Maanantai-iltapäivisin haemme Murun päiväkodista, kuten olen kertonut. Kotimatkalla Muru haluaa aina, että Mummeli keksii laulun, jonka hän oppii toistamalla säe kerrallaan. Eilen yllätin hänet: ”Tänään Muru keksii laulut. Annan sulle kaksi sanaa ja sinä sijoitat ne lauluun, jonka tarinan ja sävelen saat luoda ihan itse. Sopiiko?” – ”Joo!”

Mummeli mietti hetken, ensimmäiset sanat olivat kiulu ja viulu, sitten pikku ja tikku ja lopuksi kun Muru oli päässyt jo hyvään keksimisvauhtiin vielä talo ja valo. Murun laulussa oli talo, johon valo muutti asumaan ja valosta ja talosta tuli hyvät ystävät ja valo viihtyi talossaan. Laulun lopussa tuli yllättävä lause: ”ja se talo oli kuin kirkko”. Kysyin mistä se kirkko tuli siihen lauluun. – ”Kirkossa on paljon valoa”, sanoi Muru siihen kuin itsestään selvästi.  

Tässä on nyt ollut kaksi ihanaa iltaa mummon- ja vaarintöitä. Ensin haetaan Muru päiväkodista. Takapenkillä on Murulla kaksi vakikaveria, Uneksiva Smurffi ja Rullalautaileva Kissa, jotka asuvat autossa. Niille pitää tietysti ensin kertoa mitä päiväkotiin kuuluu. Vaari sompailee liikenteessä, Mummeli laulattaa Murulla omatekoisia lauluja suzuki-metodilla. Säe kerrallaan tytti toistaa,  sitten kaksi säettä kerrallaan ja viimein koko laulun yhteen pötköön, virheettömästi. Jos Mummeli unohtuu höpöttelemään muita juttuja, takapenkiltä kuuluu kohta: Mummeli! Laula vielä!

Eilen käytiin kotona syömässä vain välipalaa ja sitten lähdettiin koko porukalla Murun viulutunnille musiikkiopistoon. Vaari ja Ritariveli jäivät ala-aulaan lueskelemaan, Mummeli pääsi Murun mukaan tunneille. Oma ope ohjasi ensin viisitoista minuuttia ja sitten siirryttiin ryhmätunnille, jossa oli samoihin aikoihin viulunopiskelun aloittaneita soittajia. On ihailtavaa, miten ammattitaitoinen opettaja saa kymmenkunta 4-6-vuotiasta järjestykseen! Siinä soivat samat Suzukivihon alkukappaleet, mitä Esikoinen ja Kuopuskin aikoinaan omilla soittimillaan: Tuiki, tuiki tähtönen, Täti Maija, Ikiliikkuja… Oli aivan hellyttävää katsella lapsia. Tyttöjen joukossa oli kolme poikaa, jotka näyttivät miettivän ihan muita asioita niin, että unohtivat tykkänään välillä soittamisen. Pienin kaivoi jousella nenää, toinen pudotti viulunsa lattialle ja joutui (tai pääsi) siksi katsomoon. Mummeli oli oikein ihmeissään Murusta, joka jaksoi keskittyä koko ajan hienosti.  Näkee, että hän soittaa mielellään ja haluaa oppia.

Kotona Muru 4 v esittää  Ritariveljelle Mummelin tämänpäiväistä autolaulua: Smurffi soittelee viulua, Kissa rummuttaa kiulua… Ritariveli 7 v: – Mikä on kiulu? – Muru: – Et sä tiedä? No, kato se on se, mihin pannaan vettä, jota sit voi heittää saunaan sihisemään, et saadaan löylyä. 

– Jovain vähiin käypi tämäki tammikuu, tuumaa Pissismummo Poikakaverille. – Se meinaa, että äsken niin uutukaisesta vuodesta on kohta kahdeksan prosentin verran mennyttä, jatkaa P.Kaveri.  – Nih. Ja saman tien se taisi tämä talviki olla tässä, tuumi Mummo. Molemmat katsovat naama peruspitkänä ulos, missä piha on yhtä märkälänttistä jäätikkää, ja räystäiltä tipahtelee vesi. Naapurin koulukkaiden keskentekoinen lumiukkeli kallistuu uhkaavasti toiselle kyljelleen, ja lumipenkan alta pilkistää taas tuttu vihreä ruoho. 

