Pissismummo askelsi toimekkaasti Terveyssysteemin kokoontumispaikalle luovuttaakseen puolentusinaa putkellista verta tarkempaa syynäystä varten. Odottelutilan kutsuvalon meneillään olevasta numerosta voi päätellä, että kolme varttia tässä hyvinkin menisi.

Mummo keskittyi parin vuoden takaisen akkainlehden kevätnumeroon, jossa selostettiin nykyajan mummotyyppejä. Pullantuoksuinen ja lempeäkatsantoinen luomumummo sukankutimineen tuntui liian löperöltä olennolta tähän pahaan maailmaan. Huolellisesti meikattu urbaani isoäiti kampaajalla sävytettyine kutreineen ja butiikkiasusteineen sekä  kultturelleine harrastuksineen tulee kyllä itselleen kalliiksi, tuumi P.Mummo, ei riittäisi mulla eläke moiseen.

Pissismummo on lehden mukaan nahkarotsiin ja legginseihin pukeutuva, monesta kohtaa lävistetty ja sieltä täältä kuvitettu isoäiti-ikäinen, joka ajelee sätkä suupielessä uuden poikaystävänsä prätkän tarakalla festareilta toiselle.  – Ohhoh, tuumi Mummo tyyppiä tutkaillessaan, tuo on kyllä jämähtänyt pissismuinaisuuteensa pahan kerran. Enmänyssentäs tommonen ole, punaiset farkut jos sattuu olemaan ja nahkarotsikin, mutta nenärengasta ei oo ja muutaki rekvisiittaa puuttuu.

Mummo siinä tuumi, että olis ihan oma ittens vain, sopiva sekoitus siitä ja tästä. Lievästi urbanisoitunut pikkuisen pissis luomukas mummo.  

Iltakaakaosta oli kulunut hyvinkin 12+2 tuntia eineetöntä aikaa, kun kutsuvaloihin räpsähti Mummon nummero.  – Pianpa päästään piinasta, tuumi Mummo ja pujahti piikittämöön.

Pissismummo laittautui eräänä kesäisenä pyhäaamuna pyöräilyasusteisiin ja kypärään.  –  Pakko päästä baanalle, huikkasi Mummo Poikakaverille ja viiletti kohta kaupungin sunnuntaihiljaisia pyöräteitä. Aurinko lämmitti suloisesti, ja ilmavirta mukavasti vilvoitti polkijaa. Määränpäässä kangasteli semmoinen kolkka kaupunkia, jossa käynnistä lienee hyvinkin toistakymmentä vuotta. Tuosta jyrkkä alamäki, vähän matkaa tasaista, sitten radan alta ja mäkeen. Hengästytti vähän se ylämäki, mutta kakkosella ylös vain ja tasaisella taas kolmosta. Vauhti kasvoi mukavasti.

Vaan sitten rusahti ikävästi. Polkimet karkasivat äkisti jaloista, pyörä kraakkui henkitoreissaan. Mummo tajusi salamana, että nyt meni jarrut. Vastaan oli tulossa lapsi kolmipyöräisellä ja jossain taaempana sen äiti rattaita työnnellen ja perässä isi. Neljän kadun risteyskin oli edessä. Mummon mielessä vilahti, että vauhti on saatava pysähtymään ennen risteystä. Mitäs, hätäpäissään Mummo ohjasi ronksuvan pyörän vauhdissa pientarelle ja pensaaseen.

No, pysähtyihän se. Pyörä. Ja Mummo.  – Miten kävi, kyseli vastaantulijaäiti huolestuneena. P.Mummo totesi pensaasta, ettei hänelle nyt kuinkaan käynyt, mutta kun pyörästä meni jarrut. Perheenisä tuli katsomaan: – Joo, jarru on paskana, olipa onni, ettei ollut jyrkkä alamäki.  – Sanopas muuta, tuumi Mummo lievästi pöllämystyneenä.

Pensaasta kaivauduttuaan Mummo totesi, että ajoneuvo oli totaalishokissa, pyörät ei liiku eteen eikä taakse. P.Mummo tunsi syvää myötätuntoa kaksikymmentä vuotta hyvin palvellutta ja montakin kolhua kokenutta kaksipyöräistä matkatoveriaan kohtaan. – Elä sure. Joskus pettää hermo tai joku muu paikka ite keltään. Kyllä sut kuntoon saadaan jahka arki koittaa. Ja Mummo istahti pientareelle selostamaan kännykäiseen tapahtumien kulkua ja odottelemaan apumiestä paikalle.

