Tänään kirjoitan kirjettä nuoruusystävälle, jonka 1965 alkaneen ja yhä jatkuvan kirjeenvaihdon varhaisia vaiheita olen käynyt läpi. Yhdeksi tärkeäksi teemaksi kirjeissä nousee kysymys muuttumisesta. Kummallakin on ollut tavanomaiset muutoskaudet hiukan eri aikaan: opiskelu ja valmistuminen, työpaikan vaihdokset, parisuhteen ja perheen muotoutuminen, lasten syntymä ja kasvun etapit, kotipaikan muutokset, työstä eläkkeelle jääminen. Kaikissa niissä jotain entistä meissä on hioutunut pois, jotain uutta on noussut esiin.
Aika seuloo ihmissuhteet, ja suhteet meitä. Vanhempani, tuo elämäni alkuvoima, ovat jo poissa. Heitä edustaa nyt isoveli, näistä jäljellä olevista alkuperäissuhteista pitkäikäisin, elettyjen vuosieni taakse ulottuva. Nuoruusystävä tuntee minut pitemmältä ajalta kuin puoliso. Neljäkymmentäyksi vuotta yhteistä arkea juhlahetkineen puolison kanssa ja perhe on minua ehkä eniten muuttanut.
Muutos on väistämätön elämänvoima. Ihmettelen heitä, jotka helposti heittävät toiselle hiukan makeillen: oi, sinä et ole yhtään muuttunut! – tai soimaten: sinä sitten et ikinä muutu. Jokin meissä säilyy, jokin muuttuu, kun elämä seuloo. Muutoksen aistiminen ja hyväksyminen pitää suhteen elossa niin rakkaudessa kuin ystävyydessäkin. Muutos ei aina tapahdu itsessä tai toisessakaan toivottuun suuntaan. Hyväksymisen ei tarvitse olla helppoa, mutta miten hyväksymättömyys kuihduttaakaan.