Juuei, eipä ollu pitkä ilo tämä talvi meitin leveysasteilla, eipä. Justiinsa kersat on saanu suksimet, luistikkaat ja mäenlaskimet esille ja opetelleet talvimeininkeihin. Siihenpä lopahti se lysti. Hiihtoloma kangastelee jo taivaanrannalla ja kauas pohjoiseen on karautettava, jos suksiminen vielä kiinnostaa. Taitaa monessa porukassa kääntyä etelänmatkailuksi lomaviikko taasen.

Pissismummo ja P.Kaveri mieluusti pysyttelevät poissa ketterämmän kansanosan jaloista virallisten lomaviikkojen aikaan. Sen sijaan ennen sesonkia sopii hyvinkin käydä lotraamassa kylpylän poreammeessa ja verryttelemässä kenkkukoipiaan kuntosalilla koskapa ulkoliikunta noin hengenvaaralliseksi heittäiksen. 

–  Syöpätaudit yleistyvät eliniän kohotessa. Joka neljäs nainen sairastuu elämänsä aikana rintasyöpään, Pissismummo luki aamunsa piristykseksi lehdestä. – Joo, tää se vasta ilahduttaaki vanhaa naisihmistä, Mummo tirahti. Syöpärekisterissä on paljon väkeä. Ihmisen kehossa piilee ikäviä salaisuuksia. Ihossakin on lähes jokaisella luomia ja muita nystyröitä, tämän huomaa isokokoisen televisioruudun äärellä. Mistä ikinä kukaan voi tietää mikä näppylä on pelkkä näppylä ja missä muhii juurikas soluhäikkä. Hiuksia nostattaa tämmöiset uutiset.

P.Mummo oli menossa omalääkärilleen valittamaan olkapäätään. Käsi ei käänny kunnolla, pukemistoimenpiteet riisumisesta puhumattakaan ovat hankalia. Leposärkyäkin tuntuu toisinaan. Aamun aviisista saadun tilastotiedon inspiroimana Mummo havaitsi suihkussa seisoessaan toisen rintansa sileällä iholla pienen ihonalaisen nystyrän. Jo nousi pystyyn Mummon harmajat kiharat. – Mikäs se tämä on tässä. Ei kai… huhhuh, mutisi Mummo.

Omalääkäri, tämä harvasanainen ja jokseenkin ilmeetön kunnallisen terveystoimen virkanainen, voimistelutti potilasta todetakseen olkavarren liikerajoitteen, kirjoitti fysioterapialähetteen ja pisti olkapäähän kortisonia sekä passitti Mummon röntgeniin. Mummo sai lopuksi kakistettua pyynnön, että jos tämä katsoisi myös tuota nystyrää, ettei vain olisi… mitään pahempaa. Omalääkäri pisti hanskan käteen, puristi näppylää ja sanoi: tukkeutunut talirauhanen.

– Vähän mie olin nolo, kommentoi Mummo Poikakaverille lääkärikäyntiään jälkeenpäin.   

Armiaiset tupsahtivat Vaarilan ovesta samana iltapäivänä, kun olivat yön matkattuaan kotiutuneet Lapin joulusta. Kymmenen pientä serkusta vanhempineen, kaukaisimmat Kanadasta asti, olivat pyöriskelleet samassa kelohonkahuvilassa hankien keskellä. Joulupukki oli käynyt, ja joulusadun illuusio on saatu mitenkuten säilymään, vaikka Pikkuritari olikin kysynyt kohta pukin tultua: hei, missä muuten Lasse on.