Kun Poikakaveri saapui paikalle nelipyöräisellään, kävi ilmi, että Mummon ajokki oli purettava alkutekijöihinsä ennen kuin se saatiin mahtumaan takaluukkuun. Kaukaa viisas Poikakaveri oli tempaissut mukaan pussillisen tarpeellisia työkaluja ja niin kärrättiin  Mummo yhtenä ja ajoneuvo kolmena kappaleena takaisin lähtöpisteeseen.

– No joo, reissu tyssäsi ikävästi tällä kertaa, vaan päivä on huomennaki, tuumi P.Mummo kotona. Arjen tultua Velosipedikorjaamon poijat nakuttelivat ajokin kuntoon ja Mummo pääsee taas baanalle.

Kaksivuotiaan vauhdissa ei Mummeli enää pysy. Tuli todistettua äskettäin, kun Pikkuritari ja Muru olivat Vaarilassa yökylässä. Rattaat olisivat pelastaneet mummon, mutta pieni olisi jäänyt vaille sitä vauhdin hurmaa, minkä omien pikkuisten juoksujalkojen viuhke tuottaa aurinkoisella kävelykadulla. Mummeli sai sitten tuon tuostakin huudella: Muru, odota, odota!

Oli lähdetty Vaarilan kotikaupungin keskustaan hakemaan uusia elämyksiä. Siellähän ovat ne sirkushevoset, joiden selkään molemmat tahtoivat.  Murua taisi vähän hirvittää niin korkealla vaikka Vaari siinä seisoi vieressä, mutta Pikkuritari ratsasti uljaasti kolmijalkaisellaan kaukomaille ja takaisin. Ihmeteltiin siinä kovin mikä on, kun yhdeltä hepalta puuttuu häntä ja kahdelta jalka. Kesät talvet paikoillaan seisova hevosrykelmä näyttää olevan vastustamaton houkutin ilkivallan kohteita hakeville.  (Ja kaupunkilaisena kyllä hävettää, kun ei  lasten leikkipaikkaa korjata.)

Aurinkomäen lastenpuiston liukumäki on hellepäivänä kuuma kuin paistinpannu, siihen ei pienimmällä ollut menemistä. Käytiin kokeilemassa esiintymisareenaakin, mutta se taas oli tupakannatsojen vallassa. Palattiin kävelykadun lastenpaikkaan, kun siellä oli myös metallofoni, jota saa soittaa. Pikkuritari esitti monta hienoa kappaletta, jotka oli kuulemma säveltänyt ’Kukko Pillinen’. Retken päätteeksi syötiin tietysti jätskit ja ostettiin torikojulta mansikoita mukaan.

Mummeli huokasi helpotuksesta, kun päästiin takaisin Vaarilan pihaan. Hetikohta pienet jatkoivat edellisillan vesileikkiä, jonka viehätys näyttää olevan ehtymätön.  Tarvitaan vain ämpäri, jossa on vettä, erikokoisia ja näköisiä kippoja, muutama pullo ja tratti. Lapsen mielikuvitus hoitaa loput.

Pissismummo paljastaa uineensa tänä suvena yhden kerran, toistaiseksi. Tämän ihan täytyy olla Mummon kesäuintiennätys. Eipä silti se oliki toosi hieno uinti. Kohtapuoliin matkaa Mummo veenääreen, ehkei se eka kerta sentään ainukaiseksi jää.

Kaikenlaista sitä väitetään. Että heinäkuussa on mukamas joku naisten viikko. Entäs sitte, jos onkin muutama nimipäivä peräkkäin? Hohhoijaa oikein. Ja kuulemma sataa koko viikon, sillä perusteella vissiin. Vais ni. Ja mikä oli vuosi kun viimeksi niin sattu käymään? Moni ei  sitä muista enkä mie, tuumii Mummo. Sitäki väitetään, et joku Jaakko on heittäny järveen kylmän kiven. Antaapa Jaskan viskellä, tuumii P.Mummo. Kyllä vesien pohjille kiviä mahtuu, ei oo nähty kivien pinnalla kelluvan. Eipä veen uimasuvakka tarvi ollakaan kuin  pinnalta. Tottamaar veet viilenee syksyä päin mennessä ihan ilman Jaskaaki. Pakkoko on sukeltaa pohjamutiin asti.

