Veli teki kulttuuriteon, kun ei suostunut kantamaan kirjoja roviolle vanhempiemme kuoleman jälkeen. Silloin otin mukaani muutamia ja sanoin, että loput voi viedä vaikka kirpparille. Viime käynnillä silmäilin taas perintökirjojen hyllyä veljen eläkekodin ullakolla. Ja kas, vielä löytyi luettavaa!

Löytämistäni vaikuttavin – ja vanhin – on Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran v. 1913 julkaisema Kalevala (Uuden Kalevalan kolmastoista painos), hinta 1 mk 50 penniä. Kirjan on hankkinut ja omistuskirjoituksin merkinnyt isäni täti vuonna 1916. Täti on myös lukenut Kalevalansa kannesta kanteen merkinnöistä päätellen. Kirjan sivun laidoissa on siellä täällä lyijykynämerkintöjä ja tekstissä alleviivauksia. On kuin Täti juttelisi lempeästi mitä hän ajattelee lukiessaan, miten kokee kalevalaiset uhkeat perinnelaulut.

Kirjan välistä putoaa kellastunut lehtileike ”Aseveljen Mikko R:n muistolle”. Olikohan hän Tädin nuoruuden aikainen mielitietty, opistotoveri ehkä, mietin. Toinenkin kirjanmerkki löytyy kirjan välistä, puolison nimellä tullut puhelinlasku vuodelta 1960: ”Ilmoitamme kunnioittaen, että yllämainittuun puhelimeenne kohdistuva puhelin- ja sähkösanomamaksusaatavamme on määrältään yhteensä 903 mk. Tämän johdosta tahtonette hyväntahtoisesti ensi tilassa ja viimeistään kuluvan kuun 25 päivään mennessä suorittaa tai postitse lähettää mainitun määrän M:n postiin. Maksun saatuamme toimitamme teille kuitatun laskun. ”

Täti oli kristillisen kodin kasvatti ja neitoaikoinaan kansanopiston käynyt. Hän ei saanut avioliitossaan perillistä, niinpä hänelle sisarten lapset, erityisesti kummipoikansa Antti (isäni) ja aikanaan me Antin lapset olimme läheisiä. Muistan kansakoulun aloitettuani, että koulun lähinaapurina asuva Täti pyysi minua yökylään jonakin talvisena päivänä. Se oli uutta ja jännittävää. Tädin ja sedän tuvassa oli hiljaista, hämärää ja kodikasta. Uunissa humisi tuli, kello raksutteli seinällä ja Täti puheli hiljakseen minulle ruokaa puuhatessaan. Myöhemmin Täti kirjoitti minulle kirjeen, joka on tallessa yhä. Sain myös tietää, että Täti oli kirjoitellut sisarensa pojille rintamalle sotavuosina.  

Olin jo Helsingissä ja työelämässä, kun isäni ja äitini ottivat 1970-luvulla leskeksi jääneen ja apua tarvitsevan Tädin talveksi omaan kotiinsa asumaan, kunnes hänelle järjestyi paikka kunnalliskodista. Sillä tavalla muutamia Tädin huonekaluja jäi vanhemmilleni ja minä sain Tädin kuoltua muistoksi kirjoituslipaston, tuolin ja taulun. Ne ovat aarteitani, sillä niiden mukana – niin koen – on tullut rukoilevan tädin siunaus sukupolvien takaa.

 

Parasta hänessä oli nauru. Ehdottomasti se. Semmoinen käheästi kurluttava hereä nauru, jossa silmät nauroivat mukana niin, että vesi niistä kiertyi.  

Muistan sen kesän, juttuhetket d-toimiston oven ulkopuolella, kun viimeinen asiakas oli mennyt ja suljimme ovia. Sen kaiken, elämän epätoivon ja epäoikeudenmukaiset kohtalot, mutta myös itse hankitut vaikeudet ja itse aiheutetun umpikujan, mistä kuulemamme tarinat kertoivat, huuhtelimme pois puhumalla hulluja ja nauramalla itsellemme. Anne osasi nauttia polttelusta, joskus vedin henkosen siinä minäkin. 

