perjantai-iltana kuulin Tonin kuolemasta. hän oli nuoruuteni idoli, musikaalisuutensa tähden, koulutoverini rinnakkaisluokalta oppikoulusta. olen jo luovuttanut pois varhaisen kaukorakkauden muistot, mutta Tonin laulut ja musiikki elävät.
lauantaina olin saattamassa entistä työtoveria. katselin koivunlehtien kultasadeleikkiä syysauringossa kappelin ikkunaseinän takana. kuolema yllättää, jotain jää aina kesken. aikuisten lasten surunkyyneleet voi ymmärtää, mutta lapsen lohduton itku riipaisee, sillä lapsi elää läsnäolosta, ei muistoista.
illalla vielä sain kuulla murheuutisen veljen minullekin tutun ystäväperheen isän vakavasta sairaudesta. siinä tajusin, että nyt murtuu meidän ikäpolvemme. oman vuoron alituinen miettiminen ei liene tarpeen, mutta hyvä on muistaa, että se tulee.
Kun alkaa yhä useammin tulla ikätoverien kuolinilmoituksia tai hautajaiskutsuja, tajuaa mihin ikäryhmään kuuluu. Elämme tätä päivää ja ymmärrämme sen arvon.
Kommentin jätti Annikki · maanantaina 23. lokakuuta @ 13:58
Joskus olen ajatellut, mikä logiikka on siinä, että osa sodan jälkeisinä niukkoina aikoina syntyneiden suurista ikäluokista ei jaksa edemmäs, vaikka meitä vanhemmissa sukupolvissa on näitä 90 – sadan vuoden iän saavuttaneita paljonkin.
Onko se sitä, että pitkän elämän taistelun jälkeen jo tajuaa, ettei maailman tilaa ole paljon paremmaksi saatu ponnisteluista huolimatta eikä ihmisille onnea aineellisesta vaurastumisesta.
Kommentin jätti Ellinoora · tiistaina 24. lokakuuta @ 09:43