Ja sitten on vielä tämä mätäkuu. Että jos heinäkuulla tulee haava, se tulehtuu ja mätii. Ja ruuat pilaantuu. Mitäkään vielä, nähnykkään, hirnahtaa P.Mummo. Naarmuja tulee ja menee, aina ne on parantuneet sen kummemmin paisehtimatta. Ihan tavallisella hoidolla. Mihin aikaan tahansa. Ja eikös jääkaappi ole jo keksitty, biojätepussukat kaupunkilaiselle ja maalle kesäpossu.

Väitteisiin uskovaiset voivatten huokaista helpotuksesta: heinäkuu on justiinsa menossa mailleen ja seuraavaan on sitten taas pitkä jono vuoden päiviä. Elokuussa moni palaa kustannuspaikalleen enemmän tai vähemmän itikanpuremilla, nirhimänaarmuilla ja muillaki mustelmilla.  Kyllä kesä parantaa sen minkä kohtalo kolhii, tykkäjää Pissismummo ja lähteepi  Poikakaverin kera muistelemaan yhteistä nelikymmenvuotista erämaavaellusta. Muualle.

Ovi rapsahtaa kiinni, hetken kuuluvat askeleet pihakäytävällä, sitten on hiljaista. Mies lähti auttamaan Esikoista talon yläkerran remonttia edeltävissä purkutöissä. Pihassa on kuumaa. Orvokit makaavat ruukuissa pitkin pituuttaan, johonkin niiden kukkavarsien nestejännitys aina häviää, vaikka kuinka kastelisi. Muistelen eilistä, pesukoneen hyrinä taustoittaa.

Pienet lotrasivat pihassa veden kanssa. Katselin niiden touhuja keinusta. Tuon tuostakin jompikumpi risteili siihen selittämään jotakin. Kun laulahdin ’keinutaan, keinutaan’, lapsi kiipesi viereen, heittäytyi tyynyille ja nauroi onnellisen pikkutytön naurua.

Pienelle lauloin kaikkia mieleen juolahtavia, kesäisiä. Eilisistä suosituin juolahduslaulu oli Tuli tuulan tuli tuli tei… Lapsi kuunteli tarkkaan, katsoi suun liikkeitä, nauroi onnellisena ja pyysi yhä uudestaan: tuli tei. Lukemattomien toistojen jälkeen hän yhtäkkiä lauloi itse ihan oikein, ja mummeli sai nauraa ihastuneena. 

Miniä sanoi, että Pienellä on uhma-aika. Jos kysyy vastaus on aina ei tai EI. On siis taluteltava toivottua vastausta kohti kiertoteitä eikä kysyttävä suoraan.

– Mennäänkö päiväunille vai lukemaan, kysyi mummeli, kun ruokaa on näykitty ja pöntöllä istuttu tuloksekkaasti. No lukemaan tietysti. Pieni sai valita kaksi kirjaa. Mentiin mummelin vuoteelle pötkölleen kirjojen kanssa. Kun molemmat oli luettu, Pieni pomppasi ylös ja ilmoitti kimakasti, että EI aio nukkua päiväunia. Mummeli sieppasi pojantyttären kainaloonsa, haettiin pehmoinen Poronpoika siihen kaveriksi odottamaan ja sitten se Pienelle kuuluva nukkulaulu Aa aa allin lasta, pientä linnunpoikaa… Se osoittautui jälleen hyväksi unipilleriksi. Kohta väsynyt Pieni kellahti takaisin vuoteelle Poronpojan viereen ja silmät lumpsahtivat umpeen. Mummoilla on  mummojen keinot.