Muistan Annen, jonka idoli oli hänen ihanan omalaatuinen Maija-tätinsä keppeineen. MInulla taas oli uniikki Iita-täti, jossa oli asennetta. Miten muutimme elon kurjuuden ja masentavat fiilikset yhdessä hetkessä taritsemalla toisillemme muutaman jutun tätiemme edesottamuksista ja elämänohjeista. Muistan, kun me mentiin Annelle saunomaan ja katsomaan Thelmaa ja Louisea kasetilta, miten Anne laittoi iltapalaa ja kaatoi viiniä laseihin, miten me naurettiin ja itkettiin hervottomasti kaikkea, mitä ei kenenkään muun seurassa minulle ikinä ennen eikä enää tapahdu.

Muistan tyhjän kirjan, jonka Annelta sain, kun hän lähti toisiin töihin. Siinä oli mukana herkullinen ehdotus: kirjoita kaikista elämäsi miehistä. Ja minähän kirjoitin. Aloitin isästä, veljestä ja serkkuveljestä – kaivoin muistilokeroistani merkittävät opettajahahmot, kouluaikaiset salaiset ihastukset, kuusitoistavuotiaan ensi rakkauden huuman, opiskeluvuosien etäiset idolit, villien vuosien sattumavillet ennen… ja sitten… ja muistan senkin, mihin lopetin. Annen kirja on ollut päiväkirjojeni röykkiössä parikymmentä vuotta. Tekstin rehellisyys ja avoimuus on niin hurjaa, että nyt sattuu sydämeen lukea, muistaa.

Naurahdan pehmeästi, kun muistan Annen. Näen mielessäni hänet vihreillä niityllä tanssimassa Maija-tätinsä kanssa ja luulenpa, että he ovat etsineet käsiinsä Iita-tädinkin. Ja minä vilkutan täältä pilviin päin: hei Anne, kaipaan nauruasi niin… ja heippa tätikullat, pitäkää hauskaa!  

Oli ilo olla kurssitoverien joukossa Helsingin Diakonissalaitoksen yhteyspäivillä juhlasisareksi kutsuttuna. Meitä 50 vuotta sitten Diakonissalaitokseen opiskelemaan tulleita muistettiin arvokkaalla kirjalla ja kultaisella sisarmerkillä. Sairaanhoidon teoria I ja II, Tiedolla, taidolla ja sydämellä sisältää Sisar Lina Snellmanin (1846-1924) kirjallisesta jäämistöstä koottua ja toimitettua aineistoa.

Diakonissalaitoksen kasvatteina me tiedämme, että varhaisimman ammatillisen sairaanhoitajakoulutuksen juuret Suomessa ovat Kaiserswerthin Diakonissalaitoksessa koutuksensa saaneen Lina Snellmanin 1880-luvulla kehittämissä teorioissa ja käytännöissä. (Sairaanhoidon historian mukaan ensimmäisen virallisen oppikirjan laativat Sophie Mannerheim ja Eila Nylander 1912.) Koulutuskaari Suomessa 1880-luvun Diakonissalaitoksesta 2000-luvun Diakonia-ammattikorkeakouluun (DIAK) on pitkä ja kehitys huimaa. Yhä valmistuu sairaanhoitaja-diakonissoja, mutta vähemmän kuin ennen, koulutustrendi näyttää kasvavan sosionomi-diakonien suuntaan.

Yhteyspäivillä kuulimme hoitotieteen emeritaprofessori (Åbo Akademi) Katie Erikssonin arvostavia ja innostuneita kommentteja Lina Snellmanin sairaanhoidon teorioista nykyaikaisen hoitotieteen valossa. Diakonissalaitoksen johtaja valotti laitoksen toimintaa  tällä vuosikymmenellä, jolloin resurssien niukkeneminen tuntuu laitoksessakin. Ajan merkkejä luetaan ja sen mukaan eletään. Perinteelleen uskollisena Diakonissalaitos on myös ollut luomassa uutta diakoniaa tässä ajassa kouluttamalla Diakoniaopistossa hoiva-ammatteihin vähemmistöryhmistä tulevia opiskelijoita, kuten maahanmuuttajataustaisia, vankilasta vapautuneita ja romaneja.

