa sanottua. Mutta sitten hänen sanaansa jo tarvitaankin, sillä Tarmokas esittelee tablettikoneeltaan valittavaksi sisäovien malleja. Mummo miettii puoli minuuttia ja ehdottaa sitten. Valittu on. Miehet tekevät työsuunnitelman ja hinta-arvion, ja Mummo laittaa kaupanvahvikkeeksi kahvit.

Pissismummohan ilahtuu aina yllätyksistä. Siis periaatteessa. Ja silloin tällöin tapahtuu, että P.Kaveri järjestää Mummolle semmoisen. Sitä ei tapahdu liian usein, siksi se säväyttää aina.

Vähiin on käyneet yö- ja muut pakkaset, tuumii Pissismummo täälä.  Hyvin tarkenee, hellettä piisaa ja huhhellettä! Mummokin on jo luopunut villapöksyistään ja huopikkaista. Raitilla polkee hän pyörällään kesämekon helmat hulmuten ja kypäripäin. Vaan yksi seikka on Pissismummoa alkanut ankarasti ihmetyttää. Että moni (mies)ihminen näin kuumalla vielä jaksaa juosta. Jos kirmaisikin vain soma nuorimies hikihelmi solisluun sulokuopassa matkalla mieskuntonsa huipulle. Mutta kun ikämiehiäkin näkee hölkkäämässä verkkopaidoissaan tuskainen irvistys harmaalla naamallaan ja tikkukintut lenkotellen. Noinko nuo yrittävät elvyttää nuoruuden harrastustaan vai kuvittelevatko peräti juoksevansa Viikatemiestä pakoon? Senhän tietää miten siinä käy: Punaisenristin pillit pian soivat.

Pissismummo tietää. Juuei, että olisi itse kuunaan juoksemisesta piitannut. Aina on hän kerkinyt kävelymeiningillä tai jos kiireempi on ollut, velosipedillä on Mummo pannut menoksi sateessa sekä paisteessa. Vaan yksi jumalainen voima on sentään saanut Mummonkin juoksemaan, Pojantytär Maailmanvalloittaja 3 vee, joka nykyään ITE päättää mihin suuntaan tahtoo.