Sillä aikaa Vaari oli lukenut Pikkuritarille monta tarinaa keinussa ja kun Mummeli ilmaantui siihen, Vaari siirtyi oikaisemaan sohvalle. Mummelin ja Pikkuritarin kesken syntyi maailmoja syleilevä keinukeskustelu. – Missä amerikka on? Onko amerikassa lapsia? Paljon vai vähän? Tuhat vai miljoona? Mikä on miljardi? Ennen siskon heräämistä Pikkuritari ehti vielä tutkia Vaarin laatikot ja purkaa sekä koota viralta poistetun kaukosäätimen ja tietokoneen hiiren. 

Pesukone on hiljentynyt. Pitää lähteä ripustamaan pyykit. Ajattelen luonnon armottomia lakeja, avoimesta ovesta eteiseen äsken eksynyttä rastaanpoikastakin. Sain sen ohjattua pihalle, mutta se ei päässyt lentoon, lähti hyppelemään pensasaidan suojaan toinen siipi maata viistäen. Annoin sen mennä. Muistin ystävää, joka kertoi nähneensä kadulla loukkaantuneen linnunpoikasen ja soittaneensa  paikalle palokunnan ja poliisin.

Joo, Pissismummo kävi taas Paikan Päällä. Otti oikein velosipedin allens ja kypäräpäin poljeskeli kotiosoitteesta Mummokeskukselle. Kun ookkarin labravuorotaulussa seisoo 190 ja risat ja sun jonolapussa 220 ja risat, sä tiedät, että vuoro ei valkene ihan kohta. Sitäpaitti istumapaikat oli vähissä, vaikka muutama jo avitti ruuhkaa kahvion puolella istuskellen.

Ootellessa oli aikaa kattella porukkaa, kun lehtipino tarjosi vain syksyllisiä, puhki luettuja  Seiskoja tai korkkaamattomia Syöpä-, Diabetes- ja Sydän-lehtiä. Siellä täällä takarivissä  istuksi jokin pappa beessinvärisessä kesäpuserossa ja pyöritteli lippalakkiaan. Ylivoimaisesti eniten odottelevassa porukassa näkyi olevan pienikokoisia ja  pyöreämuotoisia,  harmaakiharaisia mummohenkilöitä, jotka selostivat vaivahistoriaansa toisilleen.  – Meitä on melko paljon tässä maailmassa, tuumi P.Mummo itsekseen. Tajusi hän kumminkin etsiytyä sivuseinustalle takariviin punaisissa farkuissaan ja kypärä kainalossa.

Tätä taustaa vasten jokaikinen käytävältä toiselle risteilevä hoitohenkilö, ulko-ovesta tallustava työhaalarimies savisissa saappaissaan, nilkuttava koulupoika tai shortseissa ja sandaaleissa saapuva pärskivä teini herätti ansaitsemansa huomion tuolirivistössä. Puhumattakaan erittäinkin  raskaana olevasta nuoresta äidistä, jota saatteli afrikkalaistaustainen mies.

Vastaanottokäytävän puolelta askelsi siihen joukon jatkoksi nöyrän näköinen keski-ikäinen mies painelemaan infoluukun jononappulaa. Pissismummo tarkkaili miestä, kunnes keksi miten tuo niin nöyrältä vaikutti. Seikka ei johtunut Systeemiä kohtaan tunnetusta kunnioituksesta, vaan siitä, että mieshenkilö oli huomattavan pitkä, hänen oli kuljettava ovista ja katosta roikkuvien opastaulujen takia kumarassa. – Ei oo elämä helppoo pitkällä pätkäin maailmassa, ajatteli P.Mummo myötätuntoisesti. – Mummokeskus on mitoitettu pääasiallisen asiakaskuntansa mukaan.

Mitäkö? Juu, kyllä istutaan Pissismummolassa tiiviisti kotikatsomossa, kun Leijonajoukkue pelaa. Poikakaveri tietysti istuu siinä muutkin pelit, mutta Mummo meinaa, että jotain rajaa kun pitää niin ei kerkiä kyllästyyn. Yksissä tuumin täälä äimistellään omien lätkäpoikien venymistä: kuus voitettua, yks hävitty peli tähän mennessä ja joukkueen yhteistyö vain paranee. Venäjä-ottelun jälkeen tuntu vähä mageelta poikien puolesta, ne näkyi oikein nauttineen kovasta matsista. Mikäs kun onnistuivat pitämään omat rivit kasassa ja maalitilin plussalla. Areenan katsomo kunnostautui aalloilla ja mylvi ihan kiitettävästi.