Herkimmät juhlapäivän hetket elimme sisarillassa, jossa oli läsnä myös 70-vuotissisar Ethel (ikävuosia yli 90) ja kolme kahdeksankymppistä 60-vuotissisarta. Meidän kurssimme aloitti vuonna 1965 ja vihittiin diakonissoiksi 1969. Kaikkia meitä Diakonissalaitos on kutsunut sisariksi ensimmäisestä opiskelupäivästämme lähtien. Monet meistäkin jatkoivat myöhemmin opintojaan, perheytyivät, tekivät elämäntyönsä sairaaloissa, vanhainkodeissa ja/tai seurakunnissa.

Olen päiväkirjaopusteni lukuprosessissa edennyt 1980-luvulle. Joka päivä luen joitain katkelmia Toiselle. Tapahtumia, joita en muistanut. Lasten edesottamuksia tai sanomia. Ihmettelyjäni kokonaiskuvasta, joka jostain ajanjaksosta hahmottuu tekstien kautta. Meidän vuotemme oli 1973. Silloin menimme ajan tavan mukaan kihloihin ja vietimme häitä. Koko sen vuoden päiväkirjamerkinnät annoin Toisen lukea.

Minä Toiselle: luin juuri 1984 päiväkirjastani, että isäsi oli sattumalta löytänyt äitisi viimeisten vuosien päiväkirjavihkosia, kahdeksan vuotta kuoleman jälkeen. Hän toi ne sinulle.  Sanoit, että siinä oli asioita, mitä et äidistäsi tiennyt. Taisit antaa ne vihkot sisarellesi? – Hetken päästä Toinen tuo nipun kopioita.  – Säilytin nämä itselläni; voit lukea. Teksteissä tulee vastaan tulevan miniän ensi tapaamisen tunnelmatkin. Alusta asti koin tulleeni hyväksytyksi. Anoppi kutsui minua toiseksi tyttärekseen. Ja mikä harvinaista, niin luulen, appi kutsui rippi-isäkseen puolisonsa kuoleman suruissa.

Menneisyys hiipii tähän päivään monia teitä. Muistiin merkityn tosielämän rehellisillä sanoilla on hämmästyttävä voima, se liikuttaa tunteita kymmenien vuosien takaa, kuolemankin.

On ollut koskettavaa kahlata nuoruudenaikaisessa maailmassa sellaisena kuin se varhaisimpien päiväkirjojen valossa näyttäytyy. Miten täynnä lapsuuskoti on ollutkin selkeän yksiarvoista turvaa, sitä rajumpi oli muutos lyseovuosiin. Yksitoistavuotiaasta alkaen piti olla viikot poissa kotoa erilaisissa koulukortteereissa, ensin enolassa, sitten talossa, jonka omistanut leski kuoli kotiinsa yllättäen; sitten ukon talossa, jonka halvaantunut vaimo itkeskeli päivät, yöt ja lopuksi kolmantena kommuunissa. Valmentamatta lapsi paiskautui outoon maailmaan ja tehtäväksi jäi vain selvitä. Onko turvallisen kodin arvoista ollut mentaalisti apua vuosi vuodelta avartuvan maailman ristiriitaisten vaatimusten rajussa aallokossa, ihmettelen tänään päiväkirjojen äärellä.

Kirjoittamastani tajuan, miten olen yrittänyt sovittaa varhain omaksuttua uskonnollista maailmanselitystä vastaantulleisiin uusiin kokemuksiin ja haasteisiin. Ja nyt hämmästyn, miten se paradoksaalisti näyttääkin aiheuttaneen turvattomuutta ja eksistentiaalisen yksinäisyyden tunteita. Nuoruus vierastaa perittyä yksiselitteisyyttä, haluaa tottakai kapinoida auktoriteetteja vastaan ja kulkea oman tiensä, haluaa kokeilla kaikkea ja luoda itse maailmansa rajat – mutta tarvitsee tässä prosessissa hyväksyvän ja laajakatseisen aikuisen tukea. Muutos kiltistä isintytöstä, joksi roolini ehkä lapsuusperheessä oli ajateltu, itsenäisesti selviäväksi nuoreksi ihmiseksi ei todellakaan ollut kivuton, jos se nyt kenellä onkaan. Tempoilu sopivan avaran ohjauksen puuttuessa on ollut raastavaa, ja oman tien etsiminen ajoittain epätoivoiselta tuntuvaa haeskelua.

