Pikkuritarilassa oli Mummelin ja Vaarin iltavahtivuoro, kun soittajat selloineen olivat töissä. Päiväkodista paluu sujui ihan suit sait. Murulla oli ollut kiva päivä, leikit sujuneet. Pikkuritari oli tehnyt eskaritehtäviä ja muutakin mielenkiintoista oli ollut. Aamulla olivat olleet äidin kanssa kuulontutkimuksessa. Toistuneiden korvatulehdusten ja putkitusten jälkiseurantaa.  Mummeli tiedusti minkämoista tutkimuksessa oli ollut.  – ”No mä menin semmoseen koppiin ja sitte nostin aina käden, kun kuulokkeista kuului piip”.  Selvä se.

Muru alkoi majan rakennuksen sohvatyynyistä pikkukakkosen jälkeen. Pikkuritari haastoi Mummelin pelaamaan koronaa ja kun oli aika lopettaa, Mummeli oli aika lailla häviöllä. Iltajutut hoituivat mallikkaasti. Siis siihen asti, kun Murun piti riisua. Puseron viikkaus ei meinannut onnistua millään, se rähisytti, ja kun Mummeli tarjosi apua, oli vastassa kiukkuinen: MINÄ ITE. Sama koski yöpuvun pukemista. Sitten ei ollut millään löytyä oikeaa iltasatukirjaa hyllyköstä. Kun nämä oli selvitetty ja sadun lukemisajaksi syntyi rauha maahan, otti Muru vielä yhden kierroksen ja keskittyi parkumaan äitiä. Mummelille tuli vähän ymmihinaajaolo: noh, kuule, kun ei tässä nyt voi äidiksi muuttua, ni voisinko nyt vain laulaa sen iltalaulun, kun Pikkuritari tuolla jo odottaa omaansa. Niiskutusta. Sitten: joo-h. Ja: silitä mua vähän.

Pikkuritarille Vaari oli jo lukenut iltasadun. Mummeli lauloi ikiomatekoisen spesiaali-iltalaulun, joka on Pikkuritarin lemppari. Suukot kuuluvat aina asiaan ja sitten vain ovi kiinni ja poika unten maille omia aikojaan. Vielä Mummeli hipsi tarkistamaan tilannetta Murusen huoneessa. Olihan se västäräkki väsähtänyt viimein.

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.