Laidat paukkuu, mailat lenteleiksen ja monesti mies kellahtaa jäätä pussaamaan, vaan se nyt kuuluu lätkäpelin luonteeseen. Vastustajan tahallinen telominen mailoin ja nyrkein taas kuulu ei. Sitäkin lajia silti nähdään. Mailasoturit saavat sitte jäähdytellä intoaan pleksiaitiossa ja nyrkkisankarit passitetaan suihkuhuoneen puolelle. Selostajalegenda Antsalta sortuilee ääni ja Tamilla, Aralla ja KoJolla riittää huumoria, terävää kommenttia ja hurmioitunutta hehkutusta joukkueiden otteista kaukalossa.

Pissismummo on pannut merkille, että asiaan vihkiytyneiden puhe vilisee ihan ikiomaa sanastoa. Pissismummo ihastelee Tamin värikästä, pontevaa ja monenkielistä ilmaisua sekä varsinkin ilmiasua, joka kutkuttelee Mummon nauruhermoa mukavasti. Nih, ja kunnon lätkäfanilla pitää tietysti olla omat suosikit joukkueessa. P.Mummollaki on, uskokaa tai älkää. Oijoi niitä Väkkärä-Antin salamakäännöksiä, Anttilan isännän ylösampaisuja ja Jörö-Jalosen lakonisia vastauksia toimittajien typeriin kysymyksiin. Hähää, Mummo tykkää!

Pissismummo oli suunnistamassa naapurikaupungissa asemalle parkkipaikan läpi, kun eteen putkahti vierasmaalaisen näköinen naisihminen, joka kysyi huonolla suomenkielellä ’aputeekkia’. Mummon vaisto sanoi, että nainen ei ollut minkään avun tarpeessa, joten hän huitaisi kädellä siihen suuntaan missä apteekin tiesi olevan ja jatkoi matkaansa. Yhtäkkiä eteen pullahti jostakin toinen samanmoinen nainen, joka tyrkytti muovikääreessä olevaa lehteä ostettavaksi. P.Mummo kiersi lehdenkaupittelijan päätään puistellen, mutta sitten käsipuoleen tarttui taas aputeekin kysyjä ja tyrkytti sormusta: Ota ota, ilmanen lahja. Mummo tempaisi kätensä irti ja koveni: en ota, ei tässä maailmassa mikään ilmaista ole. Naiset jäivät huutelemaan ties mitäkin perään kun Mummo lisäsi vauhtia siihen suuntaan minne oli menossakin.

Asemalaiturilla Pissismummo pani merkille, että aputeekin kysyjä ja lehden kauppaaja olivat ilmaantuneet penkille istumaan kahta puolta muuatta perjantaipohjat ottanutta miesihmistä. Mummo ehti vasta ajatella, että ottaa kännykkään kuvan, kun juna jo viuhahti asemalle. Toivottavasti mies piti lompakostaan kiinni. 

Viikolla Pissismummo oli näet lukenut paikallisaviisista poliisin varoitusta röyhkeistä katuvarkaista, jotka ovat ryöstelleet varsinkin mummojen, pappojen ja juopuneiden lompakoita. Taktiikka on kysyä jotain osoitetta, kiinnittää vastaajan huomio neuvomiseen niin, että toinen ehtii korjata avonaisesta laukusta saaliin. No joo, tuumi Pissismummo lukiessaan, jo on vastataktiikka selvillä: pidetään laukku tiiviisti kiinni ja omassa kainalossa, lompakko kotona ja rahat ja kortit kahden vetoketjun takana eikä päästetä tuntemattomia iholle. Näillä mennään – ja vaistolla.

