Palasimme kurssitapaamisestamme Korpilammen huimankauniista maisemasta. Täyteläinen olo ja hyvä mieli siitä jäi. Meitä oli tällä kertaa seitsemän. Kymmenet työvuodet ja nyt jo eläkevuodetkin ovat joukkoa siivilöineet, mutta ne meistä, joille tapaamiset ovat antoisia ja tärkeitä, tulevat yhä vuodesta toiseen mukaan. Paljon hienoja hetkiä koimme. Kurssimuistot kultaantuvat, myös haalistuvat, mutta ihania ovat ne naurunpurskahdukset, joita kukaan muu ei ymmärtäisi. Koemme yhdessä, miten erityinen on kunkin elämänpolku, miten elämäntehtävä on itse kunkin kautta toteutunut, voimia vienyt ja viisautta tuonut.

Moni meistä on työssään kulkenut vanhojen, sairaiden ja särkyneiden ihmisten rinnalla. Se on opettanut omaakin vanhenemista ja haurastumista ymmärtämään. Kurssitovereista joillakin on nyt omaishoitotilanne, muutama on jo joutunut luopumaan puolisostaan. Kuitenkin sisällämme jossain on yhä se nuori, toiveikas nainen, joka kerran lähti valmistuneena taholleen ammattiin, jatkokouluttautui ehkä, löysi ehkä elämäntoverin ja liittyi sukujen ketjuun lapsineen ja lastenlapsineen. Herkästi kostuvin silmin ja sydämellisesti nauraen täyttyivät yhdessäolon hetket jakaessamme toisillemme kokemuksen rikkaudesta.

Elämälle kiitos, sain siltä paljon…