viisitoistavuotiaan itseni kirje kymmenen vuoden päähän, onnenapilan kera, löytyy muistojen joukosta. mitä ajattelin tästä silloin, kun avasin, sitä en muista, mutta nyt kun olen kaukana jo tuostakin, olen hurmaantunut siitä elämänuskosta, joka kirjeestä välittyy. mistä olin huolissani viisitoistakesäisenä? vain siitä, etten hukkaisi itseäni ja ominaislaatuani. ne ovat molemmat yhä tallella vuosikymmenien elämänkokemuksella rikastettuna. elämälle kiitos…

Mainitsin aiemmin isän mustakantisen vihon, johon hän oli kirjoittanut kaunokirjallisia katkelmia. Muistojen pinosta löytyi toinenkin mustakantinen, joka on päiväkirja ajalta 29.10. 1933 – 30.10 1934. Isä mainitsee lopussa kirjoittaneensa työn päiväkirjaa ja pyrkineensä suppeaan ilmaisuun. Useimmat merkinnät ovatkin kahden kolmen rivin pituisia.

Isä oli kirjoittaessaan 18-19 -vuotias, ja päiväkirja kertoo hänen ottaneen vastuuta tilan töistä, sillä toinen vanhemmista veljistä oli sotaväessä ja nuoremmat kävivät vielä koulua. Isän muistiinpanot ovat erinomainen, tiivis kuvaus kunkin vuodenajan töistä maatilalla syksystä syksyyn. Uudismaan raivausta, puutarhan syystyöt, viljanpuintia, syyskyntöjä, reen tekoa, valjaiden huoltoa, sian teurastus jouluksi, metsätöitä, halkojen ja polttopuiden tekoa, puutarhan kevätmuokkaus, kevätkylvöt, heinänkorjuu, viljain korjuut, puolukoiden ja karpaloiden keruuta talveksi. Myös jokaviikkoisia askareita, meijerillä ja kaupassa käyntejä, hevostenhoitoa, verkoilla ja katiskoilla käymisiä mainitaan. Tuohon aikaan isän kotitilalla on ollut jo puimala koneineen sekä viljan kuivuri. Vanha riihikin oli, mutta sitä ei enää käytetty viljan korjuussa.   

Kiinnostavaa oli se, miten ahkerasti kylän nuoret toimivat kerhona talvikaudella. Kokoontumisilla oli sivistäviä tavoitteita, ja olihan se toki myös sosiaalisten taitojen (ja suhteiden!) kehittymisen näyttämö. Keväällä ja kesällä pojat harjoittelivat yhdessä ja kävivät urheilukisoissa lähipitäjiä myöten. Isä merkitsi ylös tuloskehitystään ja toi loppukesällä jo viisiottelusta palkintolusikoita kotiin. Pojat liikkuivat lumettomaan aikaan polkupyörillä, autoja ei tuolloin kylällä ollut kellään. Isä kuvasi käyneensä kesällä Viipurissa asti pyörällä kaverinsa kanssa. Matkaan meni heillä kaksi päivää suuntaansa ja yhden yön olivat perillä. Viipurin linnaan ja muihinkin nähtävyyksiin olivat pojat tutustuneet sekä tehneet tarpeellisia hankintoja itselleen sekä kotiin.   

Isä kävi usein pyhäisin kirkossa ja samalla reissulla poikkesi aina kirjastossa. Myös oman ja lähikylien seuroissa hän kävi. Isä näyttää lukeneen kehittävää kirjallisuutta sekä ajalle tyypillisiä kansallisromanttisia romaaneja, mm. Juhani Ahon teoksia ja Välskärin kertomukset hän mainitsee. Kiinnostava yksityiskohta: talvella hän ryhtyi tekemään mandoliinia ja oli hyvin tyytyväinen soittimeen saatuaan sen valmiiksi.

Työn päiväkirja oli tosi mielenkiintoista luettavaa. Muutama tunnelmapalanen ja pikku maininta, ”kävin naapurin tytön kanssa kalassa”, herättivät haikean ajatuksen: kunpa isä olisi kirjoittanut enemmän kylän nuorten touhuista ja omista unelmistaan!

