Olen liikuttuneena lukenut laatikollisen kirjeitä 60-luvulta: isältä ja äidiltä, veljeltä (inttiaikanaan kirjoitettuja) sekä muutamalta luokkatoverilta ja opiskelutoverilta saatuja. Isäni kummitäti Helmi, jonka muistan kilttinä ja sydämellisenä vanhuksena, oli kirjoittanut minulle kirjeen v. 1966, jolloin olin jo opiskelemassa Helsingissä. Tädin kirjeestä huokuu lämpö ja elämänkokemuksesta nouseva viisaus. Täti ja miehensä eivät saaneet omaa lasta, heiltä riitti rakkautta suvun lapsille ja lastenlapsille. Hänen isälleni jättämänä muistoperintönä olen myöhemmin saanut taulun ja kirjoituslipaston, jotka ovat kulkeneet mukanani kodista toiseen.

Naureskelin keskikouluaikaisen matematiikan opettajan lausahduksille, jotka olin kirjoittanut geometrian oppikirjan tyhjille lehdille. Me laskimme kuin porsaat, istuimme kuin tatit, olimme ylimalkaan pitkää piimää, tyytyväisyytemme oli sielun hometta, kuutiojuuri luokasta oli kevyttä multaa. Jotkut tyttöoppilaat olivat Villen hampaissa jatkuvasti: ”katsoo kuin pupujussin poikanen”, ”istuu kuin tötterötiina”, ”laskee kuin napanteri”, ”sinäkin siinä olet kuin hiipuva hiillos”. Pienikokoisesta ja kiltistä Paavosta Ville sanoi kerran: ”nukahtaahan se joskus hyvä Homeroskin”.

Kuusisivuinen tyhjentävä analyysi aiheesta Sinä oli opiskeluaikaisen ystävän minusta kaksikymppisenä laatima henkilökuva, tarkasti nähty, rehellisesti kirjattu eikä lainkaan mairitteleva. Keneltäpä totuuden kuulisi ellei hyvältä ystävältä. Huh! Onneksi elämä lienee tasannut pahimmat särmät ja karistanut liiat luulot itsestä. ”Loppuun asti huoliteltu ulkoasu” ainakin on mennyttä ja ”valtava tarmo” huvennut matkan varrelle. ”Tuli ja leimaus” on nykyään enempi hymy ja huokaus. Ne muutamat inhimilliset ja hyvät puoleni, jotka kirjoittaja oli noteerannut, toivottavasti ovat yhä olemassa. Olihan mottoni tuolloin: ”Ma itseäin vain ihmiseksi raivaan”.