Pissismummolla ja Poikakaverilla oli tässä taannoin yhteinen merkityspäivänsä. Koska helle oli hurjimmillaan, eikä tasakymmenvuosista ollut nyt puhe, ilmeni huomattavaa haluttomuutta ryhtyä mihinkään poikkeustoimiin asian vuoksi. – Ei tästä nyt mitään ikimuistoista tarvi väkisten vääntää, hyvä jos jaksaa siirtyä syömään johkin, missä ruuan laittaja ja tiskaaja on talon puolesta, tuumi Mummo.

Lähtivät sitten pyöräillen naapurikylän kartanoravintolaan ja jättivät autokotteron kotio. Menomatkan loppusuoralla Mummon pyörästä kuultiin pahaenteinen rasahdus. Nonnih, ketjut. Poikakaveri ryhtyi toimeen ja sai ketjun paikalleen, mutta kun Mummo nousi uudestaan pyörälle, taas sama juttu.  – Katotaan sitte, kun on murkinoitu, päätettiin.

Terassilla ateriaseuraksi ilmaantui kaksi helteen sisuunnuttamaa ampiaista. Pissismummosta tiedetään, ettei hän ole ötökkäystävällinen henkilö ollenkaan, pikemminkin päinvastoin. No, ateriointi sujui kiljahtelematta suurin ponnistuksin, mutta huiskimatta ei.  Ampiaiset eivät antaneet periksi eikä Mummo.

Syötyä palattiin ketjuongelman pariin. Poikakaveri rassaili ajopeliä aikansa paljain käsin ja totesi, että ketjuhan on osittain poikki. – Siksi se siis ronksahteli pois paikoiltaan, oivalsi P.Mummo. Ei kun kävelemään pyörää taluttaen, matkaa viisi kilometriä paahtavassa helteessä. Oikaistiin koulun pihan poikki, siitä, missä luki isoin kirjaimin ”Läpikulku kielletty”.  Golfkentän kupeessa rehotti valtoimenaan kuivuudessa kulahtanut kesantopelto. – Jotenkin kuvaavaa, totesi Mummo.  Matkan varrella oli onneksi yksi kauppa, josta Poikakaveri haki vesipullon, niin jaksettiin kotiin asti.

– Siitä ikimuistoisuudesta, sanoi Mummo tokeennuttuaan suihkun virkistämänä.  – Tämä taisi olla omalla tavallaan sitä lajia.