Äidin muistojen lippaassa on huolellisesti niputettuna isän kirjeet seurusteluajalta. Äiti oli käynyt Tapiolan emäntäkoulun 1937-38 ja muistellut eloisasti niitä aikoja tavatessaan isän ensi kertaa jossain. Se sai isän ehdottamaan kirjeenvaihtoa palatessaan talvisodan keskeyttämälle maamieskoulukurssille syksyllä 1940. Isän kirjeet alkavat teititellen, mutta kohta he muuttuvat sinuiksi toisilleen ja 1941 vuoden puolella jo rakkaiksi. Hellyttävää näitä kauniilla käsialalla kirjelehtiöpaperille kirjoitettuja tunnustuksia on lukea tässä ajassa, jossa seurustelu niin paljolti tapahtuu proosallisesti netissä ja kännyköitse. Esikoiseni noteerasi projektini toteamalla haikeasti: hotmail nielaisi meidän rakkauskirjeet…

Tallella ovat myös isän sota-ajan kirjeet. Sota oli romuttanut äidin ja isän hääsuunnitelmat kesällä 1941. Häitä vietettiin sitten tammikuun pakkasilla 1942, morsiamella lainattu hääpuku ja huntu, sulhanen sotilaspuvussa. Talvisodan jäljiltä sotasairaalan kautta kotiutuneena isä kuului jatkosodassa B-kakkosporukkaan, jota ei määrätty enää eturintamaan. Isä palasi palvelukseen kersanttina syksyllä 1943 alaisenaan ryhmä vartiomiehiksi määrättyjä sotamiehiä. Asemapaikastaan hän kirjoitti äidille useita kertoja viikossa ja myös soitti kotiin kirjeiden välillä. 10.3.-44 päivätyssä kirjeessä on maininta, että esikunnasta on tullut suunnitelma, että hän jäisi yhden sotamiehen kanssa ’sinne jonnekin’ vihoviimeiseksi, tehtävänä varastojen lämmitys ja vartiointi.

Isä kertoo kirjeissään sotilaselämän karuudesta ja tehtävästään muun muassa, että hänet oli määrätty säännöstelemään viinan ostoa ja tupakka-annosten jakelua komppaniassaan. Tehtävä oli hänelle vastenmielinen, koska hän oli vakaumuksellisenä kristittynä itse raitis. Tausta lienee vaikuttanut myös yksinäisyyden tunteeseen, josta isä joissakin kirjeissä puhuu. Hän yritti houkutella sotamiehiä pelaamaan shakkia vapaa-ajalla, kun enemmistö tykkäsi läiskiä korttia tupakkaa poltellen. Isä kaipaa vaimoaan ja poikaansa. Kirjeet sanoittavat koti-ikävää kauniisti: ”Kun luin kirjettäsi, tuntui kuin poikamme olisi tässä kiipeämässä seisomaan jälkaani vasten ihan kuin sinä mainitsit hänen touhunneen vieressä kirjoittaessasi minulle.”

Isä oli saanut ostetuksi asemapaikkansa sotasaalisvarastosta mankelin, jonka oli kunnostuttanut ja aikoi lähettää rautateitse äidille kotiin. ”— siinä on kaksi tammista rullaa, joiden välistä vaate kierretään— ajattelin ostaissani, että jos meillä vielä joskus olisi sitäkin tarvis, oishan se valmiina sitten.”  – Oi, muistan sen jykevän ja jyrisevän, käsin kierrettävän, jalallisen mankelin! Se on yhä olemassa siellä lapsuuskodin vintillä. Tietäneekö kummipojan perhe, joka taloa nyt asuu, mankelin tarinan?

