syntymäkotini mailla, kylän korkeimmalla mäellä, oli lapsuudessani kenties parisataa vuotta vanha, jykevä, huiman korkea kuusi. isoveli, serkkuveli ja minä leikimme siellä lapsuutemme kesinä. poikien ja minun kädet eivät yltäneet yhdessäkään rungon ympäri. yksi alaoksista kosketti melkein maata, siitä pääsi kiipeilemään. oksa yksinään oli paksu kuin tavallisen puun runko. tarina kertoo, että sillä nähtiin kerran karhu istumassa.

veljen ja meidän poikamme olivat jo aikuisia, kun kuusi jouduttiin kaatamaan. kummipoika toi metsäkoneellaan rungon juuriosan pihaan muistoksi. se oli hätkähdyttävän uljas näky kaadettunakin.

syntymäkodin pihapiirissä kasvaa ilmiselvästi kuusivanhuksen lapsi tai lapsenlapsi. sillä on arvoisensa paikka talon päädyssä.

Elokuun yhdestoista. Se oli lauantai. Aamulla kävin kampaajalla ja pukeuduin udunsiniseen. Toisella oli varta vasten teetetty yönsininen samettipuku. Kukkakimpussa oli valkoista ja punaista. Valokuvaaja asetteli meitä, halusi ottaa kokovartalokuvan. Yletyin Toista olkaan. Määräaikaan seisoin Tuomiokirkon eteisessä ja kun urut humahtivat soimaan Bachia, kävelin käytävää yksin, Toinen tuli vastaan. Kohtasimme käytävien risteyksessä ja kuljimme siitä käsi kädessä alttarille. Isät ja äidit, siskonsa ja veljeni puolisoineen, kummitäti ja setä, muutama ystävä sekä penkillinen uteliaita seurakuntalaisia taaempana.

Tänään siitä päivästä on 44 vuotta. Joka elokuussa, jonka saamme, luku kasvaa yhdellä, vaikka ei vuosien määrä paljon kerro, vain vuodet kertovat. Täyden elämän vuodet.

 

Saimaan kaupungissa. Ystävän kanssa rantapuiston penkillä istuessa puheet soljuvat koetussa. Tulee ikävä lokkien matkaan veden ylle. Toisten elämä on niin toisten, oma kokemus sekoittuu siihen, muodostaa kuvioita kuin veden liike ristiaallokossa. Ihmiset hyörivät ja häärivät, toreilla myydään ja ostetaan, syödään ja juodaan, puhe porisee kaikkina arkisina päivinä. On irrallinen olo. Otan mukaan mansikoita ja kukkia, joku toinen ottaa perunoita ja porkkananippuja. Ukkonen jyrähtelee, kun saatamme ystävän linja-autolle ja jatkamme matkaamme toiseen suuntaan.

*

Veljen luona. Katsomme yhdessä illalla vanhoja valokuvia isän ja äidin albumeista. Seuraavana päivänä veli lähtee mukaan hautausmaalle, osoittelee suvun hautoja, joita en ole löytänyt tai etsinytkään. Kuvaan kaikki kivet, niihin on merkitty ihmisten elämän vuodet ja päivät. Eletystä jääneet muistonsirpaleet ovat kiveä katsovan mielessä omat, erilaiset kuin toisten. Isän ja äidin haudalle jätämme aamulla metsän laidalta veljen kanssa poimitut kurjenkellot ja päivänkakkarat. 

Käymme etsimässä äidin syntymäpaikkaa pitäjän toiselta laidalta. Kyselemällä se löytyy, ja veli tunteekin vanhan miehen, joka nyt taloa yksin asuu. Viivähdämme hetken tuvassa, saan kuvata seinällä olevan kehystetyn kuvan alkuperäisestä talosta, jonne äiti toi veljen ja minut lapsena kerran käymään. Veli puhuttaa miestä, jolla on äidin suvun nimi, mutta mies ei ole lähisukua. Tuvassa tuntuu kauan sitten autioituneen elämän valju tunnelma.

*

Olavinlinnan kaupunki. Toisena aamuna lähdemme syömään muikkuja. Punkaharjun harjutietä rauhallisesti ajellessa käy mielessä lapsuuden ja nuoruuden matkat tässä huikean kauniissa maisemassa, jossa silmät ja sielu lepäävät. Kuuluvat näyttävän harjua naapurimaan presidentillekin tällä viikolla. Kyrönsalmen nostosilta on ylhäällä, ja liikenne seisoo tovin. Perillä aurinkoisessa satamarannassa ja torilla kuljeskelee runsaasti oopperaväkeä, solahdamme joukkoon pariksi keskipäivän tunniksi.

