Matkasimme Lapsuusmaille pyhäinpäivälauantaina säteilevän kirkkaassa säässä. Aurinko loihti kaikki marraskuun hillityt värit eloon. Peltoaukeat lepäsivät raukeassa rauhassaan, osin kuulaanvaalealla sängellä, osin musta mullos muokattuna uudelle kylvölle. Havupuiden syvä vihreys ja koivikkojen valkeat rungot korostuivat lehdettömissä metsiköissä.

Kummallakin hautausmaalla, jolla käymme, on kauniit muistelupaikat muualle haudatuille ja ne loistivat kynttilämerenä. Liekit kertovat : muisto elää. Tällä kertaa kuljeskelimme suvun haudoilla jätettyämme havuseppeleen, kanervat ja kynttilälyhdyn omien vanhempiemme leposijoille. Monelle haudalle lähiomaiset olivat tuoneet havuja ja sytyttäneet kynttilänsä. Löysimme myös hiljaisen, unohtuneen haudan, jolla kukaan ei käy. Siinä lepäävät ennen minua elänyt äidinisä ja äidinäiti, jonka kuollessa olin kymmenvuotias. Haudan äärellä tuli surullinen olo. Olisipa ollut mukana ylimääräinen kynttilä.

Poikkesimme myös oman seurakunnan jumalanpuistossa, joka minulle niin tutuksi kävi työvuosina. Halusin viedä kynttilän Erikille, jota en päässyt saattamaan. Paikalle tullessa lähetin hiljaisen toivomuksen, että löytäisin sen huomaamattoman uurnapaikan. Ja niin kävi, että kävelin suoraan sille.

Käynnit saivat miettimään hautausmaiden tulevaisuutta. Uusia sukuhautoja ei enää perusteta, entisiä hoitaa joku aikansa, sitten ne unohtuvat. Nopeimmin nurmettuvat yksinäisten ihmisten leposijat. Nykyään vainajan tuhkaus ja tuhkan palauttaminen luontoon yleistyy. Surevat kaipaavat muistelupaikkoja, eivät välttämättä arkkuhautaa kiveen kaiverrettuine nimineen. 

  • Nykyään varaan ylimääräisiä kynttilöitä varalle, että voisin sytyttää pimeälle haudalle valon. Minulla on täällä yksi hauta, johon vien. Tiedän vain pikkuriikkisen osan heidän tarinastaan, jotka mullan alla lepäävät. Se tarina on valaisemisen arvoinen, suurta kunnioitusta herättävä kertomus Hildasta, joka jätti oman elämänsä kaupunkiin ja palasi kotitaloonsa viljelemään maata ja hoitamaan orvoksi jääneitä sukulaislapsiaan.

    Kommentin jätti mehtäsielu · perjantaina 7. marraskuuta @ 06:37

  • Oi, hyvä idea, kynttiläreppu selkään ensi kerralla! Kertomastasi Hildasta tuli heti mieleen sukumme Helmi-täti, jonka hauta lienee siellä lapsuuteni kirkkomaalla jossakin. Jospa löytäisin sen…

    Kommentin jätti Ellinoora · perjantaina 7. marraskuuta @ 18:50

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.