Pissismummo paikansi ittens ylemmäs kartalla juhannuksesta toivuttuaan. Seurana oli nuorempi ystävämummo, Kriikuna. Mummokansalaiset kohentautuivat yksissätuumin sinivalkoisille siivillen ja lehahtivat tunnin ja vartin matkan kaupunkiin, josta valkoisella vuokralimusiinilla arvokkaasti suuntasivat he viivasuoraa tietä korpien halki pohjoiseen. Korven kätköissä tiesivät he piilevän pirtin, jossa heitä odoteltaisiin. Ajo-ohje oli kännykässä ja sen mukaan oli selkosilla selkeä suunnistaa. Päivä pilveili ja pilkahteli, siis mitä mainioin ajosää.

Vastaanotto oli lämmin ja vallan rutistavainen. Kutsu oli ollut voimassa liki kaksikymmentä vuotta ja väkevästi uudistettu kevätkuussa tänä vuonna. Kaikella on aikansa ja nyt tällä reissulla. Piilopirttiä isännöivä Menninkäinen Keiju-emäntänsä kera esitteli vuosien mittaan rakentuneet tilat: luomuharmaa pirtti sydämenään pikkuinen liesi, lasten perheille pystytetty nukkuma-aitta, jossa satunnaisen vieraankin oli mukava yöpyä, liiteri ja sen kyljessä pikkuinen huussi, leikkimökki lapsenlapsille ja soma sauna, jonka kiukaan alle Menninkäinen jo tulta viritteleiksen. Ja näkymä rinteeltä alas järvelle ihan sykähdytti! Rannassa odotteli vene soutajaa. Ja ah, saunalta polku uimasille veteen, jossa sirkeät kalat silmille hyppivät.

Aamusella Menninkäinen ilmoitti päivän ohjelmaksi Pirunkirkolla ja Hepokönkäällä käynnin. Hepoköngäs on könkäitten köngäs – Suomen korkein (24 m) luonnonvarainen putous. Se oli vuolaimmillaan kevään ja alkukesän runsaiden sateiden ansiosta. Mummot olivat yhdessä ja erikseen siellä joskus käyneetkin ja tiesivät, että kulku koskenniskalle ja puolivälitasanteelle oli helppo ja siitä vielä alas astikin portaita pääsi. Jylisevien vesien tuntumassa siemaistiin kahvit ja matka jatkui. 

Pirunkirkolla ei kukaan meistä ollut käynyt, tietä jouduttiin kyselemään. Vaan annas olla, kun seistiin polun alkupäässä, siinä jäpötti öykeä puomi poikittain ja puomissa lappu: Polku suljettu ja pääsy kielletty myrskytuhojen takia. Kauempana näkyi tukinpaksuinen kuusi kaatuneen polun poikki. Pissismummo, että mitäs nyt tehdään. Menninkäinen, että tänne asti piti tulla peijakkaan lappua lukemaan – ja Keijumuori, että kun Korven Sanomissa vielä viime numerossa oli mainos oikeen… Vaan mitäs nämä. Eipä siinä kauan aanailla, kun Pissismummo on jo pujottautumassa kaiteiden välistä rinnettä laskeutuville rappusille ja mutisee mennessään: käynpä kattomassa, josko tuosta miten… Kriikuna on kiipeämässä perään, Menninkäinen nostamassa kenkkuista koipeaan puomin yli ja Keijumuori pujottautumassa puomin ali.

No, äläs. Tukinpaksuisesta kuusesta päästään kohtuullisen hyvin yli, mutta sittenpä edessä rönöttää kaksi puuta päällekkäin polun kaiteiden varassa ja niitten takana tureikkoa niin kauas kuin rappuja alaspäin näkyy. Pissismummo huikkaa perässä tulijoille: kyllä on piru kaikkensa tehnyt, ettei kirkolle kukaan pääsis. Ja Menninkäinen, että mitäpä se hyvejää takasi kääntyvä, kun kerran on pirunpolulle lähtennä. Jovain hikeä norui, kun selvitettiin reittiä puu kerrallaan, yhdestä yli, toisesta ali, kolmansien välistä – kunnes tuli kolmen puun oksakas ryteikkö. Pissismummo, että nyt lykkäs piru merran viimesen kerran – nääs näytti, että tähän tyssäsi matkanteko. Ryteikön takana polku vielä ilkkui selvänä. – Akat tieltä kääntyy, puhisee Mummo ja kiipeää, hitaasti ja huolella jalansijat asetellen ja oksantynkiä väistellen. Niinvain tuo mokoma huutelee kohta toiselta puolen, että nyt loppu esterata. Kriikuna tulee perästä ketterämmin nuoremmuuttaan, ja Mummot jäävät katsomaan, joko kasikymppiset peränpitäjät luovuttavat. – Siunatkoon, nehän kiipeävät yli!!