*

Iltapäivällä palaamme Lapsuusmaalle. Käyn kylällä tervehtimässä naapurin Anja-emäntää. Hän on hyvä ihminen ja haluan kiittää häntä siitä, että hän kävi usein äidin luona, vielä vanhainkodin hoivaosastollakin. Seitsemäntoista leskeysvuoden ja pitkän sairaalareissun jälkeen Anja on kalpea varjo entisestä kukkeudestaan, mutta hymy on sama, kun hän tunnistaa tulijan.

Lapsuuskodissa. Käyn kummipojan perhettä moikkaamassa. Talo elää, on mukautunut nuoriin asujiinsa, jotka elävät vilkkaita vuosiaan. Kummipojan karhurutistus tuntuu hyvältä, lapset ovat taas kasvaneet, Veeruskaan on tullut jo neitoa, ja pikkuveli on topakka miehen alku.    Illan päätteeksi poikkeamme vielä naapuriin, syntymäkotiini, jossa serkkuveli ja vaimonsa asuvat. Pihapiirin kaikki rakennukset ovat hyvässä kunnossa, vasta maalatut, ja puutarhaan on istutettu uusia omenapuita. Pihakuusi kohoaa ylväänä korkeuksiin. Ikkunan alla liljat ovat muhkeilla nupuilla, ja keisarinkruunut jo auenneet täyteen loistoonsa. Varjolilja kukkii hiljaisesti paikallaan pihan laidalla. Elämä on kaunis jatkuessaan ja päättyessään aikanaan.

*

Pohjois-Karjalassa. Toisen sisko on houkutellut käymään heillä tänä kesänä. Edellisestä käynnistä on 21 vuotta, vaikka kutsu on ollut voimassa. Nyt saatiin vihdoin aikaan ulottaa reissu tänne asti. Joen kaupungissa poikkeamme menomatkalla torin marttakahvilaan. Kaupunki on jotenkin sekaisin, kauppatori on kaivettu auki, siihen on tekeillä jotain. Torikojut on ahdettu osittain puistoon. Ajamme vielä kotvan matkaa kaupungista ja joudumme sinisenmustan pilven vesilastin alle. Sisko ja miehensä tulevat vastaan, kun näkevät auton kaartavan pihaan. Yhteyttä on pidetty puhelimitse ahkeraan, mutta olemustamme ovat vuodet verottaneet tällä välin. Aika hidastaa, haalistaa, pyöristää tai kuihduttaa itse kutakin. Rattoisan yhdessäolopäivän päätteeksi me kiitämme hyvillä mielin ja jatkamme matkaa sateessa majapaikkaan.

*

Valamon mäellä. Tummaa taivasta vasten hehkuu himmeästi ehjä sateenkaari. Yöpyvää väkeä on luostarissa runsaasti, joudumme majoittumaan valkoiseen vierasmajaan. Ajamisesta ja vierailusta uupuneina nautimme trapesassa vain iltateen ja asetumme yöpuulle. Hiljaisuus laskeutuu taloon vasta puoliyön jälkeen. Vuode tuntuu kapealta ja kovalta, ja käytävä pitkältä kulkea yöpaitasillaan vessaan.

Aamulla ostan luostarin kaupasta tuohuksia nipun kotiin. Poikkean Kristuksen Kirkastumisen kirkossa sytyttämässä tuohuksen Konevitsan Jumalanäidin ja Valamolaisen Jumalanäidin ikoneille. On asioita, joista ei voi puhua eikä vaieta, mutta kaiken voi jättää äänettömin rukouksin täälläkin pyhien kuvien lempeään rauhaan.