Tänään kirjoitan kirjettä nuoruusystävälle, jonka 1965 alkaneen ja yhä jatkuvan kirjeenvaihdon varhaisia vaiheita olen käynyt läpi. Yhdeksi tärkeäksi teemaksi kirjeissä nousee kysymys muuttumisesta. Kummallakin on ollut tavanomaiset muutoskaudet hiukan eri aikaan: opiskelu ja valmistuminen, työpaikan vaihdokset, parisuhteen ja perheen muotoutuminen, lasten syntymä ja kasvun etapit, kotipaikan muutokset, työstä eläkkeelle jääminen. Kaikissa niissä jotain entistä meissä on hioutunut pois, jotain uutta on noussut esiin.

Aika seuloo ihmissuhteet, ja suhteet meitä. Vanhempani, tuo elämäni alkuvoima, ovat jo poissa. Heitä edustaa nyt isoveli, näistä jäljellä olevista alkuperäissuhteista pitkäikäisin, elettyjen vuosieni taakse ulottuva. Nuoruusystävä tuntee minut pitemmältä ajalta kuin puoliso. Neljäkymmentäyksi vuotta yhteistä arkea juhlahetkineen puolison kanssa ja perhe on minua ehkä eniten muuttanut.

Muutos on väistämätön elämänvoima. Ihmettelen heitä, jotka helposti heittävät toiselle hiukan makeillen: oi, sinä et ole yhtään muuttunut! – tai soimaten: sinä sitten et ikinä muutu.  Jokin meissä säilyy, jokin muuttuu, kun elämä seuloo. Muutoksen aistiminen ja hyväksyminen pitää suhteen elossa niin rakkaudessa kuin ystävyydessäkin. Muutos ei aina tapahdu itsessä tai toisessakaan toivottuun suuntaan. Hyväksymisen ei tarvitse olla helppoa, mutta miten hyväksymättömyys kuihduttaakaan.

Olen kauan sitten tehnyt omien päiväkirjojeni tai kalenterieni pohjalta pc:lleni tiedoston, johon olen koonnut nuoruuteni ja aikuisuuteni tärkeimpien tapahtumien ajoitukset. Tiedostossa on tarkkoja päivämääriä, jopa kellonaikoja, mutta myös asioita tai tapahtumia kuukausiajoituksella. Muistojen kasoja pöyhiessäni olen saanut täsmennystä ja täydennystä moniin tärkeisiin henkilötietoihin ja tapahtumiin.

Äiti on kirjoitellut siskoilleen kirjeitä, eniten läheisimmälle Liisa-siskolle, jonka perhe asui Helsingissä. Tädin vastauskirjeistä käy ilmi, että huolia ja iloa lasten kasvusta on jaettu ja pieniä paketteja lähetetty puolin ja toisin. Äiti on lähettänyt keräämiään puolukoita, siskonsa puolestaan kirjoja. Minä muistan tädin lähettäneen minulle erääksi jouluksi neulomansa punaisen villahameen ja puseron, josta olin kovin onnellinen. Tädillä oli itsellä kolme poikaa, ehkä hän siksi halusi siskonsa tytärtä erityisesti muistaa. Täti kertoo kirjeissä matkoistaan, hän teki miehensä kanssa lähes sata matkaa eri puolille maailmaa. He lähtivät aina lomallaan Suomesta. Täti myös ihmetteli,  ettei äiti halunnut mukaan, kun isä teki matkoja Israeliin ja Egyptiin. Äiti oli koti-ihminen, ei hän osannut nauttia oudoista oloista, vaikka eläkevuosina olisi ollut mahdollisuus matkustella.

Tulen papereita seulomasta keittiöön ja olohuoneeseen kuin toisesta maailmasta, pitkältä aikamatkalta. Olen Toiselleni poissaoleva, öisin näen unia. Äidin kuva mielessäni on saanut uutta, rikasta sävyä.