Mummeli ja Muru syventyivät äidin ja isin mentyä aapiskirjaan. Alusta aloitettiin ja sivulle yhdeksän päästiin. Kirjaimet ovat hallussa nelivuotiaalla ja äännesysteemillä lukeminen etenee. Aina kun sana saatiin selville, oli ison ilonilmaisun paikka, ja kun sanoista muodostui lause, se kerrattiin kokonaisena ja ilmeestä näki, että lauseen merkityskin oli ymmärretty. Itsekin nelivuotiaana lukemisen salaisuuden oivaltanut Mummeli koki hellyttäviä hetkiä pienen pojantyttären aapiskukkoilun parissa.

Samaan aikaan Pikkuritari pelasi Vaarin kanssa scrabblea. Siinähän on samasta asiasta kysymys, sanojen löytämisestä ja niiden liittymisestä toisiinsa. Pikkuritarilla taitaa sanapisteiden keruu olla kannustimena. Pitäisiköhän aapiskukko panna munimaan, jotain hyvää ehkä?

Pissismummo ärhääntyi kirjoittamaan oikein kirjeen. Mielessä oli muuattainen henkilö, Tumppu Suoranen, joka lukee itsensä Mummon ystäväpiiriin. Hänellä on erinomainen taito jaksaa värähtämättä odottaa, että Mummo ottaa yhteyttä, ja palkita ystävä sitten ylenpalttisilla kiitoksilla, jotka ovat alkaneet Mummoa nolottaa. Yhtenä päivänä Mummo tempaisi oikein kynän ja väkersi paperille seuraavaa:

Ystävä hyväinen

Tumppu kuules, nyt on näin: min’en jaksa sinun mielialojasi tekohengittää, enkä järjestää sinulle parempia fiiliksiä. Mitä sinä siellä nuurustelet? Kyllä se puhelinlinja toimii sieltä tännekin päin, posti kulkee ja vaikka sun mitkä eemailit singahtaa hetkessä sieltä. Saamattomuusko iski vai elämän melske muutoin lennättää hyrskyjä yli laitain? Osaan se minäkin olla hissukseen sinne päin, jos ei sieltä ala kuulua. Nih.

Ystävä pahainen

Muita uutisia Mummolasta. Kertoivat Korkeasaaren karhujen kömpineen talviunille. Olis edes talvi, tekisi sen mieluusti Mummoki.

Arkiviikko alkoi, kuten sovittu on, Pikkuritarin ja Murun kanssa. Se menee niin, että Pikkuritari jatkaa koulun ip-kerhossa tuntien jälkeen neljään asti ja tulee sitten yksin kotiin. Vaari ja Mummeli hakevat Murun päiväkodista puoli viisi ja ennen viittä olemme jo heillä kotona. Tänään seitsemän täyttävä ekaluokkalaisemme on selvinnyt hienosti omaehtoisesta kotiintulosta, kun matka on lyhyt ja reitti turvallinen. Olen kertonut Pikkuritarille, että minun ekaluokan koulumatkani oli kolme kilometriä ja ylitettävänä oli pelottavan syvä oja, jonka yli johti vain kaksi puuta rinnakkain. Iltapäiväkerhoja ei ollut, mutta maalla äidit olivat aina kotona.

Mummeli lämmittää lasten ruuan ja ateriahetken jälkeen katsotaan Pikku Kakkonen tietysti. Sitten kumpikin esittää soittoläksynsä. Esiintymisjärjestyksestä tulee kinaa, selvä se. Pikkuritari soittaa melko pitkiä kappaleita suvereeniin tyyliin. Tällä kertaa livahti joukkoon yksi räyhä-ääni, josta Mummeli huomautti. – Ai sä kuulit sen, oli kommentti, ja poika hioi otteen tarkemmaksi. Muru yrittää kovasti, mutta kun takana on vasta kymmenkunta soittotuntia, sormet eivät vielä tottele niin nopeasti kuin pikku viulisti haluaisi, ja siitähän tulee harmitusta.