Pirunkirkon maisema perillä on kivinen ja kolkko, syvän rotkon pohjalla kohisee koski kallioseinämät kohtisuorana kahtapuolta. Mykistynyt katsoja saa ihmetellä kymmeniä metrejä korkeiden korpikuusten latvuksia alapuolellaan. Siinä seisovat hikihelmet otsalla Pissismummo, Kriikuna-mummo, Menninkäinen ja Keijumuori. – Taitaa olla Nälkämaan laulun paikka, virkkaa sitten P.Mummo. Ja se lauletaan.

Paluumatkalla Mummot menevät taas edeltä ja etsivät nyt kiertotietä. Ei ole helppo sekään, sillä maastossa polkuja ei ole, jyrkkää rinnettä sen sijaan on ylös ja alas päin ja kaatuneita puita sielläkin sikin sokin. Menninkäisellä ja Keijumuorilla on kevyet lenkkarit toisin kuin Mummoilla, jotka ovat sonnustautuneet saappaisiin. Lopulta ollaan kaikki ehjinä siinä mistä lähdettiin. Ryytyneen hiljaisuuden katkaisee Pissismummo. – Otetaanko uusiks, kysäisee.  Menninkäinen, että mitäpä se hyvejää, pirunpolkuja, van saapi sanoa, että kerran on käyty.    

Pissismummolasta taasen, päivää. Se tuppaa oleen täällä taas, yhtä coolina ja arvaamattomin säin kuin aina. Siis toi mittumaari, ei Mummo. Tai no okei, Mummoki. Mitä tulee perinneosastoon: avotulen teko on varmuuden vuoksi kielletty paloturvallisuussyistä muualle paitsi saunan kiukaan alle (jos siellä siis on tulipesä eikä sähkönappuloita). Ja juuei, seittemänsortin luonnonkukkia ei parane kaupunkilaisen ainakaan mennä keräämään, jos ei ole satavarma, mikä laji on rauhoitettu tai muuten myrkyllinen. Siniristilipun saa vetää salkoon, jos on salko ja jos on lippu. Sehän niin mieltä nostattaa, kun se sitten märkänä roikkuu salkoa vasten. Löylytystä kaipaava ei saa mennä mistä tahansa vastaksia taittelemaan tai vihdaksiakaan, paras on läimiä vaikka paksulla froteepyyhkeellä, jos ei muuten löylyt missään tunnu. Pissismummo ei ota kantaa sauna- ja muuhun juomapuoleen, kukin tehköön niin kuin kehtaa ja kyllähän joku aina kehtaa. Ja vaikkei perinnejuhannusta sais viettääkseen, jäähän vielä mahdollisuus viettää jussii muumipeikkosten tapaan. Aina jostain sen verran ruohoa löytyy, vai mitä. Ja kaik takit pääl tarkenee, jonsei muuten. Riemuitkaa!

Pään painaa  ruohikolle hän, ja oikoo jalkojans, ei jaksa pohdiskella hän, tahtoo olla vain ja lueskella, lauleskella,  ottaa taikka jättää, miten vaan, siis olla luonnostaan ja aloillaan.

*Näin Tovea mukailee Pissismummo ja toivoo hän, et itikkaat pitäis kans muumijuhannusta.

No niin. Sepä tietysti! Yhtenä pilviharmaana aamuna keksin syyn yleiseen apeuteen tässä maailmankaikkeudessa: Pissismummoa ei ole näkynyt. Huomasin kyllä viimeksi tavatessa, että hänellä on tulollaan sesonkikohkaus, jota tuo itse kutsuu nimellä kevätrytäkkä. Sitä edeltää pitkäpiimäinen venyminen ja pähkäily, junnaaminen ja viirusilmäinen aanailu. Se on energiain koostamista, jonka jakson pituutta ei voi ennustaa. Sitten eräänä aamuna alkaa tapahtua. Ja autapa armias!