Voih. Poltettavien pussi uhkaa jäädä laihaksi.  Nyt on ryhdistäydyttävä.
Työtovereilta arkisiin sattumuksiin ja joihinkin merkkihetkiin liittyviä muistoja on runsaasti, ne ovat antaneet ilonsa, mitäpä niillä enää! Ne, jotka heistä jäivät ystäväpiiriin, ovat siinä edelleen eikä sitä tarvitse millään todistella. Moni työtoverikin sekä Helsingin ajoilta että viimeiseltä 22 vuoden matkalta ennen eläkkeelle jäämistä on jo häipynyt mieleni maisemista ja hyvä niin.

Seulonnan yksi kriteeri: jos olisin hän, joka siivoaa näitä kasoja minun ja Toisen mentyä, tuskin näillä korteissa tai muissa viesteissä vilahtelevilla tuntemattomien nimillä olisi mitään merkitystä. Ja toinen yhtä tärkeä: ihmissuhteet ovat jakamattomia. Se, mitä ystävien kesken on elämästä jaettu, ei kuulu muille. Siinä ankarassa valossa pääsen alkuun. Päästän irti muistoista. Kohta ne ovat savua ja tuhkaa.   

PS    Terveisiä sinulle opiskelutoverini S, ehkä kuvittelin sinua ystäväkseni kauan sitten. Tulit kerran käymään ja lähdit mukanasi kirja, jonka kauan etsittyäni olin antikvariaatista löytänyt ja aarteenani säilyttänyt. Kiitos, että lähtöhetkellä kuitenkin kerroit ’lainanneesi’ sen, tosin lupaa kysymättä. En saanut kirjaa koskaan takaisin. Siksipä tietänet miksi en jatkanut yhteyttä kovin innokkaasti enkä lopulta ollenkaan. Viestisi ovat lojuneet muistojeni joukossa – ja kun ne nyt palavat, vapautan itseni sinusta. Saat pitää lainaamasi, löysin onnekseni toisen kappaleen seitsemän vuotta sitten. Minulta ei puutu mitään, ei sitä kirjaa eikä todellisia ystäviä.

Muistojen arkun sisällön pöyhiminen jatkuu taas, kun remontti kotona tuli valmiiksi ja loppusiivoukset on tehty. Isän ja äidin jäämistöstä löytyi kaksi mustakantista vihkoa, yksi on isän päiväkirjamerkintöjä vuodelta 1933, toiseen isä on kirjoitellut 19-20-vuotiaana tunnelmapalasia vuodenajoista. Isä on pyrkinyt kaunokirjalliseen ilmaisuun 1930-luvun tyyliin. Tekstit liittyivät ilmeisesti kylän nuorten kerhotoimintaan, jossa isä oli mukana aktiivisesti.

Toisessa mustakantisessa vihossa on paljon tyhjää tilaa, mutta yhtäkkiä loppupuolella on äidin käsialalla lyijykynämerkintöjä veljen ja minun vauva-aikaisesta kehityksestä. Siitä ilmenee, että Tyttö on syntynyt keskiviikkopäivänä klo 12 keskikesällä. Syntymämitat ovat olleet 51 cm ja 3,75 kg. Viiden kuukauden ikäisenä olen saanut ensimmäiset kaksi hammasta ja 10 kuukauden ikäisenä oppinut kävelemään. Kolme vuotta aikaisemmin kevättalvisena lauantaina klo 12:20 syntyneen Pojan vauvamitat ovat olleet 50 cm ja 3,35 kg. Molempiin synnytyksiin oli haettu kätilö kotiin. Esikoispojan kehitystä äiti on merkinnyt muistiin yksityiskohtaisemmin ja tarkemmin, mutta viikottain on molempia punnittu ja mitattu aluksi, sitten kuukausittain.

Tuntuu hellyttävältä lukea näitä ja ajatella olosuhteita, joissa äiti on vauvojaan hoitanut 1940-luvulla. Hän oli tuolloin miniänä isossa maalaistalossa sukupolviperheessä, jossa vauvat sekä pyykit pestiin käsin saunalla kaivosta kannetulla ja muuripadassa lämmitetyllä vedellä. Kätilö ja neuvola olivat 20 kilometrin ja hevoskyydin päässä. Meillä oli omien poikien vauva-aikoina 1970-luvulla helsinkiläisessä kerrostalossa kylpyhuone, pyykkikone, lämpimät vedet, sähköliesi ja jääkaappi. Neuvolakin oli kadun toisella puolella.