Tämä kaikki oikeastaan selittää sen, miksi jäin kiinni kirjoittamiseen, tajuan nyt. Se on ollut pitkään välttämätöntä uloshengitystä, parahtelua, isojen elämänkysymysten kanssa kamppailua. Se on ollut kumppani henkisessä yksinäisyydessä ja matkatoveri tiedon ja totuuden etsinnässä.  Se paljastaa väsymättömän, ehdottoman luonnonrakkauden, metsien ja kallioiden ystävän loputtomat yksinäiset retket. Niin kulki tytön tie kylältä keskustaan, teinin tie opinahjosta toiseen, nuoren naisen tie yritysten ja erehdysten kautta vihdoin selkeään suuntaan. Kymmenennen päiväkirjan teksteissä välähtelevät jo ammattiopintojen ilot ja paineet pääkaupungissa sekä yksinäisyyden kivut sosiaalisen verkoston repeillessä 1960-luvun lopun tiimellyksessä.     

*jatkuu

    Olen täällä Haaveitten majassa. Muuten täällä on mukavaa, mutta on vain jo aika hämärää, ei oikein hyvin näe kirjoittaa. Ikkunasta on kaunis näköala. Puutarha kesäisessä vehreydessään, lumivalkea harsokukkarivi kuin maahan pudonneet tähdet, siellä täällä punaposkinen punapellava. Heinäsirkka sirittää, jostain kuuluu koiran haukuntaa ja lehmänkellon kilahtelua. Taivas on tummanharmaa, ei tiedä vaikka tulisi taas yöksi sade. Talojen pihat ammottavat tyhjinä. Illan tultua ovat ihmiset rientäneet lepäämään päivän töistä ja kiireistä. Tuuli suhisee aavistellen metsikössä. Kaikkialla vaalenevat viljapellot, joiden korjuuaika lähestyy. Vanha riihi seisoo yksinäisenä ja hylättynä sammalkatto hartioillaan. Aika on kiiruhtanut ohi, riihtä ei enää tarvita, on puimakoneet ja leikkuupuimurit.
    Haaveitten majan nurkassa on vanha puuhevonen.Toisessa nurkassa on nukke kätkyessään. Nuori tyttö, joka lapsena ennen on nukella ja hevosella leikkinyt, kirjoittaa nyt päiväkirjaa ja katselee leikkikalujaan kuin muistoja lapsuudesta, joka on ainiaaksi jäänyt taakse, saavuttamattomiin.
    Sataa. Maailma on harmaa ja ikävä. Mutta sisällä on lämmintä ja kuivaa, vain sade ropisee kotoisasti kattoon. Ruispelto lainehtii tuulessa kuin vaaleanharmaa meri, jonka laineet kuljettavat ihmisen matkansa määrään.

 

(Tämä on ensimmäisen päiväkirjani korjailematonta tekstiä vuodelta 1961.  Haaveitten maja oli oma huoneeni kotitalon vintillä.) 

Olin oppikoulun toisella, kun aloitin päiväkirjan pitämisen. Idea lienee ollut kotoisin Runotyttö-kirjoista, joita tuohon aikaan luin. Merkinnöissäni on paljon esiteini-ikäisen vasikkamaista mölähtelyä, koulujuttuja, tykkäämisiä ja inhoamisia, toteutumattomia haaveita, ihastumisia ja niihin liittyvää kirmailua mielikuvituksen kukkaisilla kedoilla. On suorasukaisia mielipiteitä opettajien olemuksesta, tavasta toimia luokassa, kyvystä saada tieto tarttumaan. Muistiin on merkitty matikka-Villen tölväisyjä, muutaman maikan harvinaiset kehutkin. Koulukiusaamista ei mainita, tuntematon oli sanakin tuolloin.  

Muutamalla lauseella on kuvattu kipakka suuttumus kotona kerran, kun isä antoi 300 (60-luvun) markkaa käyttörahaa viikoksi. Viskasin rahat ’raivoissani’ lattialle, poistuin ovet paukkuen omaan huoneeseen ja itkin katkerasti. Summa oli mielestäni naurettavan vähän koululaiselle, jonka piti huolehtia itsestään viikot koulukortteerissa kotoa tuodun eväsleivän ja muutaman kotiruoka-annoksen turvin. Oppikoulussahan ei kouluruokailua ollut 1960-luvulla, vain kotitaloustunnin päätteeksi sai syödä sen, mitä kulloinkin oli tehty. Toisessa kohtaa annoin kyllä tunnustusta isälle, joka huolehti säntillisesti kämpän vuokran ja koulun lukukausimaksut. Isä ei ollut itara ihminen, mutta hän lienee ollut ajoittain vähissä varoissa, sitäkään valittelematta.

