Äidin muistojen lippaassa on huolellisesti niputettuna isän kirjeet seurusteluajalta. Äiti oli käynyt Tapiolan emäntäkoulun 1937-38 ja muistellut eloisasti niitä aikoja tavatessaan isän ensi kertaa jossain. Se sai isän ehdottamaan kirjeenvaihtoa palatessaan talvisodan keskeyttämälle maamieskoulukurssille syksyllä 1940. Isän kirjeet alkavat teititellen, mutta kohta he muuttuvat sinuiksi toisilleen ja 1941 vuoden puolella jo rakkaiksi. Hellyttävää näitä kauniilla käsialalla kirjelehtiöpaperille kirjoitettuja tunnustuksia on lukea tässä ajassa, jossa seurustelu niin paljolti tapahtuu proosallisesti netissä ja kännyköitse. Esikoiseni noteerasi projektini toteamalla haikeasti: hotmail nielaisi meidän rakkauskirjeet…

Tallella ovat myös isän sota-ajan kirjeet. Sota oli romuttanut äidin ja isän hääsuunnitelmat kesällä 1941. Häitä vietettiin sitten tammikuun pakkasilla 1942, morsiamella lainattu hääpuku ja huntu, sulhanen sotilaspuvussa. Talvisodan jäljiltä sotasairaalan kautta kotiutuneena isä kuului jatkosodassa B-kakkosporukkaan, jota ei määrätty enää eturintamaan. Isä palasi palvelukseen kersanttina syksyllä 1943 alaisenaan ryhmä vartiomiehiksi määrättyjä sotamiehiä. Asemapaikastaan hän kirjoitti äidille useita kertoja viikossa ja myös soitti kotiin kirjeiden välillä. 10.3.-44 päivätyssä kirjeessä on maininta, että esikunnasta on tullut suunnitelma, että hän jäisi yhden sotamiehen kanssa ’sinne jonnekin’ vihoviimeiseksi, tehtävänä varastojen lämmitys ja vartiointi.

Isä kertoo kirjeissään sotilaselämän karuudesta ja tehtävästään muun muassa, että hänet oli määrätty säännöstelemään viinan ostoa ja tupakka-annosten jakelua komppaniassaan. Tehtävä oli hänelle vastenmielinen, koska hän oli vakaumuksellisenä kristittynä itse raitis. Tausta lienee vaikuttanut myös yksinäisyyden tunteeseen, josta isä joissakin kirjeissä puhuu. Hän yritti houkutella sotamiehiä pelaamaan shakkia vapaa-ajalla, kun enemmistö tykkäsi läiskiä korttia tupakkaa poltellen. Isä kaipaa vaimoaan ja poikaansa. Kirjeet sanoittavat koti-ikävää kauniisti: ”Kun luin kirjettäsi, tuntui kuin poikamme olisi tässä kiipeämässä seisomaan jälkaani vasten ihan kuin sinä mainitsit hänen touhunneen vieressä kirjoittaessasi minulle.”

Isä oli saanut ostetuksi asemapaikkansa sotasaalisvarastosta mankelin, jonka oli kunnostuttanut ja aikoi lähettää rautateitse äidille kotiin. ”— siinä on kaksi tammista rullaa, joiden välistä vaate kierretään— ajattelin ostaissani, että jos meillä vielä joskus olisi sitäkin tarvis, oishan se valmiina sitten.”  – Oi, muistan sen jykevän ja jyrisevän, käsin kierrettävän, jalallisen mankelin! Se on yhä olemassa siellä lapsuuskodin vintillä. Tietäneekö kummipojan perhe, joka taloa nyt asuu, mankelin tarinan?