Lintulassa. Parkkipaikalla Toinen jää tutkimaan kännykkäänsä, kun suuntaan hautausmaalle. Siellä nukkuvat Äiti Pelagia, Äiti Marina, Äiti Anastasia ja Äiti Varvara, jotka muistan. Miten kauan siitä onkaan, kun yhden unohtumattoman kesäviikon lomastani vietin Lintulassa saadakseni kosketuksen luostarielämään. He kaikki olivat täällä eläviä silloin. Nunna Kristoduli tulee vastaan portilla, kun olen lähdössä. – Haluaisitteko nähdä tsasounan, hän kysyy. – Mielelläni, vastaan. Esittelen itseni, kerron lukeneeni hänen ja Suvi-Anne Siimeksen kirjeenvaihdosta tehdyn kirjan ja muitakin hänen tekstejään ja käännöksiään. Kristoduli kertoo, miten ajatus kirjeenvaihtokirjasta syntyi. Tsasounassa hän haluaa yllättäen kertoa ylösnousemusikonista, jota on sanottu voimaikoniksi. En koe ikonin erityisyyttä, mutta kysyn ruumiin ylösnousemuksesta, joka on uskoni hämärä kohta. – Ei se ole kuolevainen ruumis, joka herätetään viimeisenä päivänä, se on henkiruumis, sanoo Kristoduli. Kysyn vielä kadonneesta Äiti Elisabetista. – Ei häntä löydetty, etsinnätkin on jo lopetettu. Asia on järkyttänyt kovasti yhteisöämme. Katoamiseen liittyy muutamia mystisiä yksityiskohtia, joita pohdimme, sanoo Kristoduli. Sitten tsasounan ovelle ilmaantuu pariskunta, kohtaaminen on ohi ja minä kiitän opastani. Nunnan käsi on viileä, minun lämmin.

*

Moottoritietä ajellessa on hyvää aikaa jutustella keskinäisiä. Saattaa olla, että siinä puhe eksyy muistelun puolellekin. Niin kävi, kun ajoimme ohi paikoista nimeltä Piikkiö ja Raadelma. Kyllä suomenmaassa on ihme paikannimiä, täytyy sanoa. Liikuskelija saa ihmetellä milloin minkäkin sortin kylttiä. Noista puhe lipsahti tätiini, joka aikoinaan asui niillä main. En häntä monesti tavannut, mutta viimeinen tapaaminen jäi mieleen. Täti oli tullut sisarensa luo yökyliin. Hän kertoi äitini lapsuudesta ja nuoruudesta asioita, joita en ole äidiltä kuullut. Siitä taas muistin, miten kirpeästi äiti oli tätä vanhempaa siskoaan luonnehtinut. Äiti oli sisarussarjansa kahdeksas syntymäjärjestyksessä ja suri kovin jäätyään ’viimeiseksi’, kun nuorin ja läheisin siskonsa kuoli aiemmin.

Rupesin siinä muistelemaan muitakin äidin suvun tätejä, joilla oli semmoisia nimiä kuin Alma ja Hilma, Aino ja Liisa. Tädeistä nuorin oli minusta mukava, häntä tapasin useimmin, vaikka hän asui Helsingissä. Häneltä sain kerran omin käsin villalangasta neulotun punaisen hameen ja puseron. Se oli minun ’prinsessapukuni’, kellään ei ollut kyläkoulun joulujuhlassa niin kaunista pukua. Jos äiti olisi itse ehtinyt neulomaan, hän ei ehkä punaista olisi tehnyt. Oi, kiitos, Liisa-täti, että ymmärsit! Enoja oli neljä, joista vanhinta en koskaan tavannut, sillä hän kaatui rintamalla. Heikistä, Matista ja Aarosta minulla on muutama muisto kustakin. He olivat tosi kilttejä enoja.

Isän suku on ollut minulle tutumpi ja läheisempi, mikä johtui siitä, että olen kasvanut viisi ensimmäistä lapsuusvuottani sukuperheessä, johon äiti tuli miniäksi sotavuosien aikaan. Setiä oli neljä: Eino ja Heikki olivat sodassa hekin, Yrjö-setä opiskeli Helsingissä. Isänkin veljistä vanhin kaatui sodassa. Tätejä oli kaksi, nuorempi kummitäti Helli naitiin Keski-Suomeen. Vanhempi Ida-täti oli mainion persoonallinen pakkaus, hänen kanssaan oli aina rattoisaa. Hän eli osan itsellistä elämäänsä Turun seudulla emännöitsijänä papin perheessä. Kävin opiskeluvuosina ja myöhemminkin pääkaupungista käsin häntä tapaamassa.  

Tiedän joissakin suvuissa olevan tapana pitää kesäisin serkkutapaamisia. Koska vanhempani olivat isosta perheestä kumpikin, minulla on serkkuja ns. pilvin pimein ja ne ovat kuka missäkin, kauimmainen Amerikassa asti. Tuottaa vaikeuksia muistaa edes nimet, moni äidin suvun serkuista on jäänyt täysin vieraaksi, vanhimmat ovat jo poissakin. Vain ne kaksi, joiden kanssa kasvoin ja leikin, tulivat tosi läheisiksi ja heistäkin toinen on jo poissa. Tapaan ’serkkuveljeä’ Lapsuusmaalla käydessä melkein joka kesä.