On kirjattu ohimennen mainintoja, että sain ekat rintsikat (neljännen syksyllä) vanhemmalta kämppäkaverilta, joka oli ostanut itselleen uudet – tai että jouduin säästämään ruuasta, että sain ostettua perfekta-paketin kerran kuussa. Eikö tämmöiset jutut olisi kuuluneet äidin huolehtia tyttärelleen? Miten tämä nyt vieläkin näin kirpoo.

Lukiessa huomaan, että jotkin muistot ovat osittain mielessäni muuttuneet, ehkä myös kultaantuneet joiltakin osin. Näytän unohtaneen kokonaan asioita, jotka päiväkirjan valossa ovat olleet tärkeä osa elämääni silloin. Miksi en enää muista joitakin luokkatovereita, jotka kuitenkin päiväkirjassa mainitaan monestikin? Kuka olikaan Hanski, joka silloin oli niin mielettömän ihana? Miten tärkeitä olivat ystävyydet, salaisuuksien jakaminen, yhteiset harrastukset koulun ulkopuolella.

Ensimmäinen päiväkirjani – maailmani sanoituksen alkusoitto! Tunnistin tekstistä itseni, liikutuin ja hämmästyinkin. Ehkä siitäkin mitä tai miten oli kerrottu, mutta unohtuneita asioita, jotka nyt tuntuivat kokonaisuudesta puuttuneilta palasilta.  

Ystävykset tulevat kaikessa rauhassa kumpikin omia reittejään rautatieasemalle, jonne on sovittu treffit. Siitä mennään metrolla Ruoholahteen ja edelleen bussilla n:o15 Länsisatamaan. Ystävätär, joka on hoitanut varaukset, saa satamassa asianomaiselta luukulta molempien liput käteensä. Satama-aulan kello näyttää kymmentä vaille kuutta. Laivan lähtöön on 55 minuuttia. Odotetusta siskosreissusta on tullut vihdoin totta!

Ystävätär (hyväntuulisesti): – no niin, kaikki liput on nyt saatu ja passikin mukana – ehdittäis vielä kahvillekin…
Mie (äkkiä hämmentyneenä): – niin… paitsi, että ei ole…
Ystävätär (naureskellen): – no mikä ettei ole…
Mie (hiukan järkyttyneenä): – se passi ei ole…
Ystävätär (nauraa hilpeästi): – älä yritä, toi ei mee läpi…
Mie (hitaasti ja rauhallisesti): – Kuule,  tää  ei  oo  vitsi,  mulla  ei ihan  oikeesti  oo passia  mukana…
Ystävätär lakkaa nauramasta, näyttää epäuskoiselta kysymysmerkiltä.
Mie tokenen. – Mitäs nyt tehdään – ?
Ystävätär: – ei VOI olla TOTTA…
Mie: – VOI olla. – mitä helvettiä mä oon ajatellu! – miten mulle ei tullut kertaakaan mieleen, että tonne pitää olla PASSI! ihan kuin en olis koskaan siellä käynyt!!!
Ystävätär: – entäs minä! ei ees tullut mieleen muistuttaa…

Seuraa toimintaa. Kännykkä esiin ja äkkiä. Kello on kuusi. Aikaa lähtöön on 45 minuuttia.
–    Kulta, hei, soitan satamasta. et ehkä usko tätä, mutta mun passi on siellä kotona.
–    ohhoh. no jopas.
–    lähtisitkö tuomaan? taksilla?
–    missä se passi on?
–    kävele mun lipastolle ja kato sen oikeanpuoleisesta ylälokerosta. se on siinä.
–    täällä on. palataan, rupean nyt soittamaan taksia.
–    …ja hei, laiva lähtee varttia vaille seitsemän.  

Nyt kyllä kuumottelee. Pohditaan, mitkä ovat mahdollisuudet. Kotoa on 35 kilometriä satamaan moottoritien kautta. Onneksi ei ole enää ruuhka-aika. Ystävättäret miettivät sitä mahdollisuutta, että taksia ei saa heti, tai että se ei ehdi. Laivaliput, hotelli ja liput balettiin on maksettu. Tää piti olla eka yhteinen laivamatka ilman miehiä. Mulla on Tosi Kurja Olo. Ystävätär alkaa tajuta, mitä kaikkea on pelissä.  