No, mitä? Vaatehuoneen perukoilta kaivetaan esiin matkalaukut, isot sekä pienet. Kaksi jää odottamaan, muut viedään varastoon. Muuttolaatikoihin poimitaan hushollendaalista kaikki, mikä on irrallaan hyllyjen reunoilla ja päällä. Pöly vain pöllähtelee, kun Mummo pistää töpinäksi pikkutavarain kanssa, ja Poikakaveri kantaa laatikoita pois ja laulattaa imuria. Lamput katosta, verhot ikkunoista, matot lattioilta, taulut seiniltä – jo vain! Ei tietoakaan junnauksesta nyt.

Miten autiota nyt onkaan Pissismummolassa! Ja toisin päin: miten paljon tavarakerrostuma on vienytkin kokemusperäistä elintilaa. Hyllyjen ja kaappien päältä löytyy kaikenlaista, jota ei ole muistanut olevankaan: epävireinen soitin, kauniita pulloja, joiden sisältö on joskus jonkin juhlahetken kunniaksi nautittu, Lapin erämaakelon kappale, kiviä kaiken maailman rannoilta, hiekkaruusu Saharasta, pala Kiinan muuria, simpukkalamppu…

Lopuksi Mummo ja P.Kaveri poimivat kaapeistaan kahteen laukkuun kasan yllä pidettäviä välttämättömyyksiä, reppuun matkustusasiakirjat ja muut hengissäpitimet. Nyt ovat he valmiina seikkailuun ja poistuvat kotikonnultaan määräajaksi. Ja taloon autioon jää rytäkkää jatkamaan remppakimppa.

Murusen synttärikutsuilla oli hauskaa hulinaa. Serkuksia oli koolla yhdeksän, vain merentakaiset puuttuivat. Lisäksi paikalla oli ystäväperheen pikkuväki. Vanhin serkkutytöistä  liihotteli kevätkeijuna ja Murunen edusti prinsessa-lookia. Poikaserkuista vanhin oli pessyt tukkaansa punaväriä vappuiloksi. Ohjelman jännittävin osio päivänsankarin osalta oli tietysti lahjapakettien availu, ja niitähän oli runsaasti. Pöydän ääressä lapsilauma, mummot ja vaarit ja muut aikuiset kajauttivat reippaasti paljon-onnen-laulun sekä suomeksi että englanniksi. Muru puhalsi arvokkaasti neljä kynttiläänsä ja sekä jäädykekakku että Barbiekakku maistuivat juhlijoille! Ohjelmassa seurasi piiloleikkiä, ongintaa sekä tanssisessio, jonka alussa pojat pujahtivat palloilemaan pihalle. ”Miten kauan tää tyttöjen prinsessameininki oikein jatkuu”, ihmetteli Murun nuori kummieno, ja tädit valistivat: Iän kaiken, tottakai!

Meidän lapsipäivähuiskeemme päättyi lastenkonserttiin, johon mentiin Vaarin autolla. Iso sali oli ihan täynnä pieniä isovanhempineen ja vanhempineen. Murulla oli hieman vaikeuksia hahmottaa miksei äiti ja isi voineet olla meidän kanssamme katsomossa, vaikka ne olivat siellä. Kun hän sitten keksi heidät alhaalla lavalla selloineen, ja äiti vielä vilkutti takaisin, tuli vähän parempi olo.

Iso ja kovaääninen Mikko-setä esitteli ensin mitkä orkesterin soittimista edustivat Pekka ja susi -sadun henkilöitä. Ehdottomasti jännittävin oli Murun mielestä iso rumpu, joka murisi ja haukahteli kuin susi. Klarinetti puhalteli kissamaisen pehmeitä säveliä, ja huilu liverteli linnun lauluja. Jousisoittimilla ja torvilla oli omat osansa, ja kun tarina sitten alkoi, koko orkesteri myötäili sävelin tarinan villejä käänteitä. Muru nojasi tiiviisti Mummelin kylkeen ja kun susi ilmaantui vaanimaan kissaa ja lintua, tiukentui pienen käden ote mummelin kädessä. Välillä oli ihan pakko kysyä Mummelilta, milloin isoa rumpua taas soitetaan. Taisi Pikkuritariakin jänskättää sankari-Pekan puolesta, joka sai pyydystettyä suden. Pahimmissa paikoissa poika vähän kiemurteli ja osan aikaa nojaili Vaarin kylkeen. Mitä unia lie Pikkuritari viime yönä nähnyt, hän kun on kova uneksimaan.