Äiti on merkinnyt muistiin tähän vihkoon myös omien vanhempiensa sekä sodassa kaatuneen veljensä kuoleman ja hautaamisen päivät. Niistä ilmenee, että enon kaatumisen päivä on sama kuin syntymäpäiväni viisi vuotta myöhemmin. Äidinisä kuoli, kun olin neljän kuukauden ikäinen. Äidinäiti on kuollut syyskuun 1. päivänä sinä vuonna kun täytin kymmenen vuotta. Hänestä minulla on muutama hämärä muisto.  

Äitihän on kirjoittanut minulle lukemattomia kirjeitä 60-luvun lopulla ja 70-luvun alussa opiskeluaikanani! Tähän kuuluu huutomerkki, koska olen unohtanut nuo kirjeet täysin. Luen nyt niitä silloista äitiäni vanhemman naisen silmin ja sydämin. Mikä aikamatka! Hän ikävöi tytärtään, huolehtii ja rukoilee. Kertoo kirjeissään tavallisia asioita maalaiskodin elämästä. Usein hän mainitsee jotain lehmistä, joita mielellään hoiti. Äiti antoi itse nimet vasikoille ja puhutteli lehmiään nimeltä: oli Kiva, Hyvä, Ilo, Lemmikki, Jasmi, Milla, Kiltti, Lelu… Jossain vaiheessa kun vasikoiden nimiä varten määrättiin alkukirjain, alkoi tulla näitä: kaksosvasikat Zilla ja Zulla, Soma ja Sama, Oma, Osa, Olli… – ”Eihä nää vissiin sinnuu kiinnosta….”

Äidin kirjeistä kuvastuu talonemännän arki työ- ja rahahuolineen, mutta yleissävy on tyytyväisyys. Joskus hän mainitsee kuin ohimennen migreeninsä ja nivelkipunsa tai väsymyksensä. Harvoin missään on valituksen sävy, se kaikki on ikään kuin elämään kuuluvaa. Kirjeet alkavat hellittelynimillä ”Tyttösein” ja ”Kultaseni” (puhutteliko hän niin koskaan kasvotusten?) ja sisältävät elämänohjeita ja rohkaisua. Usein hän liitti kirjeeseen kymmenen markkaa, että ostaisin jotain hyvää itselleni. Kymppi saattoi olla hänelle isompi raha kuin minulle, hänellehän ei kukaan varsinaista palkkaa maksanut töistään. Isä hoiti talon raha-asiat kotona ja rahoitti myös opiskeluni sen mukaan kuin kerroin tarvitsevani ja kirjoitti erikseen asiallisia kirjeitä.

PS. Lämpimät myöhäiskiitokset aikamieskummipojalle, jonka omakätiset 🙂 puolitoistavuotiaan terveiset tulivat vastaan Mamman kirjeestä keväällä -73!

Olen liikuttuneena lukenut laatikollisen kirjeitä 60-luvulta: isältä ja äidiltä, veljeltä (inttiaikanaan kirjoitettuja) sekä muutamalta luokkatoverilta ja opiskelutoverilta saatuja. Isäni kummitäti Helmi, jonka muistan kilttinä ja sydämellisenä vanhuksena, oli kirjoittanut minulle kirjeen v. 1966, jolloin olin jo opiskelemassa Helsingissä. Tädin kirjeestä huokuu lämpö ja elämänkokemuksesta nouseva viisaus. Täti ja miehensä eivät saaneet omaa lasta, heiltä riitti rakkautta suvun lapsille ja lastenlapsille. Hänen isälleni jättämänä muistoperintönä olen myöhemmin saanut taulun ja kirjoituslipaston, jotka ovat kulkeneet mukanani kodista toiseen.