Ihmiset rullaavat laukkujaan passintarkastuksen läpi laivaan. Kymmentä yli kuusi menen lähtöselvitysluukulle ja kerron tilanteesta. Nuori virkapukuinen nainen pahoittelee kevyesti kulmiaan kohotellen, sanoo sitten: – Ikävä kyllä purseri lähtee tästä laivaan tasan 18:35 ja silloin on jokaisen matkustajan oltava laivassa. Kysyn, voisiko joustaa, jos jää minuuteista kiinni. – Ei, virkailija sanoo tiukasti, – silloin on matkustajien oltava laivassa, piste. Ja lisää: – Tulkaa sitten kertomaan, jos ette ehtinyt. Minun on poistettava teidät matkustajaluettelosta. Arvaa, tulenko kertomaan, ajattelen.

Toivo alkaa hiipua. Vajaa puoli tuntia ja loppumatka vielä kaupungin läpi, ei taida onnistua! Soitan ja kerron, että aikaa onkin kymmenen minuuttia vähemmän. Mitä sanoo taksikuski? Mies sanoo, että ollaan moottoritiellä tulossa. Kuljettajan mielestä se on siinä ja siinä, jos on onnea. Ylinopeutta ei ajeta.

Viittä vaille puoli ystävykset seisovat orpoina terminaalihallissa. Kaikki muut ovat menneet laivaan. Soitan taas. Taksi ajaa jo Sturenkatua. Jokainen minuutti on liian pitkä ja liian lyhyt. Aula on järkyttävän autio. Sanon ystävättärelle, että pitäisi huolta, että itse ainakin ehtii laivaan. Hän näyttää hyvin huolestuneelta.  

Silmäilen passintarkastuskopeissa istuvia nuoria virkailijoita, valitsen yrmeännäköisen keski-ikäisen sänkileukaisen miehen, jonka luokse suunnistan. Mies katsoo kylmän rauhallisesti lasin läpi. Kerron yksinkertaisesti tilanteen: passi unohtui kotiin, mies on tulossa taksilla tuomaan, mutta ei vielä tiedä ehtiikö ihan viittä yli puoleksi.

Mies (yrmeästi): – miten niin viittä yli puoleksi?
    Mie: – lähtöselvityksen virkailija sanoi, että purseri lähtee laivaan 18.35  ja silloin on…
    Mies (kiukkuisesti): – no eikä lähde, ne naiset niiden listojensa kanssa touhottaa, tuostahan se aina menee listat kourassa tasan varttia vaille niin kuin lähtöaika on ilmoitettu!
    Mie (hiukan toiveikkaana): – ihan totta? sittenhän on pieni mahd …
    Mies (on herännyt eloon): – no varmasti – ei se ole koskaan sinne aikaisemmin mennyt – kyllä minä nämä tiedän!     Mie : voi kiitos kun annoitte toivoa!

Kello on puoli. Ystävykset ovat hiljaa. Puhelimeni soi. – Ollaan Mechelininkadulla tulossa. – Saatatte ehtiä sittenkin, passintarkastaja sanoo, että varttia vaille vielä ehtii! Odotan lähtöaulan portaiden yläpäässä!
Yrmykkämies tulee ulos kopistaan aulan puolelle, sanoo melkein ystävällisesti: – Kyllä te ehditte, olkaa huoletta. Voi että se tuntuu hyvältä, voisin halata tuota ihmistä.

18:37 mies juoksee portaat ylös takki auki, ojentaa passin, nopea halaus – ja ystävykset juoksevat passitarkastuksen läpi laivaan.

Ystävätär sanoo myöhemmin, että hänen miehensä olisi sanonut vastaavassa tilanteessa pahasti. Se tapaa haukkua ensin, auttaa kuitenkin, mutta muistaa sanoa, että tämä on sitten taatusti viimeinen kerta. Tässä asiassa meillä on toisin. Mies toimii. Ja halaa eikä hauku, vaikka tulikin matkalle vähän ekstrahintaa…

Myöhemmin illalla soitan vielä kotiin ja kiittelen. Mies kertoo taksinkuljettajan olleen hyvä tyyppi, ei ottanut paluumatkastakaan eri maksua. Ajattelen, että miehet voivat joskus olla käsittämättömän ihania, ottavat haasteena saada yksi hupsu, passinsa unohtanut nainen ehtimään *Tallinnan laivaan!     