Mietin lapsen ja aikuisen pelkoja. Miten ihminen oppii tietämään vuosien mittaan, mikä on satua, mikä totta. Sekä lapsi että aikuinen tarvitsevat pelon kokemuksia, että voivat oppia tunnistamaan sisäisen turvansa.

Eräänä aamuna Pissismummo erehtyi lehden luvun lomassa huokaisemaan: no, olenkin aina ihmetellyt miten vaaka voidaan kalibroida, kun se sovittu aluperäispaino on jossain Pariisissa. Luuleeko joku tosissaan, että maanäärein turuilla ja toreilla myyskentelevä piittaa onko punnukset oikean painoisia. Ei taatusti matkusta Pariisiin vertaamaan.

Ei pitäisi. Tämän kaltaiset ihmettelyt saavat nim. Poikakaverin liekkeihin. Lehteä lukevan Mummon ylitse kaatuu oitis viisaankuuloinen tiedonrykäys painoyksikön vertaamisesta johonkin yksikköön, jota on verrattu yksikköön, jota on verrattu…jne…äitikiloon, joka on Pariisissa. Mummo, että sitte verratussa yksikössä oleva virhemarginaali kaksinkertaistuu joka välissä, ja mikä onkaan lopputulema. P.Kaveri, no, ei se kertaannu välttämättä aina samaan suuntaan, kyllä se keskiarvo asettuu aika tarkkaan alkuperäiseen. Ja sitäpaitsi vakioituja painoja tarvitaan vain kaupanteossa, esimerkiksi digitaalinen kotivaaka, jolla molemmat muistaessaan käyvät havaintoja tekemässä, saattaapi näyttää vapaasti ihan mitä tahansa. Mummo, jaahas. Vai niin. Ilmankos.

Mummon mielestä metrin mitan vielä ymmärtää helposti, mutta painon siirtely… Poikakaveri, että ei niitä Pariisin mittoja oikeastaan enää edes tarvita, kun osataan laskea luonnonvakiosta sentit ja sekunnit… krypton atomi….bunson-lampun liekki… valon taajuus… Mummo, että omg, pliiis. Jo riittää kiitos.
Uhhuh ja vielä kerran huh. Tulikos tämä nyt selvemmäksi.

No niin, huohh. Lapsoset lähtivät yökylästä, ja Mummeli ja Vaari lössähtivät omaan oloonsa. Selässä tuntuu: kahdesti yöllä kantelin kainalooni hipsineen Murusen nukahdettua hänet omalle vuoteelleen. Tällä kertaa Pikkuritarikin tarvitsi vähän aikaa Mummelia aamuyöllä unesta herättyään. Ja juuri kun luulin vierähtäneeni taas uneen, Murunen sirkutti Mummelin korvaan, että on jo aamu. Siinä vaiheessa Pikkuritari oli jo käynyt Vaarin kainalossa Keskustelun Tärkeistä  Asioista, kuten miten pilvet muodostuvat höyrystyneestä vedestä.   

Näitä huimia mäenlaskuja, saunomisia saunatonttutarinoineen, iltasatuja, yöheräilyjä, aamutarinoita, soitteluita ja lauleluita ei kyllä vaihdettaisi pois mistään hinnasta. Sentti sentiltä molempien kasvumerkinnät kaapin ovenpielessä ylenevät, ja aina huomaa jotain uutta persoonan kehityksessä. Isovanhempien ansaitsematonta onnea!

Tänään pääsin Murusen muskaritunnille mukaan. Vaari oli kuskina. Oi, miten hienosti ja suvereenisti tyttösemme osallistui mielikuvitustarinaan, jota opettaja lauloi. Jokainen lapsi toivotettiin tervetulleeksi nimeltä mainiten alkulaululla ja jokainen sai myös ehdottaa mitä tehtäisiin. Pyörähtely ja pomppiminen oli suosituinta. Gongorumpuja soitettiin sekä laulun että levyn tahdissa rytmiä vaihdellen sekä matkittiin ilotulitusrakettien suhinoita ja pamauksia ja rätinöitä. Marimbaa kokoonnuttiin soittamaan kaikki yhtä aikaa, isot sekä pienet.  Lopuksi lapset piirsivät lattialla paperille uudenvuoden ilotulituskuvia.