Luulen, että aiemmin suvuilla on ollut enemmän merkitystä kuin nykyään. Sukupolvelleni tärkeimpien ja läheisimpien ihmisten joukossa on omien lasten ja lastenlasten lisäksi opiskelukavereita, entisiä työtovereita tai harrastusten kautta ystäviksi tulleita. Lapsuudenystävä on eräänlainen muistojen kultaama käsite, ainakin minulla. Minulla on kuitenkin yksi nuoruuden ystävä sekä ystäviä, jotka eivät ole sukua, mutta ovat elämässäni kukin omalla tärkeällä paikallaan.

toukokuussa on ihana elää, hyvä lähteä elämästä. ajattelen iäkkääksi ehtineen presidentin ajan täyttymistä. koivisto oli hahmo, joka ei unohdu, poikkeusyksilö omalla tavallaan.  muistan hänestä sen, miten hän pääministerinä otti paikkansa jo vanhuudenheikon presidentin edessä. hän oli ihminen, jolla oli kyky tehdä itsenäisiä päätöksiä ja rohkeus pitää linjansa. henkilökohtaisesti jäi mieleen eräs varhainen kevätaamu -80-luvulla, kun olin matkalla aurinkoista pohjoisespaa skattalle, ja presidentti tuli adjutantin rinnalla kävellen vastaan.  – hyvää huomenta herra presidentti, sanoin iloisesti.  hän tervehti hattua nostaen ja hymyili.

muistan helmikuut, sädehtivän hilpeät pakkaspäivät, kun hiihdettiin  reppu selässä kouluun ja koulun jälkeen laskettiin mäkeä, isoveli, serkkuveli ja minä, isolla kelkalla. se mäenlaskun yhdensuuntainen riemu ja toisen hikinen punnerrus mäelle uudestaan. kotiin tultua oli punaisia poskia ja kylmiä sormia, räkäneniäkin ehkä kuuman mehumukin ääressä, ja lumisia vaatteita uunin kyljessä kuivumassa. 

olen täällä, lapsuusmaa täältä kaukana, kaikin tavoin. hädin tuskin luntakaan, koneen tekemät ladut metsän peitossa, vieraan metsän. pakkasta pari astetta, sen verran että voi sanoa. ei sädehdi päivä hilpeyttä, ei mäenlaskun riemua, elämä yhtä ylämäkeä kipua kiskoen.

tiedän, isoveli hiihtää hiljaisia latuja siellä. pysähtyy postilaatikolla, vaihtaa sanoja naapurin kanssa. minä vilkutan täältä, lähetän hilpeän ajatuksen kuin linnun sulan leijaamaan. lapsuusmuisto sädehtii.

 

Kuopusko sai Traktorin 1970-luvun lopulla, ehkä muistoksi maalla vietetyistä kesistä? Uskollisesti se on kulkenut muutoissa mukana,  ja asustellut pihavajassa. Uusi leikkijäsukupolvikin on nyt jo kasvanut ulos näiltä polkimilta, ja ohjauspyörä on kahdesta kohtaa poikki. Traktori on ollut pihasyreenin alla tämän kesän ja tietää, että sen taru on lopussa. Kiitos monista hauskoista retkistä pihassa, puistossa ja kotikadullakin.

Arkku: omat 52 päiväkirjaa, isän ja äidin muistokirjat, retriittipäiväkirjoja. Rasia, jossa on kolmen sukupolven hiuksia: äidin, oma lapsuuslettini ja suortuva nuoruusajalta, jolloin luovuin pitkistä hiuksista. Esikoisen nauhalla koottu niskatukka, ennen armeijaan lähtöä leikattu.

Kaappi: 47 kuva-albumia täynnä henkilö- ja tapahtumakuvia kahdeksankymmenen vuoden ajalta vanhempieni nuoruudesta ja omastani aina lapsenlapsiemme ensi vuosiin. Lastenlasten vauvakirjat. Hääkuva-albumeja. Matkakuvauksia. Poikien sekalaisten muistojen kansiot. Tärkeiden Valokuvien Laatikko (rippikuvia, ylioppilaskuvia, hääkuvia). Seitsemäntoista muuta laatikkoa: ottamiani luontoaiheisia valokuvia, kirjeitä ja kortteja, lehtileikkeitä, konsertti- ja teatteriohjelmia – mm. Ella Erosen 40-vuotistaiteilijajuhlan runo-ohjelma Kansallisteatterissa (1965?). Grace Bumbryn, Kiri Te Kanawan, Teresa Berganzan ja Kathleen Battlen konserttien ohjelmat arvosteluineen (oi, olen saanut kuulla nämä menneen maailman tähtisopraanot!). Albumikuvien negat. Sarja omia sekä taiteilijaystävän akvarelleja 90-luvulta. Ikoni- ja taidekalentereja. Vuosikalenterit ensimmäisestä työvuodesta (1970) viimeiseen ja siitä edelleen.