Kaivetaan vaatehuoneen periltä alimmaisesta laatikosta viime keväinen valkolakki tai vappua monta jo nähnyt ent.sellainen ja lähdetään raitille. (Mikä tahansa hassu hattu käy yhtä hyvin.) Raitille lähtemisen tarkoitus on pitää hauskaa, mikä (hauskanpitely siis) onkin vapun syvin olemus. Kotona otetaan kuohuvat lähtöä vauhdittamaan (timakatkin käy, jos niistä enempi tykkää). Kaupungilla näyttäydytään serpentiinit kaulassa ja foliopallo (lapsen tai lapsenlapsen) ranteeseen sidottuna. Ostetaan Äpy tai Kevätpörriäinen, jos myyjä osuu kohdalle (tai ei osteta, jos rahasta tekee tiukkaa). Ajaudutaan Linnanmäelle syömään hattaraa kummitusjunassa. Lapsenlapsia tai omia keskenkasvuisia vatkataan kaikissa härveleissä, kunnes oksentavat. Palataan kotiosoitteeseen grillaamaan nakkeja ja juomaan kaljaa. Kaljaa voi vaihtoehtoisesti juoda myös terasseilla, joita on avattu kaupungille, jos siis tarkenee.

Vaihtoehtovappujuhlijat hytisevät toreilla ja aukioilla räntäsateessa kuuntelemassa ideologisia liturgioita ja marssivat sitten lämmetäkseen kaupungin halki lippuineen. Aate kirkastuu itselle ja pääasiahan on näkyä. Ikävä kyllä nykyään ei kadunvarsilla ole tarpeeksi katsojia hurraamassa niin että ei se enää ole niin hauskaa kuin ennen. 

Pissismummo ja Poikakaverinsa istahtavat kotikeittiönsä pöydän ääreen lakitta päin nauttimaan simaa ja tippaleipiä. Vappu viskoo pihaan valkeita ryynejä tai märkiä lumilänttejä ja hyytävä tuuli pyörittää orvokkiamppelia. Ihan naurattaa, niin on lystiä. Hauskaa vappulia kaikillen!

Pissismummo räpläsi aamuna muutamana puhelimeensa entisen työpaikkans nummeroa. Se piti oikein kaivaa esiin, niin tyystin oli tuo hävinnyt siitä tarpeellisten joukosta, joka on valmiina kännykän muistissa. Aika tekkee tehtäväns, niin se on.

Ensteks toimitti Mummo asiansa. Kun nyt kumminki oli toisessa päässä tuttu ihminen, kysäisi vielä loppuviimen mitäkuuluun. (Se vain on tuo kuuluu outo kapistus sekä kuuksi että luuksi, tuumi P.Mummo tykönäns. Koskaan ei tiiä, mitä sieltä singahtaa kysyjälle niinko pumerankina, vaikka että mitäs se sulle kuuluu, mitä mulle kuuluu.)

No, nyt ei tullu pumerankia, tuli ensin se tavallinen: että ihan hyvää, kiitos. Seuraavaksi yleisempää työpaikka-asiaa, että mitäpä tänne. Ja sitte semmostaki henkilökohtaisempaa, mikä ei ihan hyvältä kuulostanukkaan. Pissismummollahan on aikaa yleensä enempi kuin sillä, jonka työpaikalle soitetaan, niin pitempikään kuuluu ei aiheuta katastrofia aikatauluun.

Nykyään poliittisen puuhastajan kannattaa olla nöyrää poikaa ja tyttöä ja pyydellä anteeksi, jos tulee töpeksittyä. Nöyrää ei niin kovasti sitte huudeta hirteen. Mummo poikkesi kaupassa ja teki samalla muutaman tarpeellisen hankinnan, taisi olla maitopurkki ja ruislimppu. Lasku ei ollu iso eikä kassaneiti äkäisen oloinen, niinpä Mummo rohkeni ottaa pikku kukkaroisensa esiin ja ojentaa sen parhaimman mummohymyn kera kassalle. – Anteeks, mutta voisitko sie kerätä ne killingit tästä, kun miun lukusilmikot jäi kotio.  – Juu, toki, oli vastaus eikä siinä kauan kenenkään nokka tuhissu, kun tarpeellinen määrä roposia kilahti kassalootaan ja Mummolle kuitti. Sillä välin oli Mummon perään jo ehtinyt kerääntyä teininuorisorypäs, jokaisella yksi juomatölkki hihnalla. Mummo pyytämään hymyn kera anteeks pojilta, että oli tässä vähän viivyttänyt. Ette arvaa, mutta mitä ihanin nuorimieshymy ja vastaus: ei tee mitään, meil ei oo kiire mihkään, tunti on joka tapauksessa jo alkanu. – Siinä oli kuuluu oikeassa asennosssa, tuumi Mummo mennessään.