Naureskelin keskikouluaikaisen matematiikan opettajan lausahduksille, jotka olin kirjoittanut geometrian oppikirjan tyhjille lehdille. Me laskimme kuin porsaat, istuimme kuin tatit, olimme ylimalkaan pitkää piimää, tyytyväisyytemme oli sielun hometta, kuutiojuuri luokasta oli kevyttä multaa. Jotkut tyttöoppilaat olivat Villen hampaissa jatkuvasti: ”katsoo kuin pupujussin poikanen”, ”istuu kuin tötterötiina”, ”laskee kuin napanteri”, ”sinäkin siinä olet kuin hiipuva hiillos”. Pienikokoisesta ja kiltistä Paavosta Ville sanoi kerran: ”nukahtaahan se joskus hyvä Homeroskin”.

Kuusisivuinen tyhjentävä analyysi aiheesta Sinä oli opiskeluaikaisen ystävän minusta kaksikymppisenä laatima henkilökuva, tarkasti nähty, rehellisesti kirjattu eikä lainkaan mairitteleva. Keneltäpä totuuden kuulisi ellei hyvältä ystävältä. Huh! Onneksi elämä lienee tasannut pahimmat särmät ja karistanut liiat luulot itsestä. ”Loppuun asti huoliteltu ulkoasu” ainakin on mennyttä ja ”valtava tarmo” huvennut matkan varrelle. ”Tuli ja leimaus” on nykyään enempi hymy ja huokaus. Ne muutamat inhimilliset ja hyvät puoleni, jotka kirjoittaja oli noteerannut, toivottavasti ovat yhä olemassa. Olihan mottoni tuolloin: ”Ma itseäin vain ihmiseksi raivaan”.

Toinen pöyhii yläkomeroa, etsii työkaluja tapetin laitto mielessään. Rapina lakkaa. Hän ilmaantuu huoneen ovelle kädessään rypistynyt ja roiskeinen rekisterilaatta.
– Muistatko tämän?
– AFM 663? Mikä niistä, en muista?
– Se.
– Niinpä tosiaan. Olet säilyttänyt 23 vuotta.  
Toinen taittaa laatan.  – Kyllä tämä nyt jo joutaa.

Hopeanvärinen Sierra, tulossa kaukaa. On pimeä keskiyö, eräässä elokuussa. Isä ajaa jonossa tasaista vauhtia, kohta ollaan kotona. Äkkiä rysähtää: tuulilasi säröillä ja oikean puoleiset sivulasit äidin ja pojan sylissä pirstaleina. Verinen nuori hirvi linkuttaa metsään. Auton sisällä on säikähtynyt hiljaisuus. Äiti tokenee, kysyy jokaiselta vuorollaan, onko sattunut. – Ei ole, kaikki vastaavat. Jonossa liian lähellä ajanut moottoripyörä on lentänyt auton yli.  Äiti menee ulos ja kysyy pientareella lojuvalta kypäräpääpojalta miten on käynyt. Poika kömpii ylös, pitelee kättään – elossa ollaan, sanoo, – onneksi panin kunnon vermeet päälle lähtiessä. Isä keskustelee jonossa seuranneen kanssa, joka sanoo jo soittaneensa hätänumeroon. Auto näyttää litistyneen toiselta sivulta, etunurkka on hiukan painunut. Ovet kuitenkin toimivat, moottori käynnistyy, toinen etuvalokin palaa. Poliisi tulee, soittaa metsästäjän loukkaantuneen hirven perään. Ambulanssi tulee, ensihoitaja  kysyy meiltä tarvitaanko apua, menee sitten hoitamaan pientareella istuvan pojan kättä. Saamme luvan jatkaa matkaa, koska auto toimii ja ajaja on kunnossa. Parikymmentä kilometriä madellen ja ilman tuulilasia sujuu, vilpoista vain on. Kotona katsotaan tarkemmin: tavaratilassa pojan sello kotelossaan on ehjä. Pieni paperinen ikonikuva Pyhästä Nikolauksesta, matkustavaisten suojelijasta, teipinpalalla kiinni kojelaudassa.