Kun ei ole ullakkoa, on Kaappi ja Arkku, muistamisen ja unohtamisen dokumentteineen.

Mihin minä olen säästänyt tämän kaiken? Että muistaisin, jos muistini loppumatkasta hapertuu kuten äidin? Että lapsemme sitten joskus muistelisivat äitiään, tajuaisivat, millainen ihminen olin. Että lapsenlapsemme näkisivät välähdyksiä jostain mitä oli ennen?     

 

  

Vuosi sitten kuolema vei minulta tärkeän ja arvostamani ihmisen. En sure häntä sillä tavalla kuin lähiomaista tai rakastettua, kaipaan vanhempaa viisasta ystävää, jonka oli mentävä kun hänen aikansa täyttyi. Olen kiitollinen lähes kaksikymmentä vuotta kestäneestä ystävyydestä.

Näin hänet äskettäin unessa ensimmäisen kerran, en koskaan elämänsä aikana, nyt vasta, vuosi kuolemastaan. Unessa oli levollinen tunnelma, siinä puhuttiin jostain tärkeästä asiasta, joka jäi kesken. Hänen tutusti vakaa olemuksensa oli siinä läsnä, mutta kasvot jäivät varjoihin.  

Kun poikkean kahvilassa, jossa meillä oli tapana silloin tällöin istua keskustelukahveilla, nousee mieleen sumuinen haikeus. Ei ole enää sellaista puhetoveria, vaikka ystäviä onkin. Keskusteluissamme hengitti taivaan tähtiavaruus, pienet ja suuret mietteet ihmiselon kysymysten ja uskon salaisuuden äärellä.

Totta on, että mies ajattelee ja hahmottaa elämän toisella tavalla. Ero ei ole niinkään tiedon määrässä tai laadussakaan, vaan näkökulmassa. Ajatuksiaan jakava ja pohdiskelulle avoin mies on kullan arvoinen ystävänä. Sukupuolten välisiin suhteisiin sekoittuu joskus halujen kiemuraisia säikeitäkin, eikä siinä mitään, eivät ne aitoa ystävyyttä riko. Naisten pitäisi enemmän keskustella miesten kanssa – ja päinvastoin. Molemmat rikastuisivat.  

 

Hän tuli työyhteisöön räväkästi, pian kuulin hänen saaneen kentältä lempinimen ’musta surma’ pukeutumistyylinsä vuoksi. Hän oli tiimimme nuorin ja kriittisin  jäsen ne vuodet, jotka työtoverinamme oli. Nyt kun ajattelen sitä aikaa, minusta tuntuu, että Niina oli hyvin voimakastahtoinen nuori ihminen, joka halusi luoda työlleenkin ihan oman agendan. Hän toi joukkoomme raikasta näkemystä, haastoi työkäytäntöjä ja koetteli työtoveriensa persoonaa. Hän ei ollut avautuvaa sorttia eikä paljastanut itseään ja tuntojaan helposti, ei kelle tahansa.

Muistan erään aamun, kun olin hänen kanssaan työpisteessä kahden. Panin merkille hänen epätavallisen hiljaisuutensa ja sen, että hän viivytteli lähtöään talosta. Kun sain omat työni valmiiksi, hän kysyi varovasti, olisiko minulla aikaa jutella. Istuimme siinä pitkään yhdessä ja kuuntelin vaiti, kun hän sanoitti pala kerrallaan perheensä tuoretta, järkyttävää tragediaa. Mitä häneltä oli vaatinutkaan pitää itsensä koossa sisällään edellisen päivän tapahtumat, ja odottaa tilaisuutta puhua jonkun kanssa.

Muistan Niinan, joka oli täynnä nuoren ihmisen intoa ja uskallusta, joka rakasti äkkikäännöksiä ja uusia alkuja elämässään. Niinpä emme kovin hämmästyneet, kun hän kertoi ottavansa virkavapaata ja lähtevänsä ulkomaille opiskelemaan kahdeksi kuukaudeksi. Hän tuli takaisin, mutta lähti pian lopullisesti, siirtyi kokonaan toiselle alalle ja katosi näköpiiristämme.

Viimeinen uutinen pysäytti: Niina on kokonaan poissa. Ei siihen liity dramatiikkaa, hiljaista surua vain, muistoja hetkistä, hyvästejä.