Mummelilla oli ihan nostalginen olo, kun hän muisti kauan sitten Murusen isin kanssa muskarissa käyntejä. Ja sekin oli hauska havainto, miten ammattitaitoisesti ja sydämellisesti muskarin ope hoiti ryhmää ja sai kaikki pysymään innokkaasti mukana: kuusi pikkutyttöä, kolme isiä, kaksi äitiä ja Mummelin.

Hoplaa! Pissismummolasta päivää, piiitkästä aikaa. Niinpä on meinaan kuu kierähtänyt, viikko vierähtänyt ja päivät päälletysten pinoutuneet siitä kun viimeksi kuulitten Mummon ja Poikakaverin edesottamuksista.  Ovatten pitäneet matalaa rohviilia, kuten Pissismummon Ikimuori sanois jos eläis.

Nytpä tuumasi Mummo, että marraskuu on sopiva aika ilmotella ittestään. Etteivät luule Mummon peräti koomaantuneen. (Sitä on liikkeellä, koomaa, vasitenkin marraskuussa ja formulakuskien maailmassa.) Mummo luki aamun aviisista, että ruotsalaiset ovat taas voittaneet meitin. Ovat kehitelleet paremmat piparit joulukseen. Juuei, nyt kyllä kaikki ostamaan. Onhan se aitoa pohjoismaista laatujoulua mussutella tanskalaista antibioottikinkkua, norjalaista lohikalaa ja jälkiruuaksi aitosuomalaista presidenttikahvia ruåtsalaisten piparkakkujen kera. Jo vain.

Pissismummo katteli Kaupunkissa käydessään hitaasti naisihmistä, joka oli parkkeerattu lasikoppiin istumaan ilkosillaan. Marraskuussa! Joku siinä ei oikein ollut kohillaan, ihan kuin olis naama ja sääret olleet eri vuosikymmeniltä ja taiteilijalle jääny kesähelteet joteski päälle.  – Mitä se tuo tuossa kykkii, Mummo ääneen ihmettelemään. Ohikulkija oli, että tarkotusta ei moni tiedä, mutta kyllä tuo tuossa enempi tienaa ku romanialaismummo Lasipalatsin nurkalla.

Poikakaveri innostu kovasti jostain Slushista. Siellä kuulemma kohistaan uusista ideoista, joilla saatais talouselämän pyörät pyörimään. Ne kun ovat juuttuneet jo toissa marraskuussa loskaan. Vissiin se onki se Talouselämä, mikä on koomassa, tuumi Mummo.

Viikko on jo pitkällä.  Niin paljon on tapahtunutta, ettei tänne ole ehtinyt. En nytkään kauan tässä viivy, mutta haluan kertoa mitä marraskuun valon etsinnöissäni olen löytänyt.

Päivä paisteli tänään kuin ikinä ei olisi marraskuusta kuullutkaan. Ystävätär Lee ehdotti tapaamista Ateneumin Jean Sibelius-aiheisessa näyttelyssä. Sinne! Ja mikä valon määrä tulvi kultakauden maalareiden töistä katsojan silmien kautta sieluun sisälle. Ja mikä kevyesti kupliva ilmapiiri uuden italialaisravintolan pöydissä lounasaikaan. Oli mahdollista sukellella keskustelussa syvällekin uppoamatta ja palata pintaan taas. Maeve Binchyn Seitsemän talvista päivää ja Tove Jansson-kirja Sanat, kuvat, elämä  tarttuivat kotiin tullessa mukaan aseman pokkaripuodista. Tiedossa hyväntuulista luettavaa!

Lauantaipäivän ja kaksi alkuviikon iltaa siemailimme lapsenlapsi-iloa, kun vanhemmillaan oli soittoperiodi. Eilen pääsimme hämärämetsään lasten kanssa ja sen jälkeen ottamaan aikaa Pikkuritarin juoksusta kentän ympäri. Iltapalan jälkeen Muru tahtoi Vaarin lukevan ’hirmupitkän’ sadun Helinä-keijusta, ja Pikkuritari leikki Mummelin kanssa tarinakertomisleikkiä toisaalla.  – ”Mummeli, mä rakastan sun iltalauluasi, kun siitä tulee niin rauhallisia kuvia mieleen ja sitten on helppo nukahtaa” paljasti uninen Pikkuritari iltasuukkojen lomassa. Muru unohti säätää iltalaulun aihetta, Mummeli sai laulella ihan omiaan, ja ennen kuin laulu oli päässyt vauhtiinkaan, uni oli jo voittanut Murusen.