(* Tämä tapahtui 2002, jolloin Viro ei ollut vielä EU:n eikä Schengenin jäsen.)

Löysin nipun kouluaikojen ainevihkojani. Naurunpyrskähdykset herättivät kohta Toisenkin mielenkiinnon.  – Onkohan tämä peräti ensimmäinen runoni, hirnuin ja lausuin Toiselle paatoksella kaunokirjaimin kirjoitettuja tekstejä alakoulun kolmannen luokan vihosta:

Kevät
Nyt talven valta on loppunut, hei!
Kun kevähän ilot mun mukaansa vei.
Ei huolta ei murhetta ole mulla
ja kevät jo tänne saapi tulla.

Muuttolinnut rakentaa pesän
ja hautovat munia koko kesän.
Näin hauska on kevät ja kaunis aivan
ja kevät se poistavi huolen ja vaivan.

Tästä sain arvosanan 9 1/2, olin kahdeksanvuotias. Ope kysyi olinko tosiaan ihan itse tehnyt runon. (Olisi sen tajunnut tuosta koko-kesän-hautomisestakin.)

Hihkunta jatkui:

Jos olisin prinsessa
Jos minä olisin prinsessa niin minä hankkisin kauniita vaatteita itselleni ja isälle ja äidille. Ja kultakruunun. Asuisin linnassa ja saisin syödä kaurapuuroa ja muuta hauskaa. Ja haluaisin oman huoneen, kiharat, korvarenkaat ja kultasormuksen ja nylonit. Ja myöskin tahtoisin rannekellon ja omenoita. Auttaisin köyhiä. Kyllä olisi hauskaa olla prinsessa.

Opettaja oli käyttänyt punakynää reippaasti ja lopputulos oli seiskan arvoinen. ’Kaurapuuro’ eritoten kirvoitti meillä hillittömän naurun. Totesin, että olen sittemmin elänyt ihan prinsessan elämää!

Matkasimme Lapsuusmaille pyhäinpäivälauantaina säteilevän kirkkaassa säässä. Aurinko loihti kaikki marraskuun hillityt värit eloon. Peltoaukeat lepäsivät raukeassa rauhassaan, osin kuulaanvaalealla sängellä, osin musta mullos muokattuna uudelle kylvölle. Havupuiden syvä vihreys ja koivikkojen valkeat rungot korostuivat lehdettömissä metsiköissä.

Kummallakin hautausmaalla, jolla käymme, on kauniit muistelupaikat muualle haudatuille ja ne loistivat kynttilämerenä. Liekit kertovat : muisto elää. Tällä kertaa kuljeskelimme suvun haudoilla jätettyämme havuseppeleen, kanervat ja kynttilälyhdyn omien vanhempiemme leposijoille. Monelle haudalle lähiomaiset olivat tuoneet havuja ja sytyttäneet kynttilänsä. Löysimme myös hiljaisen, unohtuneen haudan, jolla kukaan ei käy. Siinä lepäävät ennen minua elänyt äidinisä ja äidinäiti, jonka kuollessa olin kymmenvuotias. Haudan äärellä tuli surullinen olo. Olisipa ollut mukana ylimääräinen kynttilä.

Poikkesimme myös oman seurakunnan jumalanpuistossa, joka minulle niin tutuksi kävi työvuosina. Halusin viedä kynttilän Erikille, jota en päässyt saattamaan. Paikalle tullessa lähetin hiljaisen toivomuksen, että löytäisin sen huomaamattoman uurnapaikan. Ja niin kävi, että kävelin suoraan sille.

Käynnit saivat miettimään hautausmaiden tulevaisuutta. Uusia sukuhautoja ei enää perusteta, entisiä hoitaa joku aikansa, sitten ne unohtuvat. Nopeimmin nurmettuvat yksinäisten ihmisten leposijat. Nykyään vainajan tuhkaus ja tuhkan palauttaminen luontoon yleistyy. Surevat kaipaavat muistelupaikkoja, eivät välttämättä arkkuhautaa kiveen kaiverrettuine nimineen.