Leikkiaikaakin jää. Mummeli hassuttelee Murun kanssa, ja Vaari ja Pikkuritari pelaavat. Viime aikoina Pikkuritarin IsoNalle on tullut Murun lempiystäväksi ja Mummeli avustaa nallea, joka pääsee sillä lailla osallistumaan Murun keksimiin huimiin juttuihin. Iltapalaa syödään seitsemän jälkeen ja kun iltapesut on hoidettu ja yöpuku päällä, keskitytään iltasatuun. Nyt on menossa Fedja-setä, kissa ja koira, jossa postiljooni Petshkin ei luovuta postissa tullutta pakettia, koska kissalla ei ole sääntöjen mukaisia todistuksia. Ennen kuin Mummeli on päässyt Levon-hetki-nyt-lyö -laulun loppuun, Muru on umpiunessa, ja isi on tullut jo kotiin.

Puoli kahdeksan jo herään ja näen auringon nousseen metsänrajan yli. Teeveden kiehahtamista odotellessa tyhjennän tiskikoneen. Yritän olla kilistelemättä, kun Toinen ei ole vielä noussut. Turkkilaista jogurttia myslin ja mustikkasopan kera, nam, se aloittaa lempeästi päivän. Liptonin vihreää sitruunateetä, paahtoleipää skottilaisen marmeladin ja suomalaisen savujuuston kera vähän myöhemmin. Ja sitten ovi auki aamuraikkaaseen pihaan.

Oma osuuteni kodin viikkosiivouksesta suit sait ja sitten suihkuun. Toinen hipsii postilaatikolle, laittaa kahvinsa ja oman aamupalansa ja syventyy Hesariin. Mustikkapiiraan leipominen ei kauan vie ja kun se on uunissa ryhdyn makaroonilaatikon tekoon. Tänään tulevat armiaiset.

Esikoinen soittaa, ovat kaupassa. Kerron, että ruokaa on uunissa, jos tahtovat, kun tulevat. Isällä ja pojalla on vielä parturireissu, joten Muru pääsee tarkkailemaan parturointitoimitusta. – Me sit mennään toisen kerran äidin kanssa kampaajalle, se on taas tyttöjen juttu, hän kertoo myöhemmin tietävästi Mummelille. Ruoka maistuu ja jälkkärinä on uuniomenoita jäätelön kera. Murun mielestä uuniomenassa on liikaa nahkaa, mutta jäätelö kyllä häviää prinsessakupista. Pikkuritari syö koko satsin sujauksessa.

Sitten ne tavalliset Vaarilan kuviot: kumpikin soittaa omia sävellyksiään Mummelin pianolla, syventyy tuokioksi piirustamaan ja Muru hämmästyttää Mummelin tavailemalla aapisesta ensimmäisten sivujen sanoja. Ukkossateen mentyä menojaan, muistuu mieleen se mieluisin, vesileikki pihalla. Siellä on eri kokoisia kannuja, josta voi kaadella loputtomiin vettä pulloihin, kuppeihin ja purnukoihin, joita Mummeli on säästänyt tätä nimenomaista leikkiä varten. Muru keksii aloittaa leikin ensin yksin. Pikkuritari hiipii soittosessionsa jälkeen siihen viereen ja kysyy saako tulla mukaan leikkiin. – Joo saat, mutta sun pitää tehdä niin kuin minä sanon, tulee napakka vastaus. (Ja oi sitä ilmettä, joka kertoo, kuka tässä leikissä nyt määrää!) Sovussa se jatkuu pitkän tovin.

Vesileikin sujuminen antaa mahdollisuuden aikuisasioille, mikä myös on rattoisaa, sillä Esikoinen jaksaa kuunnella eikä pelkää keskustelua mistä tahansa ajankohtais- tai muinaisasiasta vanhempiensa kanssa.

Kiitos Esikoinen ja Kullannuput tästä päivästä! Ihan unohdin kenkkuisen koipeni.  

Hyviä ja eloisia päiviä Pissismummolasta taasen teitillen! Täälä on ollut sekä menoa ja meininkiä että oleilua ja oljentelua. Siis ihan arkista taviseläkeläisen elämää. P.Mummo ei ihan saletisti kaikesta meininkipuolen äksönistä ole tykännyt sattuneesta syystä, siis niiltä osin erittäin ei, mikä koskee koipien käyttöä. Laitimmaista koipea nääs kenkuttaa edelleen, vaikka keppi on jo jätetty nurkkaan. 

Mummo tuumaa, että sanoinko mä vähästi aikaa sitte teitillen, että nyt loppu remontit. Että se viimenen oli vihon-. Saa sitä sanoa. Toissapäivänä taloyhtiössä alkoi ryske. Remppamiestä lappaa sisään ja parketin poikki pihaovelle. Sieltä lähti kaksi täysinpalvellutta ovea kaatikselle. Mitään vikaa niissä. Mutta kun. Ei ollu Pissismummolan väen agendalla tämä, mutta jonkun ekspertin. Nykyään pitää olla kuulemma toisenlaiset lukitukset. Ja kahdesta ovesta saa samalla leivottua yhden. Eikä vedä.

P.Kaveri päivysti yhden päivän ja eikös ne tullu meitin kiusaksi sitten vasta iltakuudelta. Saha sirahteli, vasarat paukku ja porakone laulo, kun valmis ovipaketti soviteltiin entisiltä jääneeseen kulkuaukkoon. Sitte tuli hiljasta, porukka häipyi. Mummo, että koskas tähä kynnys tulee. P.Kaveri, jotta viimeistely tehdään kuulemma huomenna.

Huomenna päivystettiin taas. Ovia vietiin ja tuotiin naapureissa, mutta Illalla kynnykset puuttu edelleen. Ei kuulemma ehdi enää tänään, tullaan huomisaamuna. – Mutku olis muuta menoa… heti aamusta…mutisi Mummo, mutta ne oli jo menneet.

Perjantai on remppakuvioissa pelottava päivä. Ikinä ei tiedä minkä sortin viikonloppua ne pohjustaa. P.Kaveri alotti kolmannen päivystyspäivänsä, kyydittyään ensin Mummon toisaalle. – Hohhoijakkaa, sanoi mummo kotiuduttuaan puolilta päivin, – kynnys näkyy olevan paikallaan! P.Kaveri hymyili voipuneesti. Päivystävän asukkaan virka mehuttaa.

Pikkuritari ja Murunen ilmaantuivat vanhempineen Vaarilaan. Täällä olikin ollut ihan hirmuinen ikävä, kun pienet ovat olleet serkkujensa kera Mummolan mökillä kesäleirillä ja sen perästä ihan Tivolikaupungissa Tanskanmaalla.

Mummeli oli keitellyt kasvisliemeen ja maitoon kotomaan vihanneksista kesäkeittoa kattilallisen. Pikkuritari santsasi jopa kahdesti. Jälkiruoka tehtiin yhteistoimin. Ensin uuni päälle, sitten taikinan tekoon. Munien rikkominen kävi oivallisesti Pikkuritarilta ja maitolitra solahti munien joukkoon helposti. Muru sai mitata kaksi pikkumittaa suolaa, vähän sokeria ja viisi desiä jauhoja ja Pikkuritari hämmenteli ne vispilällä maitoon. Pikkuritari sääti kännykästään hälytystä kymmenen minuutin päähän, jonka taikinan turpoamisen oli määrä kestää. Totta kai taikinaa käytiin maistamassakin sormea kastamalla joitakin kertoja. Kun kännykkä tiedotti kymmenen minuuttia kuluneeksi, kaadettiin taikina uunipellille ja pelti uuniin. Uunin hälytys piti säätää puolen tunnin päähän. Sen teki Muru nelivuotiaan näppäryydellä. Lopuksi Mummeli putsasi pöydälle eksyneet jauhot, Muru imuroi lattialta ja Vaari korjasi imurin. Ja niin oli tiimityöpannari hyvää mansikkahillon kanssa, että meni viimeistä palaa myöten.

Toisena riemun päivänä me hengailtiin lentoasemalla Kuopuspoikasta ja Neitoaan vartoomassa. Nämä tulivat kotimaan lomalleen viikon päiviksi. Nettiammattilainen oli varannut kämpän keskikaupungilta. Kiirettä pitää kun on tavattava kaikki kaverit ja molempien kotijoukot ennen paluuta työmaalle. Kuumimmat uutiset jo kuultiin ja pitkä